Enhän voinut aavistaa, että sinä tulet siitä entistä katkerammaksi.
Odotin minä edes ystävällistä sanaa, katsetta — ajattelin, että
sinä sentään lopulta alat ymmärtää, tulet minun ystäväkseni... Minä
järjestäisin kaikki niin hyvin, saisit kaksinkertaisen palkan, ja...
ANNI punastuen harmista ja häpeästä.
Te tahtoisitte tuollaisella kellolla ostaa minut, mutta se ei tapahdu!
Minä en tee koskaan sellaista rikosta! Olenhan jo sanonut, että pidän
toisesta — että minulla on sulhanen, Kaarlo...
MESTARI silmät välähtäen; hillitsee itsensä tekeytyen hämmästyneeksi.
Kas, kun en lainkaan muistanut! Minähän kuulin jo tuon asian! Ja kuulin
minä sen yhteydessä muutakin... — (Vaikenee, katsoen Annia, ja kun tämä
ei puhu mitään, jatkaa ikäänkuin säälien.) — Niin, olen vaan kuullut
sellaista, että sinun tuota... täytyisi mennä... — (Hän venyttää
tahallaan sanojaan, tuijottaen kaiken aikaa läpitunkevasti Annia, ja
lopulla vaikenee.)
ANNI tuskastuen.
Mihinkä niin?
MESTARI tuijottaa yhä Annia, lausuen painokkaasti.
Niin — että sintin _täytyisi_ mennä hänen kanssaan naimisiin —
mahdollisimman _pian_... Onko se totta?
ANNI punastuu ja huudahtaa silmät säkenöiden.
Kuinka mestari voi luulla minusta sellaista! Luuletteko minut
sellaiseksi?
(Kääntyy poispäin.)
MESTARI myhähtää ensin tyytyväisenä, sitten lausuu ankarasti.
Mitä sinä teeskentelet? Kyllähän minä tiedän, että nuoret tehtaalaiset
keskenään ihan tuota... ihan...
ANNI keskeyttää tulisesti.
Mutta minä en!
MESTARI jatkaa aivankuin samaa lausetta ja hänen pienissä silmissään
välkähtää kavala, ivallinen ilme.
Ihan suutelevat... No, etkö sinä siis koskaan ole sitä tehnyt?
ANNI kääntyy hämmentyneenä toisaalle, eikä vastaa mitään.