IV

Ne olivat Antti Porvalin vanhan Loviisan maahanpaniaiset. Samaa köyhää,

avutonta mökkiläisväkeä se oli sekin joukko, toisen maalla värisijöitä

kuten Olli Variskin ja muut tuhannen-tuhannet niissä oloissa vapisijat.

Mökissä sitä samaista väkeä ja heidän veroisiansa istuksikin nyt penkit

täynnä. Ei erikoisemmin puheltu, ei liioin erityisemmin surtukaan sitä

mikä oli tapahtunut. Vaimot näyttivät vain hartailta, ja miesväki

tupakoi kuin jotain tylsää mietiskellen. Puhuikin joku siinä muutaman

sanan, tietysti kuolemasta.

"Niin että mitäpäs siinä... Mentävähän täällä kerran jokaisen on",

jurasi se karkeasti.

"Ka mitäpäs siinä..."

Ja todellakin, pieni muutos vain: harmaa päättyy umpipimeään.

"Ka Olli... Tulithan sinäkin tätä Loviisaa..."

Se oli Toikan loismies, Simo Viikki, joka niin rennosti tervehti siinä.

"Ka... Tulihan tuota tulluksi."

Ja oitis alkoi Viikki siinä puhua omaan tapaansa. Sehän se tiesikin

asiat jos toisetkin, maailmaa laajalti kuleksinut kun oli ja puheissaan

viisasteleva ja avosuu.

"Ee-ee, Olli."

Siitä häätöasiasta se niin merkitsevästi, viisaasti siinä jo puhui.

Silmääkin jo vilkutti ja oli kuin salaperäinen tiedoistansa.

"Sinä et ymmärrä, Olli... Niin jotta missä se on siinä jutku..."

Se painosti ja vaivasi, mutta olisi hän tahtonut nyt kuulla mitä sillä

oli sanomista.

"He-ee, Olli!" jatkoikin se entistä viisaampana ja lopuksi jo selitti:

"Siinä on näet se Saukon saatava... se Heikki Kokon velka..."

Olli älysi sen. Isäntä Ville Hukka oli velkaa Heikki Kokolle ja Kokko

Saukolle. Jos Hukan talo menisi vasaran alle, ei Kokko saisi omiansa,

talo kun oli kiinnitetty muille, ja silloin hän ei kykenisi maksamaan

Saukolle. Tätä talonostotietä se Saukko nyt koettaa omia vähiänsä siis

pelastaa.

"Ee-ee, Olli... Se Saukko on, paholainen vie, viisas mies..."

"Ka..." yritti siihen Olli sanoa, mutta pysähtyi, ikäänkuin mietti

välillä, mutta sanoi sitten kumminkin lopun:

"Omaansahan se kukin tarvitsee... Niinkuin Saukkokin."

Se tuli noin-vain. Muutamilla sanoilla selittää reuhtoi Simo Viikki

asian lopunkin selväksi ja kehuskeli:

"Niin jotta nyt älyät, Olli... Niin jotta se on kaikki vain yksi

rengas. Sekä rikkaat että köyhät."

Ja todellakin: koko tämä tänne korpeutunut väki oli sotkeutunut

jotenkin toisiinsa kuten sankan närekorven puiden juuret sotkeutuvat

toisiinsa ja niin koko korven yhdeksi sitovat.

"Niin jotta tiedät, että asia on niin", tenäsi Viikki kaiken lopuksi

vielä.

* * * * *

Kovin ne venyivätkin nyt nämä maahanpaniaiset. Olivat lähettäneet

Törmän talosta pyytämään rautanauloja, joilla voisi naulata

ruumiskirstun kannen kiinni, ja se hakija viipyi nyt sillä tiellä

yhäti. Ollikin oli lähtenyt ulos pihalle, missä avonainen

ruumisarkkukin oli. Vaimot siellä liikuskelivat, joskus kohottivat

kuolleen kasvoille peitteeksi pantua vaatelappua ja päivittelivät

jotain tavallistansa.

