En ole ennen ymmärtänyt... Koettakaa tekin, äiti, ajatella, niin
järkenne...
LIISA keskeyttää kiivaasti.
Ei, ei! Minä en tahdo... en tahdo! Sanassakin sanotaan, että
maailmallinen järki on meidän pahin vihollisemme... saatanan
kavaluutta... Minä huomasin sen äsken. Ei, ei! Meidän täytyy aina
rukoilla, että jumala masentaisi järkemme että hän antaisi voimaa
kärsimään ja nöyrästi ottamaan kaiken vastaan hänen tahdostaan. Hän on
hyvyydessään kyllä kerran kaikki palkitseva.
ANNI vavahtaa kuin olisi koskenut johonkin saastaiseen ja kysyy
hitaasti.
Mutta pitääkö minun _sellainenkin_ vastaanottaa jumalan tahdosta?
LIISA kuin ajattelematta.
Kun ei kerran tapahdu mitään hänen tahdottaan, niin ei kai sekään. Ehkä
Jumalalla on siinäkin joku tarkoitus, jota emme voi käsittää ja jonka
hän vihdoin kääntää hyväksi... Se juuri antaa voimaa kestämään...
ANNI hypähtää seisaalleen silmät salamoiden ja koko hänen olemuksessaan
kuohahtaa vaivoin hillitty katkeruus ja suuttumus.
Rakastatteko te jumalaa? Sanokaa nyt äiti, rakastatteko te jumalaa vai
lapsianne?
LIISA hämmentyen.
Tietysti rakastan jumalaa ja lapsiani...
ANNI tarttuu äitinsä käsiin, katsoen tätä läpitunkevasti ja hänen
sa»ansa putoilevat kuin nuijaniskut.
Valhe! Jos äiti voi rakastaa sellaista olentoa, jonka tahdosta hänen
pieni lapsensa kuolee nälkään ja toinen häväistään hirveällä tavalla
— niin ei hän silloin niitä lapsia hiluistakaan rakasta. Sanokaa nyt
suoraan, kumpaa te rakastatte?
LIISA ähkyen tuskallisesti.
Voi Anni, Anni, mitä sinä...?
ANNI raskaasti syyttäen.
Äiti, teidän täytyy kerran katsoa sydämeenne ja huomata mitä
jumalisuutenne on! Minusta tuntui ihan kamalalta, kuu te lohdutitte
itseänne sillä että minulle on tehty näin jumalan tahdosta! Ajatelkaa,
mitä minulle on tehty. Katsokaa sormenjälkiä kaulassani, katsokaa
revityitä vaatteitani ja, ja... ettekö ymmärrä, että elämäni on
loppunut... Voi äiti, enkö sentään ole sama, jota olette pienenä
palleroisena pidellyt sylissänne? Rakastatteko te häntä, jos samalla
rakastatte sitä, joka on määrännyt teidän lapsellenne näin kamalan
kohtalon?
LIISA voihkien tukehtuneesti.
Anni... vaikene, vaikene jumalan tähden!
ANNI armottomasti.
Minä olen aina vaiennut, mutta nyt en välitä mistään! Minä tahdon nyt
sanoa. Te ette ole koskaan tahtonut edes ajatella, jotta saisitte
pitää uskonne. Mutta se ei ole uskoa, vaan ulkokultaisuutta. Silloin
on niin hyvä heittää kaikki jumalan syyksi! Ajatelkaa vaan itseänne,
äiti. Kun pikku Armas sairastui ja kuoli, sanoitte te sen tapahtuneen
jumalan tahdosta — ja kuitenkin hän sairastui siitä, kun kylmettyi
kirkkomatkalla teidän varomattomuutenne tähden! Nyt, kun Aune on
kuolemaisillaan, ei patruuna ole vähääkään syypää, vaan jumala. Ja
maailman inhoittavin rikoskin on teidän mielestänne jumalan määräämä,
vaikka...
LIISA ojentaa rukoillen kätensä ja pälyilee kauhistunein katsein
ympärilleen kuin vangittu eläin; sitten toistelee tolkuttomasti.
Se on totta, totta... sinä puhut totta, Anni! Mitä, mitä minun pitää
tehdä? Herra jumala, minä olen suuri syntinen, auta minua! Anni,
tyttöseni... pieni lapsoseni... voitko vielä antaa anteeksi...?
ANNI heltyen.
Voi äiti, enhän minä... On vain niin kamalaa ajatella, että jumala
olisi niin määrännyt... Tarkoitan vain, että te edes tässä asiassa
ajattelisitte, kuka on syyllinen...
LIISA syvästi katuen.
Niin Anni — minä olen syyllinen! Minä olen ollut kuin sokea — nyt
vasta huomaan, että olen kurjin ihmisistä, että minun täytyy alottaa
kokonaan uutta elämää. Minä olen kyllä suullani tunnustanut, mutta en
ole ajatellut... Sekin on totta mitä sanot pikku Armaasta. Ja sitten
vielä tämä viimeinen. Voi Anni, minä koetin uskoa sen jumalan tahdoksi,
peittääkseni oman rikokseni, tukehuttaakseni omantuntoni äänen...
ANNI hämmästyen.
Mitä äiti — mitä te tarkoitatte?
LIISA masentuneena, katuvasti.
Niin lapsi parka... minä olen syyllinen sinun elämäsi turmioon. Sinä et
olisi mennyt, jos minä...
ANNI keskeyttäen.
Mutta ettehän te kehoittanut minua menemään.