Varhaista aamuahan se vielä oli, kun hän tuli ulos, lähteäksensä
hakemaan hevostansa haasta. Oli näet mentävä taloon päivätöille,
kyntämään. Osa kolmannenvuotisiakin hevospäiviä olikin vielä
suorittamatta.
Tsyh!
Se oli vain iso koirasmetso, joka vehmaasta korpikoivusta rupsautti
itsensä lentoon. Muutoin seisoi voimakas korpi aivan hiljaa, hartioilla
aamuvaloa. Päivä kait oli jo noussut, koskapa ei erikoisemmin
kajastanut idässä. Hienosti muusta taivaasta erottuva valohäivä vain
kirkasti sitä taivaspuolta enemmän kuin läntistä, mutta loitompana
nouseva aamuinen suosumu, joka harmaana järvenä Isostasuosta kohosi,
esti auringon terän näkymästä.
"Tottapa se ruuna siellä Rinneaholla", kajasti hänen päässänsä ajatus,
ja hän lähti polkua myöten kävelemään sinne, sumumerta kohti. Jalat
notkahtelivat polvista joka askeleella, kuin olisi ruumis ollut niille
jo liika raskas paino. Katseessa oli jotain kuin tylsynyttä, ja
karkeille, ahavoituneille kasvoille oli ryppyjen yli levinnyt kuin joku
harmaa verho.
"Hevosiinko sinä?"
Kysyjä oli pappilan takamaiden torppari, Pellisen Heikki. Näkyi olevan
päivätöille menossa hänkin.
"Ka..."
Ei hän taaskaan saanut enempää sanotuksi, vaan töksähti siihen. Ei nyt
tuntunut olevan puheluhalua. Pysähtyi hän toki siinä, ja Heikki jatkoi:
"Ka päivätöillepä tässä minäkin..."
He istahtivat siinä tienviereen osuneelle närepölkylle kuin
levähtämään, jalkoja lepuuttamaan, ilman mitään ajatusta tai asiaa.
Heikki arvasi Ollin mielialan ja ikäänkuin ollaksensa osallisena
asiasta, ilmoittamalla olevansa saman kohtalon, saman ainaisen uhan
alainen, onnettomuustoveri, puheli hän siinä:
"Sitä oikeastaan tässä ei kukaan tiedä milloin ne antavat potkun
mökiltä pois..."
"Ka mistäpä sen tietäisi..."
Piippunysästä kohoava harva tupakansavu levitti kasvoille lisää
harmautta. Silmäkulmaan syöpyneet rypyt leikkautuivat nyt terävämpinä,
ikäänkuin kuivina. Äärimäisessä aamuhiljaisuudessa erottautui nyt
jokainen lausuttu sana selvästi, kuivasti, niin että ääni, millä Heikki
puhui siitä ainaisesta mökkiläisen päällä henkäilevästä uhasta,
ikäänkuin leikkasi kuuloa.
"Se tää uusi pappi"... alkoi hän siitä puhua, kertoa harvoin, muutamin
sanoin, kuinka sen ahneutta torpparit pelkäävät. Luulevat sen tuovan
mieleisiään torppareita sieltä entisestä pitäjästänsä.
"Sen entisen pappivainajan muuttuessa sitä toki päästiin
veronkorotuksella, mutta nyt taitaa..."
Hän töksähti siinä kuin sanat olisivat loppuneet ja peikko, josta
puhui, olisi loihtiutunut silmien eteen. Kuin äkkiä maahan painuneella
äänellä käänsi hän sanansa, arvellen:
"Kuka hänet tietää, mikä kaikesta lopuksi tulee..."
Se oli sydänkorpea, oikeita metsien voimamaita. Jokunen mökki siellä
vain piilotteli siellä täällä. Ja tässä lähellä oli niitä pari kolme
yhdessä ryhmässä. Siellä lauloi nyt kukko aamun tuloa, ja siihen
lauluun heidän puheensakin katkesi nyt hetkiseksi. Aamukostea tuoreus
tuntui ilmassa, ja ytimekäs korvenhenki alkoi havahtua päiväisemmäksi,
kun he siinä ääneti miettien istuksivat.
Ja heidän edessänsä oli nyt se puhelusta loihtiutunut peikko, noiden
pikkueläjien ainainen epätietoisuus, silmien edessä kuin yön harmaa
sumu, kylmä, kostea, eloton ja kalsea yösumu. Se levittäytyi
kasvoillekin, ja sitä vasten nähtyinä leikkautuivat kasvojen rypyt ja
karut piirteet entistäkin kuivempina, terävämpinä.
"Kuka, kuka sen tietää, mikä peräksi kaikesta tulee", toisteli Heikki
kuin huolestunut yksinpuhuja. Osanotto ei ollut toisenkaan kuormaa
keventänyt, vaan laajentanut vain sitä näkyä, joka harmaana silmien
edessä häämötti.
"Ka eihän se olisi sinullekaan lysti joutua ison pereen kanssa mieron
varaan", tarttui Olli jo puheeseen. Kuului joku hevoskellon kilahdus,
hiljainen ja yksinäinen kuin aamuäänettömyyteen pudonnut tipahdus. He
istuivat hetkisen ääneti kuin kumpikin sitä puhuttua mietiskellen.
Viimein alkoi Olli tehdä lähtöä, arvellen siinä verkkaan noustessansa:
"Mutta mitäpäs se puhuen paranee. Mikä kerran on, se on. Niin jotta
minkäpäs sille tää köyhä voi."
Ja raskaasti astuen alkoi hän loitota hevosenkellon ääntä kohti.
Varhaisen aamun tuntu alkoi hajota ja valostus lujittua ja voimistua
kirkkaammaksi. Äskeinen iso sumumeri kohosi ylös hiljaa ja tasaisesti,
ja sen alitse paistoi nyt jo aamuauringon heleä, rikasvaloinen
täys'terä.
* * * * *
Oikeastaan se talon metsäpelto, jota hän nyt päivätöiksensä omin
hevosin kynti, oli hänen ensimäinen torpanpaikkansa. Kohta naimisiin
mentyänsä oli hän siihen, keskelle korpimetsää, raivannut itsellensä
viljelykset ja rakentanut tupa-pahasen. Mutta kun se oli talon
rintamaalla ja talo halusi sitä, oli hän saanut muuttaa etemmä
takamaille, sinne keskelle korpea, missä nyt oli asunut yli
neljäkymmentä vuotta.
Se oli kuuma kevätkesän päivä, kesannoimiskyntöjen aika. Vanha ahopelto
oli turvettunut. Ei siinä tahtonut aura maassa pysyä, kun turpeet sen
tukkesivat ja tuontuostakin ylös pullauttivat, vaikka sitä kaikin
voimin maahan painoi. Oli tyyni ilma ja tämmöisessä metsänumpeamassa
oli hikistä, miltei löylykuumaa.
Niin oli hän kyntänyt puolipäiville ja istui nyt kivellä antaen vanhan
ruunansa levähtää. Piikkopaidan sevalmus oli auki, ja laihaa,
kuihtunutta ja punaiseksi paistunutta rynnästä pitkin kieriksivät isot
hikikarpalot suolaisina, raskaina, väliin tipahdellen ihokarvalta
ihokarvalle, väliin vaivalloisesti etsien tietänsä niiden välitse.
"Tässähän sitä", johtui hän silloin muistelemaan elämisen alkua tällä
samalla paikalla. Harmaa pilvipäivä se oli ollut, kun hän oli
raivuutyönsä syyskesällä alkanut. Ei hän paljoa jaksanut siitä nyt
muistaa, mutta toki jotakin:
"Viisi vuotta tässä taisi kulua", muisteli hän siinä kumarassansa. Ne
olivatkin olleet vaikeita vuosia, unohtuneita tosin jo, mutta...
hämärsi sieltä nyt taas jotakin:
"Se oli vielä niin tautista aikaa, jotta Marikin sairasteli
kuukausittain tilan omana."
Mutta yli ajan oli eletty, kun perekin oli vasta alussa: yksi poika ja
tyttö vain.