"Jo tuo sai hänkin osansa kärsiä. Niin jotta jouti jo päästä pois

lepoon täältä!" huokaili siinä eräs heistä. Kovin olivatkin ryppyiset

vainajan kasvot: kure oli ahtautunut kureen väliin, ja ikeniin oli

jäänyt enää vain jokunen kulunut hammastynkä.

"Ka, ne täytyy meidän itsekunkin kerran jättää tämän maailman ilot, kun

aika tulee", huokaili joku toinen äskeiselle.

"Vai mitä, Olli?"

"Ka... Eipähän meillä täällä sitä pysyväistä majaa ole", sai hän siihen

vastaukseksi kootuksi sanoja. Hitaasti liikuksiva väki kävi kuin

vakavammaksi. Päivä paistoi ääneti, kuin valoa hiljaa tiukkuen.

Kolmella sivulla uhmaili mökin karuja pikkuviljelyksiä jylhä, voimakas

korpi, ja neljännellä puolen kehosi loivahko rinne, jota peitti

kulovalkean polttama nokinen korpimetsän jäännös, missä suunnattomat

puunrungot törröttivät hiiltyneinä, oksat pois kärventyneinä. Sitä

lohdutonta jättiläistaustaa vasten leikkautuivat mökki-rähjän piirteet

tavallista vähäisempinä, ja kartanolla liikuskeleva kuihtunut köyhäväki

oli kuin päivän huolissansa ahertelevaa, oman apunsa varassa

puuhailevaa pientä muurahaisväkeä, jonka keskellä avonainen ruumisarkku

saarnasi kaiken ahertelun viimeistä umpeenmenoa.

"Mutta kuulehan, Olli!"

Simo Viikki se häntä taas siinä. Aivan olalle lyöden se nyt alkoi siinä

lohdutella ja neuvoa:

"Elä sinä vielä sure!"

Tuntuikin Simo nyt olevan oikein reimapäällä.

"Saamarivie, Olli! Ne pitää tässä vaan kohtalot kellistää toiselle

kylelleen niin... E-hee!" kerskui se ihan innostuneena hänelle. Sitten

jatkoi:

"Jottako ei voitaisi, jos vaan niikseen ruvetaan... Vai etkö usko,

Olli? Häh?"

"Ka... Mikäpäs siinä." Jotakinhan sille täytyi siinä sanoa ja myöntää.

Se innostuikin vain ja jatkoi:

"Entäs sinun vanhin poikasi... Kusti!"

Vai siitä se nyt puhua alkaa, siitä jo vuosikymmenen sitten

kadonneesta.

"Ka... Kusti", murahti Olli. Mutta se vain jatkoi. Nyt se jo selitti:

"Nääs se tämä Hoikan Antti... Minä tapasin sitä tehtaalla, sitä

Anttia... Mitäs nyt sanot, Olli?" käänsi hän jo voitokkaaksi

kysymykseksi. Pitihän Ollin näet jo arvata, että Hoikan Antti on

jossakin kadonneen Kustin tavannut.

"Ee-ee, Ollit"

Ja se olikin uusi sanoma, vaikka uskomattomalta se tuntui.

"Ettäkö se Antti olisi niinkuin Kustia..,.?" yritti Olli.

"No... Sapperi!" Simo aivan kuin kiivastui, kun hänen sanojansa ei

uskota, ja tenäsi:

"Jottako Simo Viikki valehtelisi!?... Olli!"

"Ka eipä se."

Ja se olisikin ruvennut siitä puhumaan ja selittämään, mutta keskeytyi,

kun tuotiin rautanaulat ja arkun kantta alettiin niillä naulata kiinni.

* * * * *

Siitä mökiltä lähtiessä oli aimo matka suotietä. Kuivana aikana se

kyllä kannatti hevostakin jotenkuten, niin että yli pääsi, mutta nyt

oli äsken ollut sateita. Liettynyt tie upotti, ja arkku täytyi kantaen

kulettaa suotaipaleen poikki. Kuivalle päästyä alkoi kivikkotie, mutta

pääsi siinä toki reellä ajaen kärritielle, missä voitiin arkku nostaa

rattaille.

