Oli siitä Kustista nyt jo pieni vihi saatukin, Mölsän Antti, joka oli
lähtenyt Simo Viikin matkoihin, oli kääntynyt välillä pois ja toi
sanan, että Simo oli saanut jo tiedon sen olinpaikoista. Ei hän vaan
muistanut sen paikan nimeä, mutta jossain se oli siellä etäällä
maailmanperällä. Sinne oli Simo Viikki lähtenyt ja uhannut toimittaa
Kustin takaisin, oli mikä oli.
"Tuo se Herra toki avun!" nureksi jo silloin Mari kiitollisena. Olokin
tuli hieman helpompi.
"Kunpa vain jaksaisimme Häneen uskoa ja olla Hänelle kaikesta
kiitolliset!"
Niin hän siinä kytystellessänsä nureksi ja alistui, ja nivelet
kuivuivat yhä ja nisahtelivat entistä kuuluvammin.
"Tuo, tuo se Herra avun", se oli hänen ainainen, sokea, ajatukseton
uskonsa.
"Ka tuohan se", murahti siihen Ollikin mietteissään eläen.
* * * * *
Mutta yhä se Kusti vain viipyi, ja naapuri-akatkin tulivat puheillansa
järkyttämään jo liiankin aroiksi ja kerkeiksi käyneitä mieliä. Ne
puhuivat siitä häädöstä ja ryöstöstä ja sillä tavalla tietämättänsä
pelottelivat. Varsinkin Riipan eukko, Liisa, siitä hölötti. Se olikin
koko näiden saloseutujen keuhko. Nytkin se taas siitä puhui ja juorusi:
"Kauppamieheksihän se aikoo, paholainen... en paremmin sano, tämä
Hotakan Mikko!... Vaikka miehellä ei ole varoja muuta kuin minkä vähän
sai, kun möi ne ainoat kaksi lehmäänsä!"
Siitä hän nyt juorusi ja hölötti pitkän jutun ja siunaili ja sadatteli:
"Mutta rytkyläiseksi vaan aikoo... savipatojen ja muun rihkaman
kaupalle talven tultua lähteä, ja tämänhän se sinun ruunasi aikoo
hevosekseen niille matkoille huutaa!"
Semmoiseksi se nyt vielä muutaman talven kelpaisikin, olivat ne kylällä
arvelleet. Ei siitä oikeaksi työhevoseksi olisikaan enää.
"Vai rytkyläiseksi se Mikko aikoo?" nureksi Mari jotain sanoaksensa.
"Niin... Sanos muuta, paholainen", innostui Liisa ja vannoi:
"Mutta näkisipäs, jos minä sen akkana olisin, tokko ei kestäisi työn
ääressä, vaan lähtisi kaiken maailman konsteilla pitkin tietä
leipäpalastansa kokoamaan!"
Ja sitten hän puhui ja juorusi sekaisin kaiken maailman asiat. Puhui
hän Annastakin, heidän naimisissa olevasta tyttärestänsä, joka
perheinensä siellä tehtaalla asuu. Kokon eukko oli siellä käynyt, ja
hyvissä varoissa kehui Liisa niiden siellä elävän.
"Ja jopa nyt... Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa
rahatöissä ovat!" ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä
korpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.
"Saa täällä", ynseili ja toraili hän, "saa täällä kesät ja talvet
ryhkiä ja rehkiä, eikä sen vertaa heru, jotta kerrankin saisi
mahanpohjasta nälän pois ajetuksi!"
Aivan hän tosissaan jo kuohahteli, ja Marikin ehti nyt jo tarttua
puheeseen.
"Vai hyvästi se toki Annan joukko siellä", hyvitteli hän. "Kunpa Herra
toki hänelle leivän ja särpimen siunaisi!"
Ja Liisa yltyi ja kehui omasta päästään yhä lisäten, ja samalla hän
itse uskoi omatkin laskettelunsa tosiksi.
"Ja mikä heillä olisikaan eläessä varoissa!... Kun molemmat kuuluvat
nyt käyvän tehtaassa ja Anna itsekin vetelee miesten palkkoja, niin..."
Aivan se kävi hänelle jo kateeksi se Annan hyvä olo siellä tehtaalla.
Hän uhkasi jo myödä kaikki kampsunsa ja itsekin muuttaa tehtaan töihin,
pois koko korvesta.
"Mokomastakin nälkäpesästä!"
