VII

Sinä kesänä uhkasi tulla huono vuosi näilläkin seuduin. Kevätkylmät ja

myöhempi kuivuus oli hidastuttanut kasvullisuutta. Ruismaat olivat

harvakortisia. Tähkä piipotti siellä, toinen täällä, ja harmaa

kastikaisheinä aaltoili niiden välillä pehmeänä. Ei siitä suurta satoa

odottaa sopinut. Kitukasvuisia olivat toukoviljatkin, ja heinämaita,

varsinkin huonompia, peitti lyhyt, palanut siankarvaheinä.

Ei ihme, että työansiot olivat vähissä ja että moni, kun katsoi talvea

kohti, näki jo sen kalseat harmaa-värit entistalvisia kylmempinä.

Totuttuhan näihin kyllä oli, mutta sittenkin se vilun tulo puistatti

ihoa. Ei sille näkynyt tottuenkaan kukaan tyyten turtuvan.

Mutta vielä huonompia kuului Pohjois-Suomesta. Halla oli siellä jo

alkukeväästä näpistellyt perunanvarret. Ennen juhannusta se oli ne

polttanut ihan mustiksi ja jo näpsinyt ensi korjuun viljakasveistakin.

Kovatalven uhka oli alkanut silloin jo nousta ja hiljaa hämärtää, ja

ilmiselväksi se oli valennut heinäkuun-hallojen aikana, jolloin kato

oli yhdellä yökäynnillänsä korjannut miltei kaiken, mikä oli sen

henkäyksien ulottuvilla: suomailla ja niiden läheisillä alavistoilla.

Ja vaikutukset alkoivat oitis näkyä. Tyynestihän se oli sivuutettu

sekin halla-aamu, sillä minkäpäs sille käyneelle ja pois menneelle

kukaan enää mahtoi. "Taisi olla hallayö", oli vain arveltu ja lisätty

että: "Käviköhän tuo senkin ja senkin viljelyksillä?" -- tai jotain

semmoista, vanhaa, totuttua, ja hiljaa oli alkanut ihmisvirta painua

hallanjäliltä Etelä-Suomea kohti työnhakuun. Kuin joutsenet, jotka

tajuavat olevansa turvattomia ja heikkoja talven lujien voimien edessä,

jättävät kesäiset metsälammikkonsa ja laulaen vain haikean laulunsa

alkavat muuttolintuina etelään suoltua, niin ne lähtivät nämäkin

avuttomat kohti tuntematonta harmautta yksitellen, joskus parittain,

kolmittain.

Muuttolinnut! Jossain, missä aavistivat työtä olevan: tehdaspaikoissa

ja semmoisissa, ne kokoontuivat sitten joukoiksi, parviksi, elelivät

kodittomina, ja heidän tulonsa lisäsi yleistä työnpuutetta ja työtä

etsivien lukua.

Jalo työ, sinä helmien helmi, sinä, jota paetaan ja jonka tekoa

semmoisenansa häpeillään, peitellen ja koristellen sinut jos millä

uhrautuvaisuuden silkkiliinoilla, miten sinäkin kirkastut ja osotat

olevasi kalliskin, kun kesäpakkanen sinut vitilumellansa puhdistaa ja

aamusäteissä kimaltelevan kuuraverhonsa sinun ylitsesi vetää!

Niin: silloin vasta me ymmärrämme sinut, ja pois joutavat risat ja

harsot ympäriltäsi, ja sinä hohdat meihin jalostavaa kirkkauttasi kuin

hangella tulikirkkaana palava ja kimmeltelevä puhdas pakkasensilmä,

joka palollansa kuluttaa kaikki huonot ja veltostuttavat itiöt ja idut

pois.

* * * * *

Tehtaalle, jossa Olli Variksen tyttären, Annan mies oli työläisenä, oli

näitä työnhakijoita kokoontunut jo taaja parvi. Mutta työtä ei ollut

entisellekään väelle, ei puolillekaan. Osa tehdasta näet seisoi, Huono

aika ja tehtaan huonot raha-asiat olivat herpaisseet sen rautaisten

jäsenien voiman, ja ääneti oli se alkanut hylkiä pyörien ääressä

ahertelevia työläisiä. Toinen toisensa jälestä sai poistua.