Sitä rekitietä he nyt jo astuivat ruumiin saattona. Naavaiset

korpikuuset ojentelivat siinä tukevia, voimakkaita oksiansa, milloin

puhkoen niillä vapaata ympäristöä, milloin taas tunkien toisten kuusien

oksikon sisään. Kaarnaiset jättiläisrungot ikäänkuin julistivat mykkää

voimaa, ja pienet juurikuuset tihensivät maarajasta alkavan oksattoman

välin, niin että jo aivan muutaman sylen päästä polkuvierestä oli

läpinäkymätön rytömetsä. Kaikki se luja, äänetön voima katsoi

sanattomana kulkuetta, joka verkalleen vaelsi korven läpi venyttelevää

kivikkotietä pitkin päiväisempiä maita kohti.

Oli tyyntä. Päivä paistoi kihottaen, kuin tiukkuen. Olli olisi nyt

halunnut Simo Viikiltä tiedustaa tarkemmin Kustista, missä Antti Hoikka

oli hänet tavannut ja muuta.

"Niin jotta Olli", tulikin se itse ja alkoi siitä jatkaa:

"Niin jotta se Kusti elää eikä tyhjiä ja turhia nau'u!" kehasi se nyt

jo.

Kyllä kai se siis sittenkin totta oli.

"Ja markkinoilla!... Ja komeasti!"

Siis jossain markkinoilla se Antti Hoikka on sitä tavannut ja

puhutellut. Herran kiitos että toki elää! Olli koki siinä pysytellä

Simo Viikin rinnalla, raskaasti astua kumpsutellen.

"Ja rento peli ja reilu meininki pojalla!" kehui se nyt Kustin elämää.

Siis ei köyhyydessä! Häntä hiotti vain se muassa-pysyminen ja

kuuleminen.

"Vai ei hän toki puutteessa", ehti hän siinä pistää Simolle. Se

innostui yhä.

"Vai puutteessa...! Eee, Olli! Ettäkö maailmantiellä terve poika

puutteeseen joutuisi!... Sussaameri!"

Ja hän innostui omastakin puolestansa. Maailmallahan sitä näet hänkin

eniten oli ja ylpeili sillä. Umpimähkään kehui hän Kustista jo:

"Rahaa pojalla kuin karvarilla härän vuotaa ja toista kiskoo ruunun

selästä irti kuin lahtari nahkaa lehmän selästä."

"Ka!... Mikäpäs hänellä kiskoessa!" Niin oli hän herkkä kuin lapsi

moiselle puheelle.

Ja se vielä selittikin mistä hän oli päättänyt, että Kustilla on

paperirahaa kuin vuotaa:

"Sillä" -- kehui se -- "sillä kun kerran reilu peli ja rento elämä on

pojalla, niin sen tietää, että ei se ilman rahaa silloin..."

"Eipä tietenkään!"

Sehän nyt oli varmaa. Viikki lupasi hakea Kustin käsiinsä vaikka

maanraosta, nyt kun juuri onkin taas lähdössä maailmalle rahatyön

hakuun. Lujasti hän vannoi:

"Vaikka nuorissa lähetän pojan luoksesi, Olli, ja silloin..."

He pysähtyivät, sillä ruumiskirstun kansi oli siinä kolinassa

irroittunut, kun ne naulatkin olivat lyhyitä, vanhoja, vanhasta ovesta

irti kiskotuita. Täytyi takoa ne uudelleen kiinni.

"Piru!... Kun eivät järkiään lyöneetkin kiinni puutapilla, niin olisi

kestänyt!" sadatteli sen johdosta Simo Viikki siinä välillä, mutta

jatkoi sitten äskeistä:

"Silloin, Olli, kun Kusti tuo rahat, niin lyö vaan Saukolle pöytään

pennit ja... Eee, Olli!"

"Ka mikäpäs siinä silloin!" Ja hän alkoi jo toivoakin ja uskoa.

Innostuen, aivan polviinsa lyöden hihkasi Simo Viikki jo lopuksi:

"Sipsaameri ja hellereijaa, Olli, silloin vaan!..."

* * * * *

Mutta oli jo päästy kärritielle. Arkku-pahanen nostettiin kärriin, ja

ikänsä elänyt hevonen alkoi astuksien vetää kuormaa kirkonkylää kohti.