"Niin jotta jos ei olisi halla joka vuosi vikuuttanut eloja ja olisi
ollut vierasta työtä saatavana, niin olisi sitä pereen puolesta silloin
elänyt", muisteli hän sitä hyvää puolta.
Mutta sitten niitä oli alkanut tulla pahoja päiviä aivan kuin siunaten.
Ensin sattui se... ja sitten se... ja sitten kaatoi karhu ainoan
lehmän, ja sitten...
"Mutta mitäpä niistä muistelee. Ei se sillä parane", katkaisi hän ne.
Hetken kuluttua osui katse vanhaan ruunaan, joka seisoi kuten
konsanaankin hautaan menevä:
Ruuna-rukka!
Hän katsoi siihen pitkään, kuin jotain samalla ajatellen. Ei siinä
poloisessa ollut enää lihaa muuta kuin nimeksi. Kylkiluiden välit
olivat painuneet syviksi vaoiksi. Luiset jalat olivat polvista
koukistuneet, ja pää ikäänkuin riippui laihan kaulan varassa, jonka
muinaisesta tuuheahkosta harjasta oli jälellä vain karkeasuortuvainen
jäännös enää.
"Neljätoista vuotta oli eletty siellä nykyisellä paikalla, kun se oli
varsa", muisteli hän. Lähes kolmekymmentä täytyi sillä siis olla jo
ikää. Kuin kaksi parasta toveria olivat he sen ajan kuluessa tasan
jakaneet korpieläjän vilut ja nälät, työt ja pyhälevot, vuodenvaihteet
ja...
Mitäpä muuta jaettavaa heillä olisikaan ollut...
"Päivästä toiseen on vaan siinä yhdessä eletty", käänsikin hän siinä
ajatuksen, muistellen yhteisiä kohtaloitansa, elämää, jonka ainoana
päämääränä olojen pakosta oli vain se yksi ainainen: päästä päivästä
toiseen.
Ruuna-rukka! Hän nousi, meni luo, suki sen kuihtuvaa harjaa, kohenteli
valjas-pahaset ja puheli sille raskaasti, kuin sovitellen:
"Kun olisit sinäkin rikkaiden ruunaksi osunut, niin toisenlaisethan ne
olisivat päiväsi olleet..."
Kuin kaikesta välinpitämättömänä painoi ruuna päänsä yhä alemma
nuokuksiin. Silmät katsoivat elottomina, umpimähkään, ja alahuuli
lerppui pitkälle venähtäneenä.
Mitäpä niistä enää! Mikä on elettyä, se on mennyttä! Se näytti
ruunankin ajatus nyt olevan. Päivä vain paistoi hiljallensa, ja
läheisestä kytömaasta kohosi ohut, hai'unvärinen, pian tyhjiin haihtuva
suosavu.
* * * * *
Päivä kuulakoitui jo tyyn'illaksi. Ahon mäkitöyrylle unohtunut
yksinäinen honka kuvastui selväksi leikkautuneena länsitaivaan kuulaita
iltavärejä vasten. Maaranta erottautui vesirajasta yhtä selvästi,
merkiten rajansa alas uppoavilla rikkailla kevätlehtojen kuvaisilla, ja
portin puusaranan narahdus viilsi tyyntä ilta-kuulautta.
Olli Varis oli palannut jo kyntömaalta ja istuksi tuvassansa kuten
aamusella sieltä lähtiessänsä. Karu iltaruoka, kuiva leipä ja piimä,
odotti jo pöydällä, mutta ei hänellä tuntunut nyt olevan nälkä.
"Ei tässä keittoja taas ollut, kun vellijauhotkin on jo niin vähissä",
selitti kytystelevä Mari kuin yksin nuristen. "Mutta syö nyt sitä mitä
on."
"Ka... Ehtiipä tässä vielä."