Mutta niitä avuttomia, joita rautainen tehdas tunteettomana luotansa

hylki, niitä imi itseensä työttömien yhä kasvava parvi. Siellä oli

heillä yhteistä. Siellä sykki suoni samaa. Siellä, ainoastaan siinä

joukossa ymmärsi jokainen heistä toistansa sanoitta, sillä jokaisen

veressä sykähteli sama, yhteinen, yhdistävä avuttomuudentunne, ja

kaikkien silmien edessä hämärsi sitä yhteistä harmaata... harmaata,

harmaata ja ainoastaan harmaata, eikä mitään muuta.

Nyt ne olivat alkaneet päiväiseen aikaan kokoontua ihan siihen tehtaan

lähelle. Ei siellä ollut kellään mitään erikoista, ei tehtävää, ei

kuultavaa, mutta se paikka sittenkin veti. Voihan siellä toki kuluttaa

aikaansa, istuksia, puhellakin, kun ei muuta senkään parempaa

kuitenkaan ollut.

Ja puhettahan siinä sukeutui. Joskus se oli vilkastakin, harvasanaista

toki useimmiten. Siitä yhteisestä asiasta eniten puhuttiin, ja juuri

silloin aina harvenivat sanat. Siinä mäen alla kohosi se musta, iso

tehdas-rumilas kuin mikä hirviö, elottomana, kylmänä ja kivikovana,

päästäen savutorvestansa laihaa savua, joka tuuli-ilmalla siinä huiski

ja vatvoutui ja tyynellä huippeni ja hävisi, minne lie hävinnytkin.

Sitä kummitusta siinä katsottiin useimmiten. Varsinkin akat istuksivat

vakavina ryhmissänsä. Miehistä toki joku aina koki leikinlaskuksikin

panna, kuin mieliä sillä vireillä pitääksensä.

Tuomas Lurkki -- hän se oli niistä leikkisin. Hän se ei huoliansa

sanoihin näytteille pannut.

* * * * *

Tänä päivänä siellä olikin tavallista vakavampaa. Taivaskin mataloitui

yhä vain harmaammaksi pilveytyen, ja yksitoikkoisina törröttivät mäen

karut petäjät.

"Suikon eukko sieltä tulee", äännettiin jossain ryhmässä. Tulija oli

Olli Variksen tytär, Anna, joka sieltä mäkeä ylös nousi, tyhjä

maitokannu kädessä. Ohut karttuunihame repatti säärien peitteenä kuin

mikä repale, ja tukasta riippui joukko suortuvia jo piloille

purkautuneesta, vanhasta kampauksesta irrottuneina.

"Kävin maitoa etsimässä, niin pahahenki kun ei saa enää mistään!"

tuskaili se siinä äkeissään, kun erääseen joukkoon yhtyi.

"Ei lypsä lehmä!" pisti siihen Tuomas Lurkki. Tehdasta hän sillä

lehmällä tarkoitti, ja ne toiset ymmärsivät hänet oitis.

"Ei lypsä", pääsi joltakin mieheltä kuin huokaamalla, ja useat vakavat

katseet kiintyivät tehdasrumilaaseen. Nurisematta, mitään tutkimatta

olivat he sen sisälmyksissä ahertaneet, imettäneet sillä hikensä ja

kaikkensa, tyytyväisinä kun vain saivat siellä ahertaa ja palkkioksi

niukan leipäpalansa saivat. Mutta nyt se oli heidät hylännyt ja he

tunsivat olevansa turvattomia ja voimattomia. Oli hiljaista, äänetöntä

ja vakavaa. Vihdoin alkoi Anna äkäillä, kuin yksiksensä tuskitella.

"Millä pirulla tässä ne kakarat jo syöttää... Ja ukkokin siinä muun

työttömyyden lisäksi taas potee ja kituu, jotta... Ihan tässä jo hapset

päästä hajoavat", äkäili hän siinä. Kaikki istuivat ääneti, vakavina.

Ainoastaan Tuomas Lurkki pani taas reiluksi puheeksi.

"Mitä sinä nyt turhasta vielä, Anna, äkäilet!" alkoi se ja tiukkasi:

"Sillä kyllä sitä vielä parempaakin porattavaa tulee, kunhan tässä..."

"Parempaakin... Siinä taas sitä vanhaansa!" ynseili Anna kuin

puoli-vihassa. Mutta Lurkki aivan kuin innostui ja kerskui:

"Kunhan, Anna, talvi tässä tulee ja alkaa vasaroillansa paukuttaa, niin

silloin sitä, Anna!... Silloin sitä, kuule, lyödään toinenkin

rautanaula ruumiskirstun kanteen jotta jutkahtaa!"

"Äs siinä!" Ihan hän oli sille jo suuttua. Ja jatkoi:

"Tässä jo muutenkin hätä kaluaa ja syö, ja siinä vielä ilkkuu, jotta...

Herra-isä!... Mikä sille ukko Pisille siellä!" käänsi hän äkkiä kuin

säikähtäen. Se antoi siellä ylen.

"Oksettaako sinua? Herra-isä siunaa!" hätäili siinä Anna.

Mutta meni se toki ohi.

"Se etoo vaan sydäntä!" selittää tokasi ukko itse. Kaikki arvasivat sen

syyn ja vaikenivat. Tuomas Lurkkikin vaikeni nyt. Kuin hätäytyen kysyi

Anna ukolta:

"Etkö sinä ole... syönyt...?"

Oli jäädä kesken koko kysymys, sillä arvasihan sen. Eikä ukko siihen

vastannutkaan, eikä kukaan vastausta odottanut, ei ääntänyt. Kaikki

suonet vain nyt löivät yhteen, sykähtäen tavallista hellemmin, kuin

yhteistä kipua ja kuumetta tuntien, ja veren hienot siteet sitoivat

avuttomien sydämiä hiljaa toisiinsa siteillä, jotka ovat niin

katkeamattomia kuin mikään inhimillinen olla voi.

"E-ei tässä auta enää vanhat evankeliumit ja lait!" äänsi viimein

Tuomas Lurkki kuin ajatellen, puoli-itsekseen, ja korvallistansa

raapaisten hän lähti kuin mietteissään yksin laskeutumaan mäkirinnettä

alas.

Oli niin painostavaa. Kun Anna hetken kuluttua palasi mäeltä kotiinsa

ja kulki sillan yli, seisoi siinä Tuomas Lurkki sillan kaidepuuhun

nojaten ja katsoi koskea, jossa aaltopaljous tappeli yhtenä mylläkkänä

vyöryen. Aalto paiskasi siinä aaltoa kumoon, ja pauhaten syöksyi

taisteleva vesipaljous siellä alla mykkänä lepäävää kosken kalliopohjaa

myöten alas suvantovettä kohti.

Tuomas Lurkki katsoi sitä ääneti. Mutta syystalvella nostettiin

suvannosta hänen koskessa runneltunut ruumiinsa eräänä iltana, jolloin

pakkanen punasi taivaan länsirannan tuliseksi ja löi lujilla

vasaroillansa lyhyitä, armottomia iskujansa.

* * * * *

Näinä päivinä saapui Olli Varis tyttäreltänsä apua pyytämään. Siellä

tehtaalla oli nykyisin liikuskellut saarnaajia, ja Annakin oli käynyt

niitä kuulemassa, vaikka mies oli morkannut että: "mitä siellä niiden

perässä juoksee". Ei hän ollut niistä pitänytkään, ja Manu Juuppa, joka

aivan äskettäin oli saapunut, olikin ne omituisilla saarnapuheillansa

jo karkoittanut pois koko tehtaalta. Manun omintakeisissa puheissa oli

näet jotakin uutta, semmoista, joka käänsi ihmisten mieliä ajattelemaan

ja veti pois toisten saarnaajien ympäriltä.

Ja miten odottamatta se isä nyt tulikin! Ei hän osannut ajatellakaan

moista.

"Ka isäkö se!... Herra-hyvä siunatkoon!" pääsi Annalta tervehdyksen

asemesta, kun Olli työntyi huone-pahaan. Koki hän toimittaa sille

istuintakin, touhusi ja kuin harmitteli:

"Ei tässä ole istuintakaan... kun nuo rytkyvähätkin tuossa pitkin

penkkejä... Istuu nyt isä siihen!" kehotti hän saatuansa risat

haparoiduksi penkiltä pois.

"Niin jotta vieläkö sitä mitä kuuluu?" sai hän jo siinä kysäistyksi.

"Ka mitäpä tässä."

"Tässä meillä kun semmoinen ahtauskin on... kun on tätä perettä silmät

ja korvat täynnä eikä huonetta muuta kuin tää pikkuinen soppi", jatkoi

Anna kuin äkäillen tai harmitellen ja ikäänkuin ei olisi isänsä

vastausta kuullutkaan.

"Mitä vaan itsellesi?" jatkoi Olli sitä omaansa, kuulumisasiaansa,

painuen jo kumaraansa samalla.

"Mitäpä tässä... hohhoi... näistä meidän kuulumisista", huokasi Anna

siihen, pyyhki helmallansa erään lapsensa nenän ja jatkoi haikeasti:

"Tuo ukkokin kun tässä vielä muun työttömyyden lisäksi rupesi

kitumaan... Ja sitte vielä tuo yksi kakara rokossa..."

Rintatautinen, luukolotusta poteva mies, joka makasi rokkotautisen

lapsen vieressä samoilla risoilla, oli kohottaunut puoli-istualle. Näki

ettei siitä enää olisi eläjäksi ollut. Kellertävä nahka peitti miltei

paljaita, lihattomia luita. Jäsenet näyttivät koukkuisilta. Elottomat

silmät kiiluivat tylsinä syvällä silmäkuopissa, ja kun hän avasi suunsa

puhuaksensa tai muuten, oli kuin olisi luuranko irvistänyt.

Ooh! Puistatuksen olisi luullut käyvän katsojan läpi.

"Tehdas tässä seisoo, niin on köyhät ajat", sai se siinä toki

puheeseen-pääsyksi heikosti äännetyksi ja alkoi sitten raskaasti, pää

nuokuksissa huohottaa.

Sitä kurjuudenkuvaa, tätäkin, yhtä lukemattomista! Ei astioita, ei

huonekaluja. Pöytä-pahanen vain, jokunen vanha savivati, nokinen

keittoastia ja joukko räsyjä ja risoja sekä seitsemän pörröistä,

resuista lasta, jotka kasvot likaisina katsoa töllöttelivät tylsinä,

mietteettöminä. Joku niistä imeksi sormiansa, toinen kaiveli nenäänsä

ja pisti suuhunsa minkä sieltä sai.

Herra armahda!

"Se on tää tehtaantyöläisen elämä aina semmoista... Niin jotta sitä et

tiedä millä sitä aina päivän aamusta iltaan kuskaat!" valitteli siinä

jo Anna.

"Ka niinpä se taitaa..."

Mitäpä muuta hän olisi siihen voinut sanoa. Anna toraili siinä

lapsillensa, jotka yrittelivät juonitella. Hän survi niitä nurkkiin,

siinä kuin kiireessä touhuten, ja saarnaili:

"Siellä maalla tuota toki kun elää, niin on toki oma mökki ja saa edes

maitotilkan suuhunsa, mutta meneppä näissä tehtaantyöläisen oloissa..."

Hän synkkeni aivan siinä. Isän hartioille tuntui taaskin lisäpaino

laskeutuvan.

"Nytkin", jatkoi Anna, "ei ole maitotilkkaa nähty, taitaa tulla kohta

kaksi viikkoa. Muista särpimistä ei puhettakaan ja..."

Siitä leivänloppumisesta hän aikoi puhua, mutta keskeytti. Ei se sillä

kuitenkaan paranisi. Sitä nuorinta, rintalasta, hänen vain oli surku,

raukkaa:

"Rintakin tässä jo ruuan puutteessa ehtyy, niin jotta sekään poloinen

ei enää henkipidintään saa", valitti hän synkkänä, puoliääneen, ja

huokasi raskaasti.

"Ka... Näitä kun on sinullakin noin paljon." Se oli ainoa, mitä isä

löysi siihen lohdutukseksi, selitykseksi. Oma asiakin jo unehtui

tyyten. Se sotkeutui tehdastyöläisen elämän harmaisiin sumuihin kuin

kepeä höyryvähänen sakeaan savuun.

"Onhan näitä kakaroita siunannut tähän", virkkoi siihen Anna, mustana

mieli, ja lisäsi kuin napisten: "Eipähän tuo tälle köyhälle siunaakaan

muuta kuin näitä vaatteessa pidettäviä ja elätettäviä."