Simo Viikkikin jätti jo entisen asian, astua riuskutteli kärritiellä

entistä reippaammin ja kehäsi Ollille:

"Niin että Olli..."

Kuolemasta hän tarkoitti puhua ja järkeillä elämästä omalla tavallansa.

"Että mekin vaan purjehdimme maailman merellä, kunnes nostavat meidät

ruumiskärriin, ja sitte senkuin hautaan että tupsis vaan ja multaa

päälle ja halleluujaa ja... E-hee, Olli-poika vaan!"

"Ka niin!"

Ja hitaasti alkoi köyhä saattue jonottaa tietä pitkin, joka salomaiden

halki nousi ja laski harjulta harjulle ja jonka kahden puolen seisoi

luja korpi voimakkaana, heittäytyen kuin jättiläismäinen maailmanvuota

peitoksi mäkien, harjanteiden ja laaksojen yli.

V

Entiselle kauppiaalle Pekka Hyypälle hän oli velkaantunut jo aikoja

sitten, silloin kun lapsijoukko oli syömässä suurimmillansa. Karusta

korpimaasta ei silloin jaksanut irroittaa kaikkea sitä, mitä iso pere

kulutti, ei vaikkapa olikin eletty ainaista nälkää nähden ja vaatteina

ainoastaan repaleita ja risoja.

Ja olihan se sitä velkaa odottanutkin. Vuodesta vuoteen oli sitä

lykätty, eikä sen koroistakaan voinut olla suuria puheita silloin kun

kerran päävelkakin täytyi niin uneuttaa.

Mutta nyt se oli köyhtynyt itsekin, ukko paha. Vahingot olivat vieneet

hyvät osansa. Velkojat ahdistelivat yhä tiukemmin, ja usein oli jo

ilkuttukin kylällä että:

"Kohta se on Hyypänkin oven päällä ruunun kanki lukkoinensa!"

Mutta olivat toiset sitä pahoitelleetkin.

"Vanha mies!" olivat ne säälitelleet. "Millä hän enää jaksaa itsensä

elättää, jos kauppa loppuu!"

Ja sitten vielä kivulloinen vanha vaimo!

"Millä hän senkin raukan leivissä ja särpimissä silloin pitää!" olivat

ne surkeilleet usein.

Mutta päivästä päivään se oli toki vielä pelastunut, oli mennä

kituuttanut, kun oli velkojiensa suun tukoksi työntänyt omat

saatavansa. Siten oli hän nyt jo siirtänyt niille Olli Variksenkin

saatavan kaikkinensa. Ne, joille saatava oli niin siirretty,

kiirehtivät saamaan omaansa aikanansa. Kaikkihan tiesivät, että Olli

oli mökiltä menossa.

"Huomenna voivat jo olla saamiset myöhät!" olivat ne uudet velkojat

arvelleet ja alkaneet kiirehtiä ehtiäkseen aikanansa, ennenkuin häviävä

on tyyten jaettu. Hänet oli toissa päivänä haastettu oikeuteen ja

viimeiset -- ainut lehmä ja työtoveri, ruuna, -- olivat siten joutuneet

uhan alle.

* * * * *

Nyt hän oli tullut sitä asiaa Hyypän kanssa vielä kerran sovittelemaan,

anomaan lykkäystä. Vaikeaa, vaivalloista ja väkinäistä se alkuunpääsy

taas oli, mutta koki hän parastansa.

"Siitä velka-asiastahan minä tulin... Niin jotta jos sitä sopisi vielä

odottaa", pääsi hän töin-vaivoin alkuun.

"Tjaa... Tsjaa", tihrasi siihen Hyyppä ja selitti, että velka oli jo

siirretty toisille. Ei hän voisikaan siinä enää mitään, vaikka kuinka

tahtoisikin auttaa.

"Ahtaat ajat... Ahtaat ja kovat ajat!" koki hän puhella ja selittää

asiaa.

"Ka", yritti Olli. Ei hän sitä siirto-asiaa selvästi tajunnut. Ei hän

yleensä käsittänyt lakipykäliä eikä siirtoja, ja nyt humisi hänen

päässänsä vain Hyypän ääni epäselvänä. Vaivalloisesti hän koki

selvittää jauhaa:

"Olisihan sitä maksettu, vaan kun on siinä ollut esteet..."

