Siemenen haussa.
Kun kaski oli poltettu ja kesä paraimmillaan, alkoi tulla huoli
siemenestä. Viime talviset siemenen hankintayritykset olivat melkein
hukkaan menneet. Mutta siementä tarvittiin ja paljon, jotteivät suuret
puuhat turhiksi jäisi. "Käydään kyliltä hakemassa", voisi joku arvella.
Hätäkö olisi ollutkaan, jos ei asia sen mutkikkaampi olisi ollut.
Olisihan tämä matka vielä kuljettu, kantamalla olisi jyvät tuotu,
joukollaan olisi niitä hakemassa käyty, ja mikä ei kerralla olisi
tullut, se olisi toisella kerralla tuotu. Mutta siemenviljan hankinta
oli paljon vaikeampaa. Maakunta oli puhtaaksi ryöstetty. Viljaa
ei kelläkään ollut toiselle antaa, harvalla oli omiksi tarpeiksi.
Hernevaaran Parviaisilta oli viljaa aina saatu. Heiltä oli jauhoja
Ahmavaarallekin silloin tällöin haettu, ettei sentään leivän maku
kokonaan olisi unohtunut. Sieltä oli suoloja saatu. Sieