Älkää nyt äiti... ei sitä voi enää auttaa... — (Kumartuu nyyhkyttäen
käsiensä varaan.)
LIISA katsahtaa Anniin ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyy
kauhea hätä ja epätoivo — niinkuin hän vasta nyt huomaisi rikoksensa
suuruuden; vääntelee käsiään vaikeroiden.
Ei voi enää auttaa — siinä se on, se juuri on hirmuista... Kun
ajattelen, että lapseni perikato tai pelastus oli kädessäni kaksi
tuntia sitten, niin, niin minä... Sillä sinä et olisi mennyt, jos
oikein olisin kieltänyt. Jumala, jumala — ei, en voi enää kääntyä
jumalan puoleen... Jumalakaan ei enää voi mitään — ja minä, _minä
olisin voinut!_ — Voi lapseni, lapseni... pikku Anniseni, mihin minä
menen, missä minä nyt levon saan? Voitko koskaan antaa ant...? Ei, ei
Anni-parka — minä en enää ole mahdollinen pyytämään anteeksiantoa...
— (Heittäytyy suulleen lattialle, tukahtuneesti nyyhkyttäen ja
vääntelehtien kuin suonenvetokohtauksessa.)
ANNI hyväilee äitiään ja nyyhkyttää tuskallisen hellästi.
Äiti, äiti... Enhän minä vihainen ole, äiti. On vain niin kovin
surullinen olla, rintaa ahdistaa niin kummallisesti... kuin
tukehtuisi... Mutta kuinka minä teille vihainen olisin... äiti-parka?
LIISA vavahtaa Annin äänestä niinkuin ei uskoisi korviaan, sitten
nousee, syleilee kiihkeästi Annia, itkien niin kuin hänen sielussaan
olisi kaikki järkähtänyt. Vasta pitkän ajan kuluttua hän nyyhkyttäen
vaikeroi.
Lapseni... lapseni... Sinä annat... anteeksi... Jumalani... Niin Anni,
nyt minä... vasta näen jumalan! Voitko sinä todellakin...
ANNI syleilee Liisaa.
Oi tiedäthän sinä sen, äiti... Me olemme vain niin — onnettomia.
LIISA kuin huumaantuneena.
Oi jumalani... Voi Anni, jospa tietäisit, mitä tunnen — nyt minä
vasta tunnen jumalan läsnäolon. Ensikerran tunnen sielussani hänen
rakkautensa henkäyksen, kuulen hänen rakkautensa äänen — sinun
suustasi. Minä olen nyt löytänyt vasta jumalan. — Sinun avullasi,
lapseni... Aivankuin kadotuksen pimeydestä olet sinä pelastanut minut,
pikku Anni parka... Ja minä, mitä minä? Voi, voi...
ANNI keskeyttää silmät kyyneleissä.
Älkää nyt ajatelko enää sitä, äiti — rakas äiti. Minä olen niin
iloinen, niin iloinen, kun te puhutte noin... Te ette ole koskaan ollut
tuollainen, pikku Äiti parka...
LIISA sisäisestä ilosta itkien.
Oi Anni! Minä en osaa sanoa mitä tunnen, miten onnellinen olen! On
kuin olisin päässyt jostakin raskaasta, likaisesta vaatteesta, joka
on estänyt minulta auringon elvyttävät säteet — totuuden ja rakkauden
valon...
ANNI kuiskaa kauhulla.
Herra jumala, Kaarlo — hän tulee! En voi nähdä häntä... ( Hänen
puheensa keskeytyy, sillä Korpi tulee sisään masentuneena ja synkän
näköisenä. Anni peittää kasvonsa ja lähtee itkien kyökkiin.)
LIISA hermostuu niin, ettei voi sanoa mitään, nyppii vain vapisevin
sormin esiliinaansa; vihdoin änkyttää katkonaisesti.
Kuinka on... Vilho...? Miten, miten siellä kävi? Loppuiko lakko?
KORPI synkästi.
Kyllä se nyt loppui.
ANNI tulee takaisin ja kysyy pelokkaasti änkyttäen.
Missä Kaarlo on? Tuleeko hän vielä tänään meille? Puhuiko hän mitään?
KORPI väsyneesti.
Kyllä hän lupasi. Eikö hän saisi tulla?
ANNI tolkuttomasti.
Tietysti hän saa... Herra jumala...
(Menee ulos.)
LIISA lohduttaen.
Vai jo se vihdoinkin loppui. Vilho, älä ole niin surullinen. Kyllä kai
tästä jotenkin sentään selviydytään...
KORPI synkällä äänellä.
Kyllä se huonoa taitaa olla, Liisa parka... Mutta minä ajattelen vielä
äskeistä kokousta... Minä en ole koskaan tuntenut sellaista masennusta
kun siellä... Se oli niin kurjaa...
LIISA lähenee miestänsä ja silittää säälin ja hellyyden valtaamana
tämän kumartunutta päätä, kuiskaten osaaottavasti.
Mitä siellä on tapahtunut, Vilho? Mikä oli kurjaa?
KORPI raskaan masennuksen vallassa.
Kun omat, _omat toverit pettivät_.
LIISA kuohahtaen.
Voi sellaisia raukkoja! Vilho parka... Miten siellä oikein... kerro
minulle.