Ja isä vaan ei anna lopettaa lakkoa vieläkään. — (Vaikeroiden.) — Hän
on niin järkähtämätön ja kova... Ja pikku Aune parka kuolee sen tähden.
ANNI havahtuen.
Äiti, mitä te sanotte? — (Värisevällä äänellä.) — Ettekö te muista,
ettei isä ole itse kahteen vuorokauteen maistanut mitään... edes
leivänmurua...?
LIISA hätkähtää; ojentaa Annia kohden kätensä kuin rukoillen ja
änkyttää tuskallisesti katuen.
Anni kulta, ethän usko, että niin ajattelin... minä en ymmärrä enää
mitään, en muista mitään... Sinä et tiedä, miten minuun koski, kun
eilen saatiin se leipä lainaksi... eikä isä ottanut sitä pientäkään
osaansa, vaikka pyysin... — (Värähtäen.) — Teki niin pahaa, kun hän
hymyili ja käski minun vain syödä, jotta Aune saisi vähänkin maitoa...
Ja sentään minä, katsos Anni... en muista, en ymmärrä... Kaikki on
minulle niin kovin sekavaa... sekavaa...
ANNI hyväillen äitinsä päätä.
Niin juuri, äitiparka — kaikki on nyt sekavaa...
LIISA kuin itsekseen.
Ja sittenkään ei isä kertaakaan ole valittanut omasta puolestaan...
Aina ajattelee vain toisia, kaikkia — koko työväenluokkaa... Ei koskaan
itseään! — _Huomaamattaan innostuen._ — Sellainen on isä!
ANNI samoin.
Niin — isä on oikea mies!
LIISA alkaa yskiä terävästi; kun se lopulta laukoo, pyyhkäsee hän
silmiään ja istahtaa nääntyneenä. Äänettömyys.
(Ulkona paukahtaa taas pakkanen. Liisa katsahtaa jäiseen ikkunaan,
hänen ruumistaan puistattaa ja hän koettaa kietoa vanhaa shaaliaan
paremmin ympärilleen.)