Joku vaivalloinen viikko oli taas eletty. Marin jalkatauti oli nyt
käynyt entistä pahemmaksi. Jäseniä kangisti. Nivelkuivuus vaivasi, ja
usein sattui suonenvetoja. Elämänhuoli oli tehnyt yöt unettomiksi, ja
kun päivin oli sittenkin oltava työssä, eivät jalat kestäneet. Siitä
niiden huononeminen lie johtunut.
Eikä se talonkauppa ollut vielä valmis. Saukko tiesi myöjän olevan
ahtaalla rahoista ja oli alkanut tinkiä. Marin kehotuksesta oli Olli jo
käynyt pyytämässä Hukkaa, että se jättäisi sen mökki-pahasen kohdan,
vaikka pienen tilkun myömättä ja sen sijaan lohkaiseisi Saukolle palan
muuta maata, mutta ei se ollut auttanut. Saukko tarvitsee juuri
mökinmaat uuden talonsa paikaksi ja pitää niistä lujasti kiinni -- niin
oli Hukka hänelle selittänyt asian, Oli kumminkin luvannut koettaa, jos
Olli jaksaisi hänelle maksaa vanhat päivätyörästit rahassa, vaikkapa
satasen markkaa etukäteen, että hän itse pelastuisi pahimmasta pulasta.
Noin puolitoista sataa siihen olisi tarvittu.
Mutta mistä ne ottaa? Pimeää se oli ollut, mutta Hiltusen Kaisan
neuvosta he olivat kirjoittaneet tyttärellensä Siljalle kaupunkiin. Jos
nyt Silja vaan saisi kirjeen, niin jos se hyvinkin voisi auttaa.
"Jos Herra on häntä hyvinkin siunannut ja hän on saanut hyvän
herrasväen luona paikan, niin ainahan ne nyt nekin... Vaikka etukäteen
palkkaa hänelle uskovat", puheli Mari, kun koulumestari Jurva kyhäsi
kirjettä. Vallesmannin herrasväki, jonka kanssa Silja muutti, oli näet
kuollut, sen he tiesivät.
"Se olikin niin kaunissilmäinen ja hyvä lapsi", muisteli äiti
tytärtänsä. Rakkain lapsista olikin se heille ollut, ehkä kauneutensa
ja herttaisuutensa vuoksi, ehkä myös siksi, että se syntyi vielä niin
myöhään, että oli nyt vasta yhdeksäntoistavuotias.
"Kunpa Herra vanhurskaudessansa häntä vaan suojelisi ja auttaisi!"
vierähti äidin mieli siitä jo herkäksi, ja köyhä kyynel tuntui
väkisinkin silmään kihoavan.
Silja-rukka!
Varmasti he uskoivat saavansa häneltä nyt avun, ja kun päivät kuluivat,
kun vastaus viipyi ja kun talonkauppa oli jo päättymässä, niin Mari
kehotti Ollia uudestaan menemään Hukan puheille, pyytämään, että hän
odottaisi, kunnes Siljalta apu joutuu.
* * * * *
Ei hän olisi jaksanut sille pyyntömatkalle enää lähteäkään. Jo se
ensimäinenkin oli tuntunut niin vaikealta, kun päivätöitäkin oli vielä
rästinä ja kun hän tiesi, että Hukka itsekin on tiukalla. Turhiahan ne
pyynnöt silloin olivat, eikä hän tiennyt, miksi ne nyt niin raskailta
tuntuivat.
Kai se oli se velka ja oma köyhyys, joka nyt painosti.
"Mitäpä siitä hyötyy, jos pyytääkin", esteli hän siinä Marille. Mutta
tämä vain tahtoi ja nureksien kehotteli.
"Kun nyt hänelle hätäsi oikein selität, niin jos tuo hyvinkin auttaa",
arveli hän siinä omaan tapaansa nurkuen, ja kuin itsekseen vaikerrellen
hän siihen huokaili lisää arvelunansa:
"Ei se kenenkään sydän ole niin kova, jotta siihen ei toisen hätä
koskisi, silloin kun se on suurin."