* * * * *
Niin oltiin. Odotettiin päivä, toinen... useakin. Ei vaan kuulunut
Kustia, ei Simo Viikkiä. Odotettiin vielä ja toivottiin. Uusi
hätäytyminen alkoi painostaa, viedä yöunet ja masentaa päivin. He
olivat jo kuin lapsia: ikänsä eläneitä lapsia. Vähä sai heidät jo
levottomiksi.
Eikä Siljaltakaan kuulunut vastausta. Laskettiin jo syyskäräjien aikaa,
että ehtiiköhän siksi Kusti ja Silja.
"Ei niihin käräjiin tässä enää kovin pitkiä ole", huolestutti se jo
mieltä, ja silloin alkoi Mari yhä useammin kehotella Ollia menemään
Annan puheille, jos se voisi auttaa ainakin siksi, kunnes Silja
lähettää tai Kusti joutuu.
"Kun hänelläkin nyt kuuluu siellä parempi olevan, niin mene tiedä jos
hän", arveli Mari miehellensä Liisan ilmoitusten rohkaisemana.
"Eikä tästä nyt tehtaalle niin kovin pitkä matka... Viisikymmentä
kilometriä vain... niin jotta parissa kolmessa päivässähän tään
matkan..."
Niin hän sitä selitteli ja arveli.
"Tottapahan Luoja sitten taas hänellekin siunaa, jos nyt vanhempiaan
hädässä auttaa."
"Ka", alkoi jo mieskin hiljaa suostua. Ei siitä tosin suuria
toivottavia ollut, mutta mihinkä siinä muuhunkaan enää turvautuisi.
"Ka... kunhan vaivainen kaikki kokee... niin sittepähän koettuaan
kaikki tietää", lupaili hän Marille jo sitä lähtöä. Se kokikin nyt
selitellä siinä, että ei se nyt ihme olisi, jos Annakin vähän auttaisi.
"On sitä saatu hänenkin tähtensä tässä yhtä ja toista kokea."
Väkisinkin veti se nyt mielen niitä koettuja muistamaan... Ei se niin
valoisaa ollut. Siinä kytystellessään muisteli kuihtunut äiti:
"Silloinkin kohta synnyttyä..."
Se oli ollut talvisaika ja hallakesän jälet huokuivat kalseina. Hän
muisteli:
"Ainoa paita piti repiä lapsenrievuiksi ja koko talven sai sitte itse
paidatta... Ohkainen hame siinä vain suojana..."
"Mutta mitäpä niistä muistelee, kun mikä on kerran kestetty ja eletty!"
tyytyi hän nureksien kuin itseksensä, ja hiljaiseksi aivan alentui
ääni, kun hän sen kaiken yli veti sovittavaksi peitteeksi lieventävän:
"Onhan niitä tässä eletty jo pahempiakin päiviä kuin ne..."
* * * * *
Manu Juuppaa pitivät useimmat puoli-renttuna, mutta kaikki myönsivät,
että hän oli saanut viisautta ja lahjoja yllinkyllin. Joskus se oli
saarnaillutkin, maallikkona tosin vain, kyläsaarnaajana. Mutta toisin
ajoin oli taas voittanut heikkous. Hän oli ryypiksinyt, kierrellyt
maita-mantereita ja ilmestynyt sauva kädessä kulkien milloin siellä,
milloin muualla, sukellellen ilmoille kuin kala vedestä. Alussa olivat
papit hänestä pitäneet, mutta nyt ne jo alkoivat vieroa, suhtautua
häneen varovasti. Olivat näet alkaneet vainuta hänen saarnoistaan
jotain harhaoppia.
Nyt se sattui tulemaan Olli Variksen mökkiin, samaan aikaan kun Kiurun
Liisa siellä hieroi Marin kipeitä jalkoja linjamentilla.
"Joshan se auttaisi... linjamentti", puheli siinä Mari ja kerrottuaan
miten sitä oli neuvonut käyttämään sekä isäntä, Ville Hukka, että myös
kauppias Hyyppä, kun Olli oli käynyt niiltä apua anomassa, arveli hän:
"Mene tiedä, jos se Herra sitä tietä lähettikin jonkun avun."
Hieroja siinä huokaili jotain hurskasta ja harrasta. Puhe johtui
kärsimyksiin, syntiin, vanhurskauteen ja semmoiseen.