Tahtoivat loppua sanatkin. Mistäpä ne nyt otti tässä niin pian. Hän

tuijotti kumarassa istuen sillanrakoon ja vaikeni:

"Tjaa... Tjaa". Se oli ainoa, mitä Hyyppäkään siihen voi sanoa. Puhe

näytti loppuvan, mutta taas lähti Olli.

"Siinä kun yhteenkin aikaan tulivat ne hallavuodet", koki hän taas

vääntää minkä osasi ja jaksoi selittää tilaansa. Hartaalla,

huokailevalla äänellä toisteli hänen vaiettuansa Hyyppä kuin yksin

huokaillen:

"Jaa... jaa ... jaa... Halla- ... hallavuodet!... Hallavuodet lähettää

Herra meille itsekullekin ajallansa..."

Ja niin edelleen yhtä vaikeasti. Tuli taas vaitiolo, painostava, raskas

vaitiolo.

"Yhteenkin aikaan kun niitä tuli kuusi perätysten, niitä hallavuosia,

niin jotta ei puitavaa jyvää jäänyt -- niin..."

Mutta mitäpä siitä puhua sen pitemmältä! Kuusi peräkkäistä hallavuotta

isopereiseen korpitorppaan, niin... Kyllähän sen Hyyppäkin jo lopun

arvasi.

Mutta minkäpä hän sille nyt voi, hän, itsekin hallavuotensa elänyt.

"Herra... Herra lähettää hallavuotemme meille kaikille ajallansa",

toisteli hän vain hartaasti, haluten päästä asiasta eroon; mutta

vieläkin jauhoi Olli vaikeatöistä:

"Ja sitte oli jo kasvatettu kolmestikin lehmä tätä velkaa varten, mutta

minkäs sille voi, kun aina karhu..."

Taas siinä loppuivat sanat. Taas siinä vaiettiin.

"Jaa... jaa... Jaa, jaa... Jaa, jaa", huokaili vaivautunut Hyyppä. Ei

hän tiennyt miten vapautua tästä raskaasta asiasta.

"Se tää karhukin etsii ensimäiseksi nää salomökkiläisen lehmät... Ne

kun varakkaammat asuvat rintamailla", selitti taas Olli kuin vaivan

alla vääntäen ja toivoi sen kaiken auttavan ja saavan ymmärtämään, mikä

kuorma on hänen hartioillansa alati painona ollut.

"Hohhoi... Hohhoi." Puoli-itsekseen se Hyyppä siinä huokaili, aikoi jo

kääntää puhetta jollain keinoin muuhun, mutta ei osunut keksimään

sanoja.

"Ja nyt vielä siinä ne Marin jalat", nureksi vaivansa alla hikoileva

avunanoja taas ja selitti niistä Marin jaloista:

"Köntistyvät ihan, niin jotta ei enää ala liikkeelle kyetä..."

Vaiettiin. Hyypänkin oli jo niin vaikea olla.

"Tjaa... Tsjaa", äänteli hän siinä ja huokailtuaan hartaalla äänellä

että: "vai jo ne Marinkin jalat", ilmoitti hän äkkiä:

"Siinä ei silloin enää auta muu kuin linjamentti!"

Hän kiirehti sitä neuvomaan samassa tarkoituksessa kuin taannoin Ville

Hukka: selviytyäksensä irti asiasta. Kun se nyt vain ei ehtisi alkaa

uudestaan! Hän kiirehti:

"Miina!" huusi hän äkkiä vaimoansa kutsuen.

"Mii-naa-a!" toisti hän pitkään, kun sitä ei kuulunut. "Miina ho-ooil"

Nyt se toki tulikin. Vaivainen se oli sekin puoleksi, kulki

kainalokeppiä tukenaan käyttäen ja ontui pahasti.

"Ne tään Olli Variksenkin eukon jalat kuuluvat köntistyvän, niin

neuvoisit sinä hänelle rohtoja", selitteli Hyyppä nyt pulasta

päästäksensä vaimollensa ja poistui huokaillen.

