ANNI kuiskaa häpeän valtaamana.
Sanoin, että... että... se oli... Se koski mestaria.
KORPI astuu askeleen Annia kohden niin uhkaavan näköisenä kuin aikoisi
iskeä tyttärensä kuoliaaksi ja sähähtää raivokkaasti.
Sinä, sinä... Koskiko se mestaria ja sinua...? Voi sinua!
ANNI seisoo kasvojansa peittäen, nyyhkyttäen.
Voi isä, jos tietäisitte, mitä se... Ja uhkasi ajaa kaikki pois
työstä... teidätkin... ja... ja...
(Koskettaa vaistomaisesti kaulaansa.)
KORPI huomaa sen ja tarkastaa Annin kaulaa, mutisee.
Anni, Anni-parka... vielä sekin! Voi sitä, voi sitä konnaa! Se ei ole
ihminen!
EMIL voimattomalla uhkalla ja samalla masentuneena.
Voi tuota kirottua! Onko, saako se tehdä nyt sitte mitä vaan! Saako,
saako... se?
ANNI nyyhkyttäen.
Voi, isä, minun täytyy lähteä pois, jonnekin kauas... tai kuolla...
En voi olla täällä... niinkauan kuin _se_ on! En voi... Isä-kulta...
älkää... antakaa anteeksi...