Rintalapsi heräsi ja alkoi itkeä. Hän kaivoi röijyn alta rintansa,

laihan tyhjän pussin, ja työnsi sen nopeasti itkevän suuhun. Eihän

siitä kai mitään lähde, mutta tukkeaahan toki itkevän suun.

Oli hän jotenkin saanut siinä selvitetyksi osan siitä asiastansa,

häädöstä. Ei hän toki olisi raahtinutkaan nyt koko totuutta sanoa.

Olihan vain ilmoittanut, että Saukko aikoo ostaa Hukalta puolen kontua

ja mene tiedä tuleeko siinä sitten enää mökillä-oloa jatketuksi. Kun ei

kerran täältä ollut apua toivossa, niin miksi suotta lisätä

hyödyttömällä surulla tyttären jo muutoinkin ylenmäärin raskasta

kuormaa.

Eikä se Anna ollut ymmärtääkään koko asiaa, kun siinä pääkin oli jo

ihan sekaisin.

"Mitenkä?... Elähän, isä?" tapaili hän. "Ettäkö se Saukko?... Mistä

sillä nyt rahatkaan, Saukolla?"

"Ka niitä renginpalkoista säästetyitähän sillä kuuluu sen verran,

jotta..."

"No voi hyvä-isä tokiisa!... Vieläkö siinä nyt vanhoilla päivillä sitte

se reistaus sen mökin kanssa!" alkoi tytär siunailla. Asia alkoikin

hänelle tylsästi selvetä. Lapset siinä kuhisivat ja marisivat,

äksyillen jo leipää, ja se kaikki alkoi taas sekoittaa päätä ja

tuskastuttaa mieltä. Isä huomasi sen, ja kun oli vaikea olla,

lieventeli hän arvelulla:

"Mutta ei tässä nyt vielä hätää... Mene tiedä jos Kustikin vielä

kotiutuu ... Sillä kuuluukin olevan rahoja."

"Kustiko?... Hyvä-isä!... Hiljaa siellä, pennut!" toisteli Mari siinä.

"Ka Kusti... Se Simo Viikki sitä lähti noutamaan kuin jalansyten..."

Se tuli kuin vaikeasti jauhaen, Annan tukkakin oli osaksi siinä

hajonnut. Suortuvia häilyi silmillä ja jos missä. Nekin kiusasivat

siinä, ja hän niitä joskus viskasi päähän kuin kiusoittelevia kärpäsiä

hätistellen.

"Tuotakin tukkaa!... Pahahenki!" äsähti hän sille jo kerrankin siinä ja

taas siunaili sitä asiaa ja Saukon säästöjä, ja kun uudelleen johtui

Kustilta toivotusta avusta puhumaan, kehotti äkkiä:

"Ja vaikka Siljalta pyytäisitte!... Jos hänellä sattuisi olemaan mitä."

"Ka..."

Vaivoin sai Olli selitetyksi, että on sille kirjoitettu, mutta ei

vastausta kuulu. Tytär koki silloin neuvoa: Pennan ukko oli kaupungissa

käydessänsä käynyt Siljaa etsimässä sen entisestä palveluspaikasta,

mutta ei se enää ollut siellä.

"Tujuliin vai mikä sen nimi on", muisteli sitä herrasväkeä ja neuvoi

sitten:

"Mutta sen talon kuskirenki oli sanonut, jotta poliisilta saa Siljan

osotteen... Niillä kuuluu kaikki olevan kirjoissa ja papereissa, siellä

poliisin luona."

Rokkosairas lapsi alkoi nyt väännellä ja voihkia. Siljat ja mökit ja

kaikki sekoittuivat Annan päässä hänen siinä ikäänkuin koko elämää

vastaan taistelussansa, niin ettei ehtinyt mihinkään tarttua, kun jo

toinen asia kutsui.

"Ylenkö se annattaa?" tiedusti hän sairaalta kiireesti. "Häh?"

"Ei... Se puree mahaa", koki sairas raukka selittää, aikoen kömpiä

ylös. Äiti riensi toki väliin:

"Et saa!" Ja juoksujalkaa pyttyä hätään riennättäen jatkoi hän:

"Siihen kylmälle lattialle ... vilustumaan ja lisää sairastumaan!"

Ja asettaen sairaan lapsen istumaan astialle siunaili hän siinä

elämäänsä yksinäisellä, ainaisella:

"Herra-isä sentään tätä köyhän elämää ja tätä osattoman oloa, kun se

on..."