"Vai ovat ne Marinkin jalat jo", huokaili lihavahko, mutta sairas

vaimo. "Vai, vai jo ne alkavat Marinkin jalat", toisteli hän polviansa

hieroksien, ja kun oli joutunut, alkoi hartaalla huokailulla neuvoa:

"Linjamentti se on ainoa, joka siinä auttaa... Linja -- ...

linjamentti-mentti siinä auttaa, jos mikään auttaa..."

Hän huokaili, hieroksi polviansa ja selitteli sitä linjamentti-asiaa

pitkään, miltei loppumattomiin, ja Olli Variksen korvissa ja päässä

humisi kohta yksi ainoa epäselvä käsite: Linjamentti.

* * * * *

Hänen velkansa oli Hyypältä siirtynyt Pekka Kuikalle ja oli nyt jo

ennättänyt joutua kolmansiin käsiin: ryöstömiehet olivat ottaneet

velkakirjan takavarikkoon jostain valtion verorästeistä. Oli hän siitä

nyt Hyypältä lähdettyänsä kuullutkin jo.

Hänen paluutiensä kulki korkean kangasharjun, niinsanotun Pirunmäen

yli. Siinä harjunselällä, aivan tienvieressä, särki Otto Suokas

tervaksia, kun hän ohi aikoi. Se oli kuullut hänen menostansa Hyypän

luo, oli arvannut asian ja kysyi nyt kuin pysähtymään ja tarinoimaan

kehottaen:

"No?... Mitäs se Hyyppä sanoi?"

"Ka... Eipä se mitä."

Hän pysähtyikin siihen ja istahti. Suokaskin rupesi tupakoimaan ja

selitti:

"Ka mitäpäs se hän enää osaa... Kun jo velkakirja on ruunulla."

"Ka eihän se mitä."

Hitaasti alkoi siitä puhe mennä jurnutella. Sama hänelle oli mitä

puhuttiin. Piippuansa imien kertoi Suokas:

"Kylällä arvelivat, jotta mitäpä ne sillä velkakirjalla paljon sinusta

hyötyvät... Sen vanhan hevosen nyt voivat ryöstää, mutta paljonkopa

sillä saavat!"

"Ka..."

Siihen yhteen sanaan se töksähti häneltä nyt sanottava. Suokas sylkäsi,

ikäänkuin mietiksi asiaa, ja jatkoi sitten:

"Nahkan tähden voivat siitä jonkun kymmenen huutokaupassa maksaa... Tää

karvari Kuittu oli arvellut, jotta parikymmentä voisi hänkin nahkasta

maksaa."

Syntyi äänettömyys. Jotain se Suokas sitten vielä yritteli puhua, mutta

ei hän siitä paljoa tajunnut. Kuulihan vain sanat ja sen, mistä se

puhui.

"Tervaksia tässä arvelen särkeä... Jos tuota tervalla saisi

talvisaikaan sen verran, jotta ruununveronsa jaksaisi maksaa", käänsi

se toki lopulta puheen ja alkoi kopistella työtänsä.

Olli nousi ja lähti painumaan alas syvään umpinotkoon, johon tie

laskeutui harjulta äkkijyrkkänä ikäänkuin häviten rotkopohjan sankan,

ikivanhan kuusimetsän mustaan pimeyteen.

* * * * *

Pari päivää oli välillä kulunut. Olikin ollut kylmän-koleita ilmoja,

mutta nyt oli äkkiä valahtanut mitä lämpöisin kesäilma.

Hän kynti pikkuista metsäpeltopalaansa korvakannon päässä mökistänsä,

pienessä metsälampareessa, jota taaja metsä joka puolelta umpesi. Ei

kuulunut sinne maailmanmelu eikä päässyt tuulenhenki. Hikinen

puolipäivä oli jo ohi, ja päivä alkoi leudota iltapuoleksi.

"No, ruuna!" hoputti hän vanhaa toveriansa kuin pyytäen ja kehotellen.

Se kokikin nyhtää auraa ja itseänsä vakoa pitkin autella. Jalka upposi

kuohkeaan multaan, ja hiljaa kääntyi vakomulta auran luottimen edessä.