"Sillä kun sitä ei meillä olisi syntiä ja olisi Herran vanhurskaus,
niin ei ahdistus ja hätä näin luokonaan päälle pakkaisi", vaikerteli
siinä Mari.
"Ei, ei... Ei se pakkaisi. Hohhoi!" Hartaasti, kernaasti yhtyikin
häneen siinä Kiurun Liisa. Kuin alistumisen kautta ylentyen jatkoi hän
aivan haikeasti:
"Mutta kun me..."
Miettiessänsä sanoja puhui hän jotain linjamentin hajusta ja valmiiksi
jouduttuansa lopetti hartaalla jatkolla:
"Kun me olemme ynseitä ja paatuneita ja luotamme omaan itseemme,
niin..."
Loppu oli tietysti sanomattakin kaikille selvä. Nureksien myönsikin
Mari:
"Ka kunpa se oma-vanhurskaus saa meissä vallan, niin se unehtuu meiltä
se oikea... se Herran vanhurskaus."
"Nii-iin. Niin se unehtuu. Hohhoi!"
* * * * *
Manu Juuppa oli kuunnellut keskustelua tarkkaavasti, viisaasti
mietiksien. Nyt hän tarttui siihen.
"Ettäkö... E-ettäkö?" veteli hän kuin ajatellen. "Ettäkö siis vain
Herran-vanhurskaus... Vain ja ainoastaan sekö?" kysyi hän lopun
rutosti. Vaimot katsahtivat häneen, mutta ei se nyt näkynyt olevan
juovuksissa. Voi sille siis vastata.
"Ihmisvanhurskauskos se sitte!"
Marin ääni oli sitä sanoessa kielteinen. Ei hän siihen
ihmisvanhurskauteen luottanut.
"Pettää se se oma-vanhurskaus. Onhan vain porras, jolle polet, ja
luulet siinä laudan olevan, mutta onkin siinä vain tyhjä kohta",
vaikerti hän siinä tapansa mukaista nyreksintäänsä jatkaen.
"Pettää... pettää... pettää!" Niin haikeasti todisti Kiurun Liisakin
sen. Manu Juuppa nuuskasi tyhjiä näppejään.
"Entäs sinä, Varis?" kysyi hän nyt äkkiä. "Niin jotta mikä vanhurskaus
se on se oikea... niin jotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus?"
"Ka..."
Sitä samaa hän tarkoitti kuin vaimotkin. Kyläsaarnaaja oli äkkiä
joutunut alallensa. Varsinkin nyt viime aikoina oli hän alkanut
saarnailla uusia, omia oppejansa, ja aina hänelle olivat korvatkin
kallistuneet, ainakin siksi ohimeneväksi hetkeksi.
"Mutta minä Manu Juuppa!" alkoi hän nyt ihan juhlallisesti. "Minä Manu
Juuppa sanon sinulle, Varis, jotta niks!... Niks vaan!... Niks!" toisti
hän kuin lyöden. Kyllä ne vaimot älysivätkin mitä hän tarkoitti.
Voitonvarmana kysyikin hän siis:
"Eikö niin, Varis?... Että vaan niks?"
"Ka..."
Se oli Ollille epäselvää hieman sen puhe nyt. Siksipä hän keskeyttikin
siihen "ka"-han ja käänsi kysyen:
"Niin jotta miten: 'niks'?"
"Mitenkäkö niks?" alkoi Manu, otti oivan sauvansa, sylkäsi suun
puhtaaksi ja selitti:
"Siten niks, jotta sinä saat vielä nähdä mikä vanhurskaus se on, joka
saa maan periä!"
Ne muut vaikenivat nyt. Ei hänen kanssansa yleensäkään ollut hyvä
lähteä ihan umpimähkään. Voitokkaana veti hän silloin Variksen Ollille
pitkää viisasta:
"Aa-aa, Olli!... Aa-aaa!"
Syntyikin kuin vaitiolo. Olli Varis näytti syventyvän kumaraansa. Mutta
pian ne vaimot selvisivät toki ja alkoivat omaa puoltansa pitää:
"Kunhan sitä sinullakin olisi ahdistus, niin tokkohan et turvaantuisi
siihen, jolle nyt olet ynseä", nureksi siinä Mari jo puuhailla
kytystellen. Mutta ei se auttanut. Manu Juuppa yhä vain tiukkeni.