Mies painui kuin miettimään, vaikeni kauan ja lopuksi äänsi, vaimonsa
mieliksi myöntyen:
"Ka... Saahan tästä lähteä... Eihän tuo ota, jos ei annakaan."
Ja hän lähti.
Se oli harmaa pilvipäivä. Kun hän tuli ulos, ei näkynyt mitään muuta
kuin yhtä ainoaa harmautta. Ainoa elollinen olento, joka silmiin pisti,
oli yksinäinen kuikka. Ylhäällä järvenselän yli lentäen leikkasi se
nuolisuoraa tietänsä halki harmauden. Ainoastaan kerran pari se päästi
lyhyen, kuivan ja karun äänen, joka hävisi kuin olisi omaa haurauttansa
ilman harmauteen hajonnut niinkuin tuuleen viskatut kuivat akanat.
Se kuva jäi hänen mieleensä, ties miksi, kun hän nyt raskain askelin
astua kumpsutteli lehdon halki mutkittelevaa tietä pitkin. Omaa
elämäänsä hän siinä taas umpimähkään johtui miettimään. Kaikki oli
harmaata, väritöntä.
"Niinhän se on tääkin ihmiselämä", mietiskeli hän sitä kuikkaa. Yksin
sitä on saanut halkoa harmautta kuten yksinäinen kuikka pilvisäällä
halkoo tiheitä sumuja.
Tuntui kuin olisi alkanut hiottaa, vaikka eihän nyt ilmakaan ollut erin
lämmin eikä hikinen.
"Ei ole ollut toisesta tiellä tukea enemmän kuin kuikallakaan",
muisteli hän siinä lisää. Raskas astunta oli kuin jotain kumpsutusta.
Polvet vain notkahtelivat askelista, ja kasvoillekin levisi jotain
harmaata.
"Ja samanlaista se kai on loppukin", jatkoi hän siinä synkkänä. Sillä
mitäpä tässä olisi edessä muuta kuin mitä takanakin oli.
"Kulkee ja kulkee vain siinä harmaassa, ja se vain yhä harmenee, kunnes
lopulta tupsahtaakin ihan siihen loppupimeyteen..."
Ainakin se nyt siltä näytti. Valoa ei näkynyt mistään, mutta harmautta
sitä enemmän. Otsasta kihosi suolaista hikeä, joka muutamassa paikassa
kokoutui jo pisaroiksi, ja käynti tuntui muuttuvan yhä raskaammaksi.
"Ka... Olli!" kuului silloin ääni syrjästä. Se oli Pennasen naimaton
poika, Retu-Kalle. Näkyi hakeneen jauhoja kauppiaalta ja levähti
tiepuolessa.
"Minnekä sinä poleksit?" tiedusti se, viskasi jauhosäkin selkäänsä
riippumaan ja yhtyi matkaan. Siinä väliin rinnalla, väliin jälessä
pysytellen alkoi se oitis puhua siitäkin Ollin häätöasiasta. Jauhosäkki
riippui pitkällä selässä, ja sen painosta ikäänkuin kallellaan kulkien
rehvasi hän siinä nyt ja puhui.
"Mutta sillä kun tällä köyhällä ei ole sitä omaa maata, niin sitä
saavat potkia ja ajaa talolliset", surkutteli se siinä aluksi köyhien
tilaa ja johtui siitä rikkaisiin.
"Mutta jos sitä ihminen olisi rikas", alkoi hän jo siinä
rehvaistessansa. Se innosti häntä.
"Niinkuin esimerkiksi tämä kauppias Pösö on!" kerskasi hän jo erään
rikkaan varallisuudella. Huimaa vauhtia alkoi rikkauden lumous nostaa
mieltä. Nyt hän jo kovaäänisesti siinä kerskui:
"Perhanavie, kun se Pösö oli silläkin Havukan talolla voittanut
montakymmentätuhatta, niin... Saakelivie sitä rahaläjää!"
Olli kyllä kuuli mitä se siinä kehui, mutta ei hän siitä nyt
välittänyt. Vaivasikin se siinä koko poika.