Niin he olivat jo kohta tasan kolme vuosikymmentä yhdessä polkeneet

vakoa ja samonneet talvikinoksien halki ja kahlanneet umpisilla teillä.

Hän tulikin sitä nyt siinä muistelleeksi, nyt kun uhkaavat heidätkin

erottaa vielä.

"Tprtuu, takaisin, ruuna!" otti hän kyntötieron takaisin, ja kun ruuna

sitten taas vakoansa verkalleen astuksi, jatkui muistelu.

"Siitä taitaa olla jo kaksikymmentä vuotta", muisteli hän. Silloin oli

loppunut ruoka molemmilta. Että toki olisi lämmintä, oli ruuna tuotu

tupaan yöksi, ja viimeinenkin oli silloin tasan jaettu.

"Mutta mitäpä niistä muistella", keskeytti hän ne muistelmat omista

avuista. "Yhtä perettähän sitä oltiin, ja sinä sait vain oman osasi."

"So, ruuna!"

Aurankärki siinä vain hapasi salakiveen, mutta nyt sitä voi taas

jatkaa. Aura-pahanen viilsi jälleen multaa, ja vanhojen muistelu kulki

sitä rintaa asiasta toiseen.

"Sitten tuli se seuraava, se kova talvi", muisteli hän. Sinä talvena

oli ruuna ollut koko perheen turva ja pelastus. Jalkatöillä ei olisi

ansainnut mitään, mutta ruunalla hän oli päässyt loitomma työnhakuun,

löytänyt vetotöitä, joilla toki jotain ansaitsi, ja niin oli päästy sen

pahan talven yli kesäoloihin. Niin oli sittemminkin hyvin usein

keinoteltu ahdingon yli helpotukseen.

"Ruuna-rukka... Mutta eiväthän ne toki sinua ilkeä ottaa", puheli hän

siinä kuin selitellen, rauhoitellen. Ruuna päristeli.

"Ymmärsiköhän tuo sen puheen?" pisti Ollin päähän. Tuli jo miltei paha

olla. Hän koki auttaa ruunaa työntämällä auraa.

"Ehtii se Kustikin tulla vielä siksi... ennen käräjä-aikaa", koki hän

siinä selitellä, ja astunta näytti käyvän raskaammaksi.

"Niin jotta..."

Hän yritti sitä vakuuttaa, mutta ei kuitenkaan... jätti kesken... Mene

tiedä tokko sittenkään ehtii Kusti, vaikka se Simo Viikki niin kehui...

Vihtarahkeet vain narisivat, ja mykkä multa kääntyi äänetönnä

luottimelta vakoon vuotaen. Hän hapuili jotain uutta sen sumuihin

häviävän Kustin sijalle. Löysikin hän sen ja arveli:

"Mutta ainakin Silja... Kun saa kirjeen, niin se auttaa."

Taas se päristi ruuna ja puistalti päätänsä. Epäiliköhän tuo!

Voi isäntääsi, ruuna!

Vako jatkui, vyyhteytyi toiseen vakoon. Kynnös laajeni. Käännetty multa

imi hiljaa leutoa iltavaloa. Alkoi jo lientyä syysillaksi. Hikinen

kyntäjä oli riisunut jo ruunansa ja laskenut sen syömään kynnöksen

ruohoiselle pientarelle.

Ja hän itse?

Ei tehnyt mieli vielä mökille. Mitäpä sielläkään! Hän istahti

piennarkivelle, painui kumaraan ja mietiksi. Piikkopaita oli avautunut

ja oli paljastunut laiha rynnäs ja olkapää, joista kihosi suolainen

hiki.

Eikä ruunakaan nyt näyttänyt haluavan syödä. Hitaasti astua kompsutteli

se isäntänsä eteen, pysähtyen siihen, ja kuin hyväillen nuoleksi

suolaista, hikistä olkapäätä.

He olivat kaksi kovien päivien yhteentakomaa työtoveria.

Jumala, olematon tai oleva! Siunaa meille kärsimystä, ei kuviteltua,

vaan todellista! Se yksin meitä jalostaa, puhdistaa ja maan tomusta

Sinuun nostaa.