Kainalosauvan nojassa se siinä taas juhlallisesti ihan:
"Mutta minä... minä Manu Juuppa!" alkoi se, puhui parilla
sanasutkauksella taas suuret, pitkät asiat selviksi ja sen tehtyänsä
selitti:
"Jos meillä ei ole muuta kuin se, jotta sanomme vaan jotta: 'Herra,
Herra', niin meillä ei ole muuta kuin se tyhjä niks!"
"Niks vaan!" löi hän innoissaan aivan näppiä ja iski vieläkin kerran
sillä sanalla: "Niks!"
Miten se nyt siinä olikin taas omalaisensa! Ei sen kanssa nyt
haluttanut kiistoille ruveta.
"Minäkin esimerkiksi!" alkoi se nyt.
"Minäkin, Manu Juuppa, juon ja... niinkuin maailmassa elän, kun ei ole
itsessä vanhurskautta... No mutta mitäpä niistä!" käänsi hän äkkiä,
aivan kuin masentuen. Jotain hän vielä puhui synneistänsä, mutta myös
miten hän niistä aina kuitenkin nousee ja nousee, kun vain saa oikeasta
päästä kiinni.
"Ja niin se, Varis", kääntyi hän Ollin puoleen, "niin se käy
sinullekin, että saat nähdä, jotta missä se pitää se vanhurskaus olla,
jotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus... Aa-aa!"
Se tuli taas niin viisaalla äänellä se pitkä aa-aa. Yksin hän siinä nyt
oli voitolla, ja toiset vaikenivat.
"Sinäkin näet, jotta ei ole mitään Herranvanhurskautta, jos me itse
emme sitä tee!"
"Ka... Niin jotta tuota..." yritteli ja sotkeutui synkkänä istuksiva
Olli. Mutta se katkasikin äkkiä selittäen:
"Esimerkiksi jo Jeesus... Miten se jo hänkin sanoi?"
Eivät ne nyt häntä ymmärtäneet, mutta ei hän sitä huomannut, vaan
jatkoi kuin ymmärtäneille:
"Hänkin, Jeesus, näet sanoi jotta: jollette te itse anna anteeksi ja...
niinkuin tee vanhurskautta, niin ei sitä Isäkään... No?"
Hän odotti vastausta, mutta tuvassa-olijat vaikenivat. Hän tunsi
voittaneensa, saaneensa asian selväksi ja ikäänkuin ilkkui voitollansa.
"Niks, niks vaan, Olli Varis!... Niin jotta ei se Isä itse
vanhurskautta tee, vaan meidän se on tehtävä, jos mieli... Niks
vaan..."
Vaiettiin. Ne tuntuivat miettivän.
"Vai mitä, Olli?"
Hän kysyi sen voitonvarmana.
"Ka... Tässä tuota", yritteli Olli, mutta töksähteli ajatukseensa
sotkeutuneena, ja rutosti, voitokkaana, kuin lyömällä katkasi silloin
Manu Juuppa lyhyellä:
"No!"
"Sehän on selvää!" sanoi hän sitten ja tenäsi selittäen:
"Sinäkin, Varis, lähdet nyt hakemaan lapseltasi apua... Mutta etkö sinä
jo Ville Hukalta?"
"Ka kävin."
"No!"
Se tuli niin voitokkaasti. Miksi siis enää lapsiesikaan
Herran-vanhurskauteen luottaen niiden luo lähdet. Yhtä voitonvarmana
hän kysyi:
"Ja mitäs sait?"
Vaiettiin.
"Linjamenttia!" vastasi silloin Manu Juuppa itse.
"Entäs Hyypältä... se on mitä sait?" tenäsi hän lisää ja taas
vastauksen puutteessa vastasi itse:
"Linjamenttia!"
Se oli hänen saarnaansa, hänen selitystänsä.
"Aa-aaa!" veti hän entistä voitokkaammin jos viisaamminkin, varustautui
sanomaan kaiken lopun, tekemään johtopäätöksen. Hän käväsi
sylkäsemässä, palasi, jatkoi:
"Ja nyt minä, Varis, sanon sinulle mitä on Herran-vanhurskaus, jos me
itse emme sitä tee... Se on..."
Hän kumartui aivan kuin korvaan kuiskaamaan, kuin jotain suurta
salaisuutta muka sanomaan.
"Herran-vanhurskaus, jota me ihmiset emme tee, on..."
Yhäkin viisaammaksi hän siinä alensi ääntänsä ja ikäänkuin kuiskasi
omituisesti:
"Se on -- tippa lin-ja-ment-tia!"