Otava, Helsinki, 1913.
I
Hän nukkui puuvuoteella, selin vanhaan mieheensä, sen selän takana,
alusena jotain kulunutta. Laiha, raukea käsivarsi oli koukistettu
korvallisen alle, päänalusen lisäksi. Kasvoilla, joita paksuksi
poimuttuneet vanhuudenrypyt ylt'yleensä peittivät, ei näkynyt
elonmerkkiäkään. Harvat, vielä säilyneet hiussuortuvat oli palmikoitu
ja sidottu pikkunypykäksi laihaan niskaan, ja kuihtunut rinta tuskin
jaksoi kohoilla hengityksestä.
Oli jo aamu. Mökin tupa-pahanen alkoi hiljaa valeta.
Siihen päivän hiljaiseen tuloon alkoi hänkin nyt havahtua. Silmäluomet
alkoivat raottua kuin puoliunessa, hitaasti, elottomasti. Vähitellen
alkoi tajunta selvetä. Hän kuuli kuinka väsynyt mies kuorsasi siellä
selän takana raskaasti, pitkään, ahavoituneen, laihan ryntään sitä
mukaa kohoillessa. Hän tajusi jo päivän tulon, silmät avautuivat, ja
vaivalloisesti, kuin unesta selvittäytyen, hän kohottausi jo istumaan
sängynreunalle. Kuivuneet nivelet silloin vain raukeasti nisahtivat, ja
kasvojen ryppypaljouteen ilmestyi jotain eloa.
"Päiväkin tässä näkyy jo valkenevan", äänsi hän siinä raukealla äänellä
itseksensä.
Ja nyt hän huomasi, miten tyhjää ja hiljaista tupa-pahasessa oli. Ei
hän koskaan ennen ollut sitä näin huomannut. Hän ikäänkuin kuuli,
tajusi pienimmänkin risahduksen, russakan ripseen pankolta. Hän huomasi
pöydälle varisseet pari kolme pientä leivänmurua. Kaikki muu, suurempi,
ikäänkuin hävisi sen havaitsemisen tieltä pois. Hän tavallaan,
tajuamattansa, sitä tyhjyyden näkyä hiljaa oudosteli ja selviytyi
siihen loppu-unesta.
"Ne pienet leivänmurutkin ovat näet siihen pöydälle jääneet", puheli
hän. Erittäinkin se pisti silmiin. Tuntui taas niin tyhjältä,
hiljaiselta. Oli kuin kaikki olisi ollut häviämässä, haihtumassa, kuin
loittoneva ja hiljenevä koiranhaukunta, joka yhä vain etääntyen hiljaa
kokonaan metsän taa häipyy.
"Nuo murutko nuo lienevätkin enää ainoa jäännös koko elämästä", nureksi
hän siinä nyt niistä leivänmuruista, itsekseen, hiljaa, alistuvasti.
Raukeilla, kankeilla käsillänsä hän sitten alkoi järjestellä
hiusvähiensä suortuvia joten-kuten, laskeutui vaivalloisesti
seisoallensa, kohenteli kulunutta hametta vyötärykselle ja hiljaa
kytystellen alkoi valmistua ainaisiin toimiinsa, huoliinsa ja
puuhailuihinsa.
* * * * *
Se olikin ollut raskas ja surullinen yö, tämä viime yö.
Vasta eilen olivat he saaneet lopullisesti, varmasti kuulla siitä, että
heidät häädetään torpasta. Ville Hukka, jonka maalla mökki oli, oli
itsekin konnulta menossa. Velkaantuneena, köyhtyneenä oli sille tullut
pakko myödä enempi puoli tilaansa. Tämä heidän mökkinsä oli juuri sillä
myötäväksi aiotulla osalla, ja oman uudistalon paikaksi oli ostaja
heidän mökkinsä paikkaa ajatellut. Koko eilisen päivän oli se ajatus
painostanut heidän mieliänsä ja valvottanut heitä vuoteella yli
puoliyön. Vasta nyt, aamunkorvalla, oli väsymys ja uni hetkeksi
voittanut.
"Etkö sinä jo kohta jaksa nousta?" äänsi hän nyt vanhalle miehellensä,
joka yhä vielä kuorsasi. Ei se kuullut. Kai sitä väsyttää sitäkin.
"Olli... Päiväkin siinä jo valkenee", toisti hän hetkisen perästä ja
nykäsi nukkujaa kylestä. Olli Varis havahtui äkkiä, kuin huomattuansa
liika kauan nukkuneensa, kohottautui istumaan ja alkoi siinä oitis
mutta hitaasti selvitä niihin raskaisiin ajatuksiin, joihin oli
aamuyöstä nukkunut.
"Vieläkö sinä sinne päivätöille?" tiedusti häneltä hetken kuluttua
Mari, joka väsyneenä puuhaili jotain.
"Ka", yritti mies jotain sanoa, mutta keskeytyi siinä niihin
mietteisiinsä, Tovin kuluttua nureksi silloin Mari kuin itseksensä:
"Ka sittepähän on oma puoli selvä... Kun tekee minkä voi."
Mies nousi sängynreunalta ääneti, vetäsi kuluneet kengät jalkaansa ja
ollen niin jo valmiiksi puettu jäi penkille istumaan, mietti jotain
epäselvää ja painui kumaraan, kyynärpäät polviin tuettuina ja katse
lattiapalkin yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Mari puuhaili hänelle
konttiin evästä, kuivaa leipää ja suolakaloja, ja liikkua kytystellessä
rusahtelivat yöllä kangistuneet ja kuivuneet nivelet tavallista
kuuluvammin. Jonkun kerran hän niiden rusahdellessa ikäänkuin huokasi,
ei tosin nurkuen, vaan alistuvasti, kuin muulle asialle, ylimalkaan,
mutta muuta ääntä ei kuulunut koko tupa-pahassa nyt.
* * * * *
Ei Olli tajunnut selvästi, mitä hän siinä ajatteli. Ei hän jaksanut
mitään aivan selvää ajatellakaan. Mieltä painosti asia vain
ylimalkaisena, raskaana, epäselvänä. Vasta hyvän tovin kuluttua, kun
Marikin oli siitä taas jonkun sanan virkkanut ja siten asiaa ikäänkuin
elvyttänyt, niin että jaksoi erottaa jonkun piirteen, äänsi hän siinä
kumarassansa, kuin katkerana nurkuen:
"Eikä niistä lapsistakaan ole apua... Vaikka on niitäkin tässä jo
yhdeksän taipaleelle avitettu."
Marikin siinä vaivalloisesti puuhaillessansa ajatteli nyt sitäkin asiaa
minkä jaksoi. Ei se ollut enää selvää, apua toivovaa ajatusta. Se oli
jo kaikkeen alistuvaa, semmoista, joka epäselvästi tajuaa, että elämä
on jo menetettyä, elettyä, avut myöhäisiä. Paras siis olla mistään
piittaamatta, alistua vaikkapa hiljaa nureksien, kun nyt mieli
kuitenkin vielä nureaksi käy.
"Ka se on heilläkin oma kuormansa ollut kannettavana", nurkui hän
siinä lapsiansa puolustaen ja ymmärtäen. Viisihän niistä olikin kuollut
juuri silloin kun olivat alkaneet olla työssä apuna: tuossa
nelitoistavuotiaina, juuri kun oli suurella työllä ne työikään
ruokittu. Vanhin poika, Kusti, oli joutunut hunningolle ja nyt missä
lieneekään ollut. Toinen poika oli ruhjoutunut raajarikoksi ja tarvitsi
itse apua. Kunnan hoidossa se olikin ruotilaisena. Jälellä oli vain
kaksi tytärtä, Anna ja nuorin lapsista, Silja, joka oli aivan vanhoilla
päivillä syntynyt. Neljä vuotta sitten oli se vallesmannin herrasväen
palvelijana pääkaupunkiin joutunut.
"Annastahan tästä nyt ei ole puhettakaan, kun sillä on kivulloinen mies
ja se iso lapsijoukko, niin jotta tokko lie monesti itselläänkään
leivänmurua... Mutta kun ei sekään Silja..." puhella murisi siinä
kumarassansa Olli niistä tyttäristä. Seurasi taas vaitiolo.
"Kun sekään ei enää kirjoitakaan", murahti hän hetken mietittyänsä,
Siljaa tarkoittaen. Kahteen vuoteen siitä ei ollutkaan kuulunut mitään.
Äidin mieltä se puhe Siljasta liikutti, niin ettei tiennyt mitä sanoa.
Vasta hetken kuluttua hän kuin puoli-itsekseen nurkuen virkkoi
sovittelevana:
"Ka tottapa ne ovat hänelläkin omat syynsä."
Ja niin edelleen, vähillä sanoilla paljon raskasta. Oli kuin unohtuisi
päivätöille-lähtökin ja tekisi mieli jäädä siihen kumaraan, vaikka
kivettyä siihen. Jotain hän taas mietiksi, mutta ajatukset vain yhä
synkkenivät.
"Olisi luullut siitä Kustistakin toki miehen tulevan", sai hän siinä
murahdetuksi, kuin katkeroituen vanhimmalle, hävinneelle pojallensa.
Niin -- siitä he olivatkin aikoinansa paljon toivoneet. Mutta
kaupunkiin rengiksi jouduttuansa oli se alkanut juoda, vajonnut
rentuksi, ja nyt viimeisinä kymmenenä vuotena ei ollut siitä mitään
kuulunut.
"Missä hän nyt vetelehtäneekin", murahti Olli vieläkin sitä raskaasti
ajatellen. Mari puuhasi siinä jotain. Olihan se raskasta, se pojan
kohtalo. Tavallista vaivalloisemmin tuntuivat nyt jalat siinä
liikuskellessa nousevan.
"Ka se maailma vetää kenen kerran kelkkaansa saa", pääsi häneltä aivan
tahtomattansa kuin huokaus. Hyvä tovi siinä sitten taaskin vaiettiin.
Mitäpä olisikaan voitu enää puhua siinä vähässä, mitä heillä maailmassa
puhuttavaa oli.
"Mutta mitäpä se siitä paranee, jos nurkuu", huokasikin Mari lopulta,
ja jatkaen vaivalloista puuhailuansa nureksi hän alistuvaa, selittävää,
puolustavaa:
"Vikansa ne ovat kaikilla... Niin jotta kukapa meistä osaa toistansa
kivellä viskata."
Mitäpä siinä siis nureksia! Mitäpä se mistään paraneisi! Kunhan
elämänsä loppuun eletyksi saa! Jotain semmoista hän siinä nureksi
itseksensä. Hän hapuili miehensä vanhat housut paikattavaksensa.
Kankeilla, koukistuneilla sormillansa hän koki tulla toimeen neulan ja
langan kanssa, ja kun kuivuneet nivelet silloinkin nisahtivat, nureksi
hän siinä tavalliseen tapaansa:
"Eikö tuo toki lienekin jo viimeinen elinviikko. Kun tässä jo kaikki
niveletkin kuivuuttaan nisahtelevat..."
Nyt hänkin huokasi siinä jotain ja aivan hiljaa, työhön kiintyen,
lopetti nyreällä:
"Mutta tottapahan sitte haudassa saa levon ja..."
Sanat loppuivat. Ei hän tahtonut enempää ajatellakaan enää.
Tottapahan siellä.