Se tuli kuin aivan ajatuksetonna, että vain jotakin vastata, ja raskas
hiljaisuus alkoi sitten taas levitä yhä painostavampana, mykkänä,
epäselvänä ja hämäränä. Kuului vain Marin puuhailujen ja vaivalloisten
askelien hiljainen, tuttu kytystely, ja pienestä ikkuna-pahasesta
ikäänkuin arkaillen kurkisti siihen hiljaisuuteen siellä ulkona hiljaa
yöksi kuulastuva maailma kaikkinensa mitä siinä salaista ja julkista
on.
Äkkiä narahti silloin ovi ja tupaan työntyi talon isäntä, Ville Hukka,
ja kontu-osan ostaja, Tuomas Saukko.
"Ka... Jopa tämä Ollikin kotosalla", puheli Ville Hukka siinä
tervehdykseksi, kotiutui ja hoeksi siinä samalla toistelua:
"Kotosalla... kotosallapa tämä Ollikin jo..."
Ei hän ollut siitä hokemisesta mitään välittävinänsä. Arvasi hän mitä
varten ne nyt tulivat. Tietysti ne sitä maankauppaa hierovat ja Saukko
nyt tarkastelee maita. Hän painui yhä raskaampaan kumaraansa ja vaikeni
niiden puheluihin. Mikä on tullakseen, se kai se nyt tulee!
"Saitko jo kynnetyksi sen ahottuneen palan loppuun?" jatkoi Hukka nyt,
ja piippuansa selväksi pihistellen siinä, kun vastaus viipyi, toisteli
kuin itsekseen hokien:
"Ahottuneen... ahottuneen palan saitko jo..."
"Ka jopa se tuli." Olli äänsi sen kuin jotain sanoa tokaistaksensa.
Miehet siinä panivat tupakkaa ja puhuivat keskenään sanasen:
"Se tää Olli on asunut näitä mökinmaita tässä... mökin- ... mökinmaita
tässä", alkoi Hukka jo selittää Saukolle asiaa. Kauppapuhelu alkoi
siitä verkalleen sukeutua. Saukko jo silmäili tupa-pahasta, ja Hukka
kehui tavaraansa: mökinmaita, sen peltoja ja muuta:
"Ne ovat... nää niinkuin tään mökin pellot tuota... ne ovat
kasvaneet... tälle niinkuin Ollillekin... kovasti viljaa..."
Sen viime sanan hän tapansa mukaan painosti ja lausui tokaisemalla.
"Viljaa... viljaa ovat kasvaneet", toistella hoki hän sitten,
imaistuansa savut välillä, ja muuttuneella äänensävyllä hän selitti:
"Vaikka tällä Ollilla ei ole ollut antaa pellolle kylliksi sitä...
kuinka häntä sanoisi... sitä _särvintä_... eli niinkuin tätä
_lantaa_..."
Marin yksinäinen huokailu ikäänkuin keskeytti. Nyt hän jatkoi:
"Lantaa ja..."
Se oli vielä äskeisen ajatuksen jatkoa. Siinä sai hän toki uuden kiinni
ja käänsi äkkiä:
"Ja sitten hänellä... tällä Ollilla tarkotan... ei ole ollut oikea...
niinkuin talon muokin väärti sekään pellon _muokki_... pellon... pellon
kyntö ja _muokki_..."
Oli syntyä taas äänettömyys. Saukkokin näytti mietiksivän asiaa tai
muuta. Vihdoin nureksi Mari äskeisen puheen johdosta, kuin itsekseen ja
kuin selitellen:
"Ka mistäpäs ne tässä köyhyydessä kaikki olisi laittanut niinkuin
talolliset... joille Herra on siunannut."
"Tuota... Että tuota noin", alkoi siihen Ville Hukka hokea, aikoen
jatkaa. Mutta hänet keskeytti nyt Saukko, joka asiaa eduksensa kääntäen
äskeisen lantapuheen johdosta mietiskeli:
"Ka ne ovat sitte ihan tyhjiksi imetyt koko pellot. Niin jotta niillä
saa alkaa ihan alusta kuin aholla... Vai mitä sinä itse siitä arvelet,
Olli?"
"Ka..."