"Vai mitä, Olli?" tiedusti se nyt.
"Niin jotta mitä?"
"Niin jotta jos olisi meilläkin oikein pirusti rahaa, niin silloin ei
oltaisi köyhiä!... Häh?"
"Ka ei..."
Ja he jatkoivat matkaansa. Säkki jo hyvin pitkällä selässä, reuhkasi
Kalle siinä yhä vain innokkaammin.
"Vaikka Pösön hovin ostaisin silloin!" kiskaisi hän jo säkkiä ylemmä.
-- "Vai mitä, Olli?"
"Ka vaikka sen..."
Ja Kalle innostui ja reuhkasi pitkiä askelia harpaten ja vannoi:
"Saakelin perhana... Pärkäle!"
* * * * *
Vihdoinkin tuli toki tienhaara. Eroon päästyä istahti Olli kotvaseksi.
Se taloon moiselle asialle meno alkoi entistä enemmän painostaa, tuntua
raskaalta. Hän istahti tienviereen pölkyn tyvelle. Edessä avautui
metsärytöä, kaltevaa ylärinnettä aivan silmänkanto. Kaadetuiden honkien
jättiläiskannot törröttivät siinä paikoin miehen korkuisinakin
patsaina, ja kuivuneet latvukset ja oksat muodostivat läpipääsemättömän
ryteikön, jossa kaikki oli sikin-sokin heitettyä.
Taaskin siis silmien edessä erämaakorpien kolkko, voimakas kuva. Yksi
ainoa jättiläishonka oli jätetty ryteikön keskelle uhmailemaan, ja sen
valtavassa latvuksessa istui musta korppi.
"Mutta tottapahan kun hänestä vielä puhuu, niin sittepähän tietää",
varustautui Olli jo lähtemään. Iso, suolainen hikikarpalo, joka nyt
otsalta pudonneena etsi vaivalloisesti tietänsä, kieriksi alas kasvoja
pitkin sen iho- ja harvojen partakarvojen läpi itseänsä pujotellen.
Hän alkoi taivaltaa polkutietä pitkin. Samassa kohosi hongan
latvasta korppi lentoon ja koikkuen ampui linjasuoraa tietänsä
kohti kangasharjua, jonka selänteillä vankka honkametsä kuin
jättiläispylväistö vihertävää latvuskattoansa kannatti.
Hukan talo oli korkealla mäkitörmällä. Jo kaukaa näkyi akkunaan tulija,
jonka oli noustava sinne pitkää rinnettä myöten. Joskus maailmassa oli
talo ollut varakas, mutta jo nykyinen isäntä, Ville, oli sen perinyt
rappeutuneena ja velkaantuneena. Isäntä itse nylki paraillaan vasikkaa,
kun joku monista pörröisistä lapsista ilmoitti, että Olli Varis lähtee
nousemaan taloa kohti.
"Se taas siihen naukumaan ja houkuttelemaan!" rähähti sen kuultuansa
vihaisesti vaimo Loviisa, viskasi äkäisesti karttuukset pois käsistänsä
ja riiteli miestänsä varoittaessaan:
"Se muistakin siinä, että et lupaa... On tässä itsekullakin omistansa
kylliksi kannettavaa!"
"Tuota noin Loviisa... Niin jotta Loviisa ettäkö... elä lupaa..."
hoeksi mies siinä nylkiessänsä, mitään selvää ajattelemattakaan.
"Milläs tässä luulet sitte itse!" rähähti vaimo, luullen miehen
vastustelevan, mutta keskeytyi, kun kaksi nuorimmista risaisista
lapsista alkoi huutaa ja tapella.
"Paholainen!" löi hän niistä toista kiireesti päähän. Ne olivat
joutuneet tappeluun vellikupista, jota kiskoivat toisiltansa.