Sanat loppuivat. Rokkosairas lapsi alkoi siinä pytyllä istuessaan

yskiä, värisi vilusta ja röyhtäisten äkkiä ylen huudahti:

"Voi äiti... Ylenannattaa!"

Nopeasti sieppasi äiti hänet pytyltä, painoi pään pyttyä kohti, piteli

lasta siinä ja tuskaili hiljaa itseksensä:

"Kun sitä on saanutkin kerran erehdytyksi ja kietoudutuksi tähän!...

Ikäänkuin tämä naimisissaolo olisi köyhiä varten luotu! Mokomakin

herkku!"

Lapsi pulautti pyttyyn ylenannatuksen ja alkoi sitten hiljaa voihkia ja

vaikeroida.

Manu Juuppa siihen oli nyt tullut lisäväeksi, ja Ollin asiakin oli

selvinnyt tyttärelle koko alastomuudessansa. Koko ajatuskyky silloin

alkoi tyyten seota ja hajaantua. Se hajanaisuus kuvastui kasvojen

epäselvissä ilmeissä ja hajallaan heiluvissa hiushapsissa. Lapsetkin

siinä vielä nälissään alkoivat porata ja juonitella, niin ettei tiennyt

mihin enää kulloinkin käsin tarttua kiinni.

"Ja entäs äiti?... Niin jotta terveenäkö se se toki?... Äs kakarat

siellä, häjyt! Kun poraavat jotta se tässä kuule omaa ääntään enää!"

taisteli hän välillä ja uudisti:

"Niin jotta tottahan se terveenä toki?"

"Ka onhan se siinä", myönteli Olli. Mutta hetken kuluttua, jonkun sanan

puhuttua, hän lisäsi siitä jalkakivusta:

"Paitsi että se niitä jalkojansa vaan..."

Annan korvissa humisi niin, että hän kuuli vain jotain epäselvää. Hän

luuli, että lapsen porulta ei kuule.

"Taasko siinä, pirut!" torui hän niitä nyt syyttömästi, löi erästä

huivilla päähän umpimähkään ja nyt kysyi:

"Niin jotta mitä, isä?... Jalkoja?"

Hän oli aivan repaleina. Olli koki selittää:

"Ka niitä... Sanoo niiden jo turpoavan... Niin jotta vettäkö heissä

lie..."

"Herra-isä tätä elämää!" tuskastui äiti, sillä nyt huusi äsken syyttä

kuritettu poika. Hän tukisti sitä aikalailla.

"Etkö sinä pahahenki!"

Se vain yltyi. Siinä taistellessa nousi mekkorisan helma ylös ja

paljastui pojan kohtuuttoman iso maha.

"Tuo maharumpukin sillä on kuin hyvä jauhokuli!" tuskitteli siinä äiti

jo kaikelle, sysäsi pojan ovesta pellolle ja nyt uudestaan tiedusti:

"Niin jotta mitenkä ne äidin jalat?... Kun tässä korvat vaan tilliä

laulavat, jotta ei kuule niin halaistua sanaa..."

Selvisi se lopultakin hänelle sekin asia. Hyvään toviin ei hän silloin

jaksanut mitään puhua, vaan ikäänkuin nieleksi jotain palaa, joka oli

kurkun tuketa.

"Kun olisi millä hieroa... linjamenttia kun olisi!" sai hän vihdoin

sanotuksi, ja oitis lisäsi valittaen: "Mutta mistäpä ne tässä

meilläkään ottaisi linjamentit, jotta voisi antaa! Oli sitä tässä

pullo, mutta tuota ukkoa kun pitää alituiseen hieroa ja voitaa, niin

siihen kuivuivat kaikki."

Manu Juuppa syleksi ja nojaili sauvaansa ja mietiksi, ja Ollin

ajatukset olivat aivan tylsät kaikelle jo.

"Mutta on tässä toki!" kaiveli Anna risoja, löysi pienen pullon ja

lopetti:

"Puuöljyä!... Niin jotta isä, ota tämä ja käske äidin hieroa tällä...

Jos se hyvinkin auttaisi."

