Ettei Kaarlo voi mitään... ettei hän voi estää... mestaria
elämöimisestä... Voi jospa hän nyt tekee jotakin...
KORPI ankarasti.
Emil, mitä sinä teit? Etkö sinä ymmärrä, että hän on kaikesta
kiihottunut ihan äärimmilleen! Ja vielä kuumeessa, nälässä.
EMIL mutisee katuvasti.
En taas tuota ymmärtänyt. Tässä ei muista muuta, kun ruokaa — aina vaan
ajattelee, kun saisi pienen palan leipää. Ja minä kun luulin, että
saadaan jo tänä iltana jauhopuuroa. — Ajatelkaa, mitä lapset olisivat
sanoneet! Eikä mitään — kaikki on kuin kamalaa unta...
(Purskahtaa rajuun itkuun.)
KORPI lähenee Emiliä, silittää hellän kömpelösti hänen tukkaansa,
änkyttää särkyneesti.
Älä nyt... poikaparka... Kyllä vielä saadaan...
EMIL koettaen hillitä itseään.
Ei se mitään.... isä... En minä mitään... Mutta jos se mestari
toimittaa teidät, meidät kaikki pois... Ja kun se sitten vielä...
ANNI keskeyttää hätkähtäen, ja nyyhkyttää.
Ja minä onneton sanoin vielä hänelle sen... voi, voi...
KORPI havahtuen.
Mitä sinä sanoit?
ANNI vältellen.
Tuota... en minä...
KORPI kiivaasti.