* * * * *
Ne olivat siinä jo hyvät aikansa hieroneet kauppaa, tinkineet, myöjä
kehuen, ostaja morkkaillen sitä mukaa. Ääneti ja kumaraisena seurasi
lattiaan tuijottaen Olli keskustelua, minkä siitä korva kuullaksensa
otti. Saukko kopisteli nyt kirveshamaralla tuvan seiniä, niiden
lahonneisuutta tutkien.
"Laho on... Joku hirsi voi ehkä kelvata saunahirsiksi", moitiskeli hän.
Likipitäistä totuutta hän siinä nyt puhuikin.
"Ka... Kah", yritteli Hukka, kun ei tiennyt millä nyt se lahous-asia
korjata. Toki sai hän taaskin kokoon mitä sanoa, ja ilmoitti äkkiä:
"Ka jos et osta, niin..."
En minä tällä kaupalla väliä pidä! Jotain semmoista ynseää hän sillä
katkaisullansa tahtoi sanoa, ja kuin eri jatkoksi ilmoitti hän
lyhyesti:
"Niin ostaahan tämän toinen..."
"Sekin Pekka Suokas on jo kysellyt", selitteli hän. "Ja se Koikkelin
vävy kuuluu aikovan ja... Pekka... Pekka Suokas ja Koikkelin vävy..."
Mutta ei se Saukko tarttunut. Se vain istui ja punnitsi mietiskellen.
"Se entinen Sipron poika... se tää Mikko... hän, jolla on niitä isänsä
talo-osuudesta saatuja rahoja... tällä Koikkelin vävyllä", selitellä
hoki Ville Hukka silloin sitä Koikkelin vävyä.
Niin jatkettiin. Toiset vaikenivat, ja Ville Hukka yksin piti puhetta
ja kauppaa vireillä.
"On... on tässä toisia ostajia... toisia, toisia ostajia", toisteli hän
taaskin ja yhä taas.
"Ka", yritti Saukko silloin jo jatkaa asiaa, mutta keskeyttikin sanan
äkkiä, kuin ei olisi ollut vielä valmis, ja kysäsi kuin vielä peräytyen
ja puhetta muuanne johtaen:
"Mitenkä vanha tää Olli jo on?"
Hyvän tovin sitä sai odottaa.
"Ka... eikö sitä lie siinä seitsemänkymmenen korvilla", murahti Olli
vihdoinkin. Se vastaus tuli kuin tokaisten, ohimennen.
"Vai jo sinä niin vanha... Vai, vai sinä jo seitsemänkymmenen", hoeksi
siihen Ville Hukka. Puhe kiintyi tavallaan siihen asiaan, tosin vain
ohimennen, hetkeksi.
"Sinä jo saisitkin päästä kunnan hoitoon... niinkuin ruotilaiseksi...
ruoti- ... ruotilaiseksi tarkotan", hoeksi siinä jo Hukka arveluansa.
Se oli kuin neuvoa, osanottoa, avunosotusta.
"Ka..."
Ei hän siihen nyt sen enempää. Hukka alkoi silloin selitellä:
"Se tääkin", hölysi hän -- "tääkin Hutikka... tää ukko Hutikka... se
Heikki, niinkuin hänet tunnet... niin hänkin jo kunnanhoitoon pääsi,
vaikka ei hänellä, tällä Heikillä, vielä täyttä kuuttakymmentäkään...
Mutta kun se hänellä näet se käsi... se vaivainen, se oikea käsi... se,
niinkuin tiedät, se _käsi_..."
Se käsi, se ruhjoutunut oikea käsi se oli hänen pelastuksensa viime
hädässä ollut.
"Niin jotta, Olli... tuota noin, Olli", kehotteli Hukka häntäkin
kuntaan ja vilkastui samalla.
"Ka mikäpäs sillä väli... mistä tää köyhä avun saa", äänsi siihen Olli
lopultakin, tokaisemalla, kuin umpimähkään, jotakin sanoaksensa vain.
* * * * *
Vihdoinkin olivat he lähteneet. Kaupat olivat tietysti jääneet
keskeneräisiksi nyt vielä.