Hän työnsi sitä pulloa isän taskuun, kääntyi ja pyyhki huivinkulmalla

salaa silmiänsä. Mutta huomasivat ne toiset sen sittenkin. Risaiset

lapsetkin vaikenivat ja katsoivat häneen silmät suurina, kun mieli

muuttui siitä pahaksi.

"Se on, Anna..." nuokuutteli silloin Manu Juuppa viisaasti päätänsä ja

varusti sanottavaa. Häneenkin aivan koski se kaikki, mitä tässä nyt

oli. Anna yritti, huokasi ja:

"Hoh!... Mutta mitäpä noista!" käänsikin hän äkkiä kaiken, Manu oli

noussut, teki lähtöä ja puhui:

"Se, Anna, on niin jotta..."

"No mitä se nyt Manu!" koki Anna jo lopettaa, mutta se vain jatkoi:

"Jotta kun linjamentitkin loppuvat sieltä, missä niitä tarvitaan ja

missä kipu on suurin, niin silloin... Että, Anna..." toisteli se ja

jatkoi:

"Silloin ajavat väärät profeetat hyvän asian selässä, ja se, joka on

Mestari, on niiden kerinsaksi..."

Eivät ne nyt jaksaneet hänen tarkoitustansa ymmärtää. Hän lynkytteli jo

sauvoinensa pois ja vannoi siinä mennessään kuin yksin:

"Mutta se pitää olla vielä niks!... Se kerinsaksi.."

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja Anna puheli:

"Olisi niin hyvä ja viisas mies, kun ei toisinaan ryyppäisi... Ja kun

ei sitte väliin noin kummasti puhuisi, kun se nykyään on ruvennut..."

Hän pysähtyi, mietti jotain hajanaista, kuin jotain muistellen.

"Se näet", yritti hän ja taas muisteli, katse hajanaisena.

"Se näet kuuluu ruvenneen saarnaamaan uutta uskoa, tää Manu... Sitä...

mitä se lie... sitä tämän ajan uskoa", hajaantui hän ja sekoittui

tyyten ja istahti raukeana, jolloin väsyneet nivelet aivan rusahtivat.

Siinä istuessansa hän vieläkin siitä Manu Juupan uudesta uskosta

muisteli:

"Ne nää tehtaan akat siitä jo puhuivat, jotta ei se enää sen usko tätä

oikeaa uskoa ole."

Puhe keskeytyi siinä, sillä rintatautinen mies sai ysköskohtauksen ja

koki siitä nyt selviytyä, rykien minkä heikoin voimin voi.

* * * * *

Oli jo yli puolipäivän, kun Olli lähti astumaan paluutaipaleelle. Manu

Juuppa lyöttäytyi tiellä matkaan, mutta ei nyt mitään puhunut. Kävellä

lynkyttelihän vain siinä sauvoinensa ja mietiksi jotain.

Mutta tienhaarassa, missä oli erottava, pysähtyi hän rutosti ja lausui:

"Olli!... Olli Varis hoi!"

Ja hän katsoi puhuteltavansa silmiin pitkään, kuin katseella puhuen,

kunnes jatkoi:

"Minä jo silloin sanoin sinulle, jotta missä se on vanhurskaus..."

Olli kuuli vain sanat, mutta ei hän jaksanut selvästi tajuta mitä se

nyt tarkoitti. Mutta se jatkoi ja muutamin sanoin selitti jotain.

"Katsohan, Olli Varis!" puhui se. "Se toinen vanhurskaus keritsee

kaiken, niin jotta ei jää sille oikealle linjamenttiakaan antaa, mutta

se pitää olla _halki_!"

Sauvan hän aivan löi maahan ja kovaäänisesti vannoi:

"Halki ja pois pitää olla se väärä... se laiska vanhurskaus, ja sijaan

pitää tulla se uusi... se joka itse tekee Herran-vanhurskautta, ja

silloin... Vai mitä, Olli?"

"Ka..."

Se oli hänelle niin epäselvää, hämärää, se mitä se noin nyt puhui.

Mutta Manu Juuppa oli voitokas, varma asiastansa. Hän vannoi:

"Uusi pitää kaikessa tulla ja vanha hävitä, ja silloin, jos... Jos

silloin, kuule" -- nousi ääni -- "jos silloin uskaltavat koskea siihen

ja sanovat että: niks! niin se pitääkin nähdä, että se on: naks!"