Ei — mutta hän kuolee... Hän on niin kovin heikko. Nytkin makaa taas
siinä omituisessa horrostilassa.
(Kyökistä kuuluu taasen pyytäviä lasten ääniä: "Äiti! Antakaa minulle
jotain. Antakaa edes jotain ruokaa...")
LIISA menee ovelle ja puhuu tuskastuneella äänellä.
Olkaa nyt hiljaa! Ette saa herättää Aune parkaa... Nukkukaa nyt vain
kiltisti lapsiparat... Huomenna äiti hommaa teille jotain syötävää...
ANNI kuin itsekseen.
Aune kuolee... silloin kaikki olisi ollut turhaa. Ja nyt hän jo saisi
huomenna maitoa.
(Alkaa taas kävellä.)
LIISA istahtaa pöydän ääreen; puhuu kuin itsekseen.
Täytyy istahtaa hiukan, kun Aune on vähän levossa. Kovin kauan ne
siellä kokouksessa viipyvät. Kun nyt saisi tietää, mitä siellä...
ANNI tolkuttomasti matkien.
Niin, kunhan viipyisivät, että tietäisi... että ymmärtäisi.
(Liisa katsoo häntä ymmärtämättä.)
ANTTI tulee ovelle; tyytymättömällä hiukan epäluuloisella äänellä.
Mitä varten täällä padassa on kuumaa vettä? Keittääkö äiti jotakin?
Onko äiti saanut perunia jostakin?
LIISA hermostuneena.
Hiljaa Antti! Etkö sinä vaikene! Herätät vielä pienemmätkin. Ja etkö
sinä näe, että siinä on — vain kuumaa vettä... Mene nyt nukkumaan. —
(Poika menee, Liisa nousee ja lausuu tuskan valtaamana.) — Voi, kun ne
lapsukaiset nyt _vihdoinkin_ nukkuisivat...
(Lähtee väsynein askelin pojan jälkeen.)
(Kyökkiin kuuluu taas lasten hiljaista nyyhkytystä, joka vaikenee
vähitellen. Anni istahtaa pöydän ääreen ja antaa päänsä vaipua käsiensä
varaan. Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin pakkasen terävä paukahdus.)
LIISA tulee uudestaan sisään; pysähtyy tuijottavin katsein ja alkaa
hiljaa, tuskallisesti:
Anni... minä en ymmärrä enää... Aune parka hengittää niin kummallisesti
— en uskalla enää katsoa... (Ristien kätensä.) — Herra Jumala, auta,
auta meitä! Kun ne nyt lakon lopettaisivat siellä kokouksessa, niin
saisi vielä apua... lääkkeitä, maitoa... — (Painaa kasvat käsiinsä,
nyyhkyttäen tukahtuneesti. Anni seisahtuu ja katsoo häntä omituisen
tylsästi kuin käsittämättä mitään.)