En kylläkään, mutta en myöskään jyrkästi kieltänyt... Jos sen olisin
tehnyt, et sinä olisi mennyt... Mutta kun se siinä kirjeessä lupasi
huolehtia, ettei Aunen tarvitse puutetta kärsiä, niin...
ANNI tuskallisesti.
Älä nyt äiti, ei se sinun syysi ollut! Olisihan minun kuitenkin
täytynyt mennä, kun se uhkasi toimittaa Kaarlon heti huomispäivänä
Siperiaan... Ja kun luulin sen ihmiseksi, että kun oikein puhun, niin...
(Ääni katkeaa kuin tukehtuen.)
LIISA peittää kasvot käsiinsä ja nyyhkyttää tukahtuneesti.
Niin — siinä se suurin rikokseni onkin... Sillä minä aavistin,
olin miltei varma, ettet onnistu, kun luulit mestarin luopuvan
vainotoimenpiteistään, kun oikein selität meidän surkean tilamme...
Mutta sitten tuli mieleeni: jos se kuitenkin myöntyisi, niin saataisi
heti Aunelle maitoa ja kaikki tulisi hyväksi... Heti taas ymmärsin,
ettei se kuule rukouksia, ja ken joutuu sen kynsiin siellä tyhjässä
tehtaassa, niin sille käy huonosti... Ja sitten, sitten...
ANNI väristen.
Mitä äiti... mitä sitten...?
LIISA käheästi, katkonaisesti.
Niin, sitten tuli mieleeni: kyllä jumala häntä suojelee... Ja jos
jotain tapahtuu, niin se on silloin jumalan tahto, eikä sille voi
mitään... Voi minua... vaikka minä hämärästi tunsin, ettei jumala
sekaannu tuollaiseen asiaan, jolleivät ihmiset estä... niin koetin
uskoa toista, ajatella, että kaikki on jumalan kädessä... Niin
kammottavan musta minun sydämeni on... Voi minua kurjaa, mitä minä
teen... mihin menen...?