Ja samalla oli iltakuulaus alkanut lientyä hienoksi yöhämäräksi.
Valoisaa se vielä oli, mutta valo oli jo hiljaista iltavaloa, kuin
mietiskelevää, semmoista, jossa kaikki kuuluu, kaikki ikäänkuin
läpikuultaa ja joka ikäänkuin jäähyväisensä kaikelle heittää.
Oli tyhjää. Ruokakin siinä pöydällä yhä odotti.
"Etkö sinä jo syö?" tiedusti Mari.
Ei se vastannut mitään. Sammuneena näkyi piippu unehtuneen suupieleen.
Oltiin taas vaiti.
"Eihän se suremalla parane... Minkä Herra antaa tulla, se tulee",
puheli Mari hetken mentyä, ainaiseen tapaansa kuin yksiksensä
nureksien. Jotain hän siinä samalla ahertelikin. Niin oli kuin olisi
kuolema käynyt talossa: niin tyhjää ja painostavaa. Taas nureksi
askareissaan kytystelevä Mari:
"Mutta onhan tuo ennenkin taivas meiltä pilveen mennyt ja onpa tuo
siitä kuitenkin aina aikansa tultua takaisin lieventynyt..."
"Ka..."
Ei se puhelu siitään jatkunut nyt. Vihdoin ottikin Mari vanhan kirjan,
miten lie osunutkin sen ottamaan, istahti, avasi kirjan umpimähkään ja
luki ääneensä, ties miksi. Hän luki:
"Ei meillä ole täällä pysyväistä majaa, vaan tulevaista me odotamme ja
etsimme."
Kaikerteleva, riutunut ääni leikkasi köyhän mökin hiljaista ja tyhjää
tupaa kuin vihloen. Hän syventyi lukemiseensa ja jatkoi:
"Lintu rakentaa pesänsä puuhun ja pääskynen asumuksensa räystään alle,
ja he luulevat, että se on luja ja kalliolle rakettu..."
Jokikinen äänenväre soi hiljaisessa tyhjyydessä terävänä, selvästi,
kuin kuuloa leikaten. Vähitellen unehtui lukijalta kaikki, itse
luettavakin. Hän luki hartaasti:
"Mutta tuuli tulee ja myrsky nousee, ja se puhaltaa ja kaataa puun, ja
katon se nostaa räystäinensä, ja niin ovat pesät hävitetyt, ja ne,
jotka sen rakensivat, eivät itsestänsä apua löytäneet silloin."
Kaikki ikäänkuin mykistyi, odotti. Kaikki sattui ikäänkuin johonkin
hyvin kipeään, putoili siihen tipoittain kuin lääke haavan kipuihin,
kuin lieventämään sen tuskia. Entistä hartaampana kaikerteli ääni, kun
hän jatkoi:
"Sillä Sinussa, Herra, on meidän turvamme ja kaikkemme. Sinun
vanhurskauteesi me turvaamme, kun ahdistus ja hätä on suurin eikä apua
mistään näy. Auta sinä, Herra, meitä..."
Ja mökin iltahiljaisuudessa ja köyhyydessä häämötti ainoastaan Herran
vanhurskaus, kuuro, armoton vanhurskaus, ja sen alle sortunut ylisti
sitä hädässänsä alistuneena, nöyränä.
"Sillä sinun vanhurskauttasi, Herra, me ylistämme! Sinua, jota ei
kukaan ole nähnyt, me hädässä etsimme ja ylistämme. Sinulle yksin
olkoon kiitos ja ylistys! Aamen!"
Kaikki vaikeni. Kaikki alistui sen vanhurskauden alle, jota itseänsä ei
kukaan ole nähnyt, sen epäselvän, tutkimattoman, kuuron ja mykän
vanhurskauden eteen, jolle nytkin oli ylistys ja kunnia kannettu ja
jolta ainoalta odotettiin apua nytkin, nyt juuri, kun se näytti apunsa
kieltävän ja armotta hylkäävän kaiken.
Mitä? Harhanäkykö?
Voi meitä poloisia! Voi avuttomia meitä!