"Ettekö heitä siinä, juuttaat!" huusi hän vielä niille kiireessä, mutta
ne vain porasivat ja jatkoivat. Hän riiteli nyt välillä miehellensä:
"Saukko kun ei kerran ilman mökinmaita osta, niin ryöstöönkö tämä
pitäisi hänen tähtensä koko taloröttelö laskea!... Suu kiinni siellä,
pirut!" huusi hän taas välillä lapsille. Nylkyveistänsä liippaillen
hoeksi mies ajatuksetonta:
"Saukko tuota... kun hän ei Saukko tuota... kun hän ei niinkuin ota ja
_osta_..."
"No kun se kerran sanoi jo jotta ei, niin!" kiivastui vaimo, touhusi
lasten tapellessa ja poratessa kuohuksissa ja jatkoi riitelyä:
"Senkö juuttaalla minä sitte mierontiellä nämä omat kakarat elätän...
Joita on kohta silmät ja korvat täyteen siihen siunannut... Etkö sinä
poika kuule siellä, jotta anna se vellikuppi Kaisulle", kääntyi hän
pauhaamaan taas tappelijoille. Ne vain parkuivat.
"Pahus... en paremmin sano!" suuttui hän lopullisesti, sieppasi
pörröisen pojan niskasta kiinni, viskasi sen ovesta kamariin ja jatkoi:
"Niitä siinä seitsemän kakaraa valmista ja taas yksi tulossa... Kaisu,
piru!... Ryntäillesikö sinä sen vellin! Tuosta saat!"
Hän antoi aimo pääkakkaran Kaisulle, sieppasi vellistä ylt'yleensä
tahratun parkuvan tenavan niskasta, heitti senkin kamariin ja ajaen
jäännöksetkin sinne riiteli:
"Niin jotta nyt muista sanoa, jotta kauppa on jo päätetty ja jotta
menköön puhumaan mökistään Saukon kanssa elköönkä täällä juosko...
Senkin syötävät!... Joko ne taaskin tappelevat!" äkämystyi hän siinä ja
syöksyi kamariin komentamaan siellä käsirysyyn joutuneita lapsiansa.
* * * * *
Aina ennen taloon tullessansa oli Olli Varis huomannut sen pitkän
ylämäen, miten se kohosi ja miten paljon siinä oli nousemista, mutta
nyt hän nousi sitä myöten kuin ei se vastamaa olisi alkanutkaan vielä.
Tien oikealta puolen oli tuuli kaatanut vanhan pisteaidan, mutta
vasemmanpuoleinen lappa-aita oli säilynyt. Vanha, ränsistynyt se sekin
oli kuten piha-aitakin.
Siinä piha-aidan luona hän pysähtyikin kotvaseksi veräjälle, jääden
sitä vastaan ryntäin nojaamaan, kuin aikoen lopettaa siihen koko
matkan. Katse osui aivan umpimähkään pihalta ruokaansa etsiskeleviin
kanoihin. Pari kolme niitä siinä vain olikin ja nekin vanhoja, laihoja.
Vanha, musta kana oli löytänyt maasta otranjyvän, kaakatti sille pari
kakahdusta ja varustautui sitä noukkaamaan hyvin juhlallisesti, kuten
johonkin suurtehtävään varustautuen.
"Jyvänköhän se löysi", pisti tapaus Ollinkin silmiin, ja katse kiintyi
asiaan tylsänä, puoli-ajatuksettomana.
Mutta kakahdus oli herättänyt toisen kanan huomion. Se arvasi asian ja
syöksyi saaliinjaolle, siivet harallaan.
"Kas niitä!"
Syntyi taistelu. Molemmat kanat pörhistivät siipiänsä ja kaula ojona
kaakattivat taisteluvalmiina.
"Tuostakohan nuo jyvästä!"
"Käkrää!" parahti silloin jo vanha kana. Toinen oli hyökännyt sen
niskaan. Löytö täytyi jättää sille. Siivet harallaan paeta hanttuutti
se paikalta voitettuna, surkeasti, vihaisesti kaakattaen. Tovin matkan
loitottuansa ja turvaan päästyään pörhistyi se taas, harmistui
tappiostansa ja syöksyi kolmannen, rauhassa itseänsä kynivän kanan
kimppuun alkaen sitä höyhentää ja sille siten harmiansa purkaa.
"Kaikilla se vain on taistelu... Kellä mistäkin jyvästä!" Jotain
sentapaista ajatusta kuvastui Ollin sielussa. Hitaasti alkoi toki
painua pois koko tapaus, ja ajatus velttoni sille.
"Ja miten se vielä rähähti, ruoja!" puikahti toki vielä tapauksesta
joku jälkiajatus, ja sitten alkoi taas entinen ajatustylsyys,
jonkinlainen turtuminen ja tylsistyminen kaikelle, mitä edessä oli, ja
hän alkoi työntyä ränsistyneeseen taloon, joka niin yksinäisenä ja
viheliäisen ja avuttoman näköisenä mäeltänsä katseli jyrkkien korpien
peittämiä vaaramaita, joiden välillä synkkämetsäiset laaksot
voimakkaina juovina ristiin-rastiin juoksivat.
* * * * *
Ville Hukka nylki vasikkaa yksin, kun hän tupaan työntyi. Kamarista
vain kuului jotain sekavia ääniä.
"Minkälainen siellä on tää... niinkuin tää nyt, tää _ilma_?" alkoi
Hukka oitis tultua johtaa häntä puhumaan jostain muusta, vaan ei siitä
mökin asiasta. Ei hän siihen vastausta kaivannut, ei odottanutkaan,
vaan jatkoi itse kuin olisi vastauksen saanut:
"Tää ilma"... hapuili hän. "Vai niin hän herkesi, että niinkuin
sateeksi aikoo painua... tää _ilma_."
Nylettävä vasikka riippui päreorressa, takajalkoihin pujotetusta
palikasta ripustettuna. Mahapuoli olikin jo nyletty, ja asiaa
edelleenkin toisaalla pitääksensä selitteli hän siinä nylkiessään:
"Niin minäkin tässä, kun nää ilmat niinkuin sateeksi aikovat lientyä...
nää ilmat... niin arvelen, jotta vaikka hänen nylkee tään... niinkuin
tään _vasikan_..."
Mutta ei sitä vaan tahtonut puhetta nyt tarpeeksi riittää, jos mieli
pitää Ollia asiasta loitolla. Selvästi sen tajusi, että se siitä aikoo
puhua, vaikka se ei vielä alkuun pääse. Ei se muutoin noin synkkänä
istuisi ja miettisi siinä.
"Vai kuinka sinä Olli arvelet... Kuin-, kuinka sinä arvelet, Olli?"
hoki hän siinä touhutessaan ja puheen puutteessa umpimähkään.
"Niin jotta mistä?" tarttui vihdoin Olli. Hänkin kysäsi sen vain jotain
vastataksensa.
"Ka siitä... tästä... niinkuin tuota..." Hän joutui hieman pulaan, ei
ollut selvillä mistä oli Ollin arvelua tiedustanut, mutta selvisi toki
oitis ja lasketteli kuin olisi juuri sitä asiaa kysynyt:
"Ka tästä niinkuin tään... tään Roivaan Pekan käräjäjutusta... Niin
jotta ottaakohan tuo Roivaan Pekka ja niinkuin voittaa... Sen Närhin
tytön asian... sen lapseneläkeasian niinkuin voittaakohan tuo..."
"Ka", yritti Oili, mutta jätti kesken. Ei hän tahtonut päästä asiansa
alkuun. Se puhuikin nyt Hukka siinä ja touhusi ja selitteli
nylkemistänsä. Viimein hän toki sai ilmoitetuksi vaivalloisen:
"Ka siitähän se Mari kärtti vielä puhumaan tästä mökin asiasta..."
Syntyi äänettömyys. Sen lopussa hän nyt lisäsi:
"Niin jotta jos se passaisi vaikka odottaa siksi kun Silja auttaa siinä
maksussa..."
Lattian raossa mateli joku hyönteinen. Hän kiintyi sitä katsomaan.
"Mitähän se Hukka nyt sanoo?"
"Tuota noin... että tuota niinkuin Silja!" hapuili Ville Hukka jotain
sanoja, millä kierrellä, mutta ei hän nyt löytänyt mitään mielestänsä
sopivia. Olli koki jatkaa:
"Sille jo kirjoitettiin asiasta... Siljalle."
Se tuli niin vaivalloisesti, kuin vääntäen.
"No tuota... Että tuota", hapuili ja touhusi Ville Hukka kiertelyänsä,
ja kun asia ei muulla kiertelyllä enää selvinnyt, lähti hän kamariin,
sanoen kysyvänsä vaimoltansa. Oitis hän sieltä toki palasi ja nyt
selitti:
"Se tuota tää eukko..."
Tuntui vaikealta se selitys. Hän hapuili sanoja, puuhaili asiaa ja
mielialaansa hälventääksensä ja hoki:
"Tää... tää eukko se jo kuuluu sanoneen sen kaupan Saukon kanssa
niinkuin umpeen... Umpeen .,. umpeen kuuluu sanoneen kaupan tää eukko
jo..." vilkastui hän loppua hokien. Syntyi äänettömyys. Olli Varis
painui vain syvempään kumaraan, Ville Hukka tunsi samalla asian
painostavan häntä itseänsäkin ja hälventääksensä jotain, ottaaksensa
osaa johonkin, alkoi hän kysellä jotain Marin jalkojen sairaudesta.
"Ka kipeäthän ne vaan ovat", tokaisi siihen Olli lyhyesti. Ville Hukka
silloin neuvoa hoki:
"Sinun pitäisi niitä hieroa... niitä jalkoja, tarkotan... hieroa
linjamentilla..."
Tuntui aivan hyvältä, kun sai siitä puheenaiheen, että voi selviytyä.
Entistä vilkkaammin touhusi hän ja toisteli hokien:
"Linja- ... linjamentilla sinun pitäisi hieroa niitä...
Linjamentilla... linja- ... linjamentilla..."
"Ka sillä..."
* * * * *
Olikin jo iltapuoli. Harmaa päivä oli lientynyt lientymistänsä ja
saennut sumuiseksi. Paksu, märkä usma pienensi jo näköpiirikuperan
melkoisen pieneksi. Havuneuloissa ja puunlehdissä riippuivat niihin
sumusta nesteytyneet vesipisarat. Ei eloa, ei ääntä missään.
Vesi-itkuisessa närekorvessa vain lirisivät jotkut vesisuonet, jotka
korpipohjan märkyyttä imivät ja juoksuttivat sitä soiden ja purojen
saaliiksi.
Paluumatkalla sivusi Ollin tie loivasti tietä kohti kaltevoituvan ahon.
Siinä, aivan tienohessa, seisoi hänen vanha ruunansa kuin jalat
köntässä, hievahtamatta, kuin torkuksissa. Pää oli painunut alas ja
nuokkui siinä kuin riippa laihan kaulan varassa, ja sumusta kosteutta
imenyt karu harja riippui märkinä suortuvina kaulalla. Isäntänsä tulon
huomattuaan ruuna nosti hieman päätänsä, tunsi tulijan, laski päänsä
taas entisellensä painuksiin ja jäi torkkumaan siihen.
Sanaakaan puhumatta istahti silloin Olli työtoverinsa eteen kivelle ja
painui ainaiseen kumaraansa. Sumu yhä sakeni. Alkoi tiuhkua siitä
hiljaa kihoavaa, kosteaa tiuhua. Vähä-vähältä se lientyi ja sakeni
usvasateeksi, ja yhä paksuneva sumu ummisti jo kaikki yhdeksi ainoaksi
harmaaväriksi, jonka läpi ei enää tunkenut katse, vaan kaikki peittyi
märkään yöhämäryyteen.
Kauan istui hän siinä ruunansa edessä. Oli aivan äänetöntä. Vain
kertasen leikkasi harmautta lähikorvesta kuuluva yksinäisen huuhkajan
ääni, joka ilmoitti iltayön jo kallistuvan yösydäntä kohti.