Kun lakkoon ryhdyttiin, lupasivat kaikki yksimielisesti kestää loppuun
asti ja yhdessä mennä työhön... — (Katkerasti.) — Mutta nyt ovat oikein
joukottain käyneet mestarin luona ilmoittautumassa pettureiksi ja
kokouksessa huusivat kuin yhdestä suusta: työhön, työhön!
LIISA hellästi, säälien.
Voi Vilho parka... kyllä minä ymmärrän, mitä sinä olet kärsinyt. Ja
minäkään en ole oikein sinua ennen ymmärtänyt.
KORPI katsahtaa Liisaa ihmetellen.
Mitä Liisa, mitä sinä puhut? Sinähän olet vallan toisen näköinenkin,
niinkuin olisit nuorentunut — ja olet kärsinyt nälkää!
LIISA hymyillen kyyneleet silmissä ja lausuu aivankuin huumaantuneena.
Niin Vilho! Minä olenkin nuorentunut, syntynyt uudestaan. Minä olen nyt
toinen ihminen!
KORPI tarttuu hänen käteensä iloisen hämmästyksen vallassa.
Mitä sinä sanot, Liisa? Että olet toinen ihminen! Oi Liisa, jospa
tietäisit miten iloinen siitä olisin! Sano, kerro nyt, mitä on
tapahtunut, mistä tuo johtuu?
LIISA hätkähtää kuin unesta heräten ja sopertaa tuskasta värisevällä
äänellä.
Voi minua, Vilho. Kyllä se on ostettu kalliisti. Lapseni elämä...
ANNI syöksähtää sisään kuin takaa-ajettuna, hengähtää syvään ja katsoo
taakseen kauhusta kalpeana.
(Kyökistä kuuluu lähenevien askelten ääni ja sisään tulee Kaarlo,
väristen koko ruumiltaan. Hän istahtaa vaieten ovensuuhun ja
alkaa kuumeesta hehkuvin silmin katsella Annia; tämä liikahtelee
levottomasti, niinkuin nuo katseet sattuisivat häneen veitsenpistoina
ja vihdoin pujahtaa äänettömästi pois.)
KAARLO itsekseen katkerasti ja masentuneesti.
Sellainen on työläisen oikeus... Se todellakin on kaunista oikeutta! Ja
hänen kunniansa... — (Naurahtaa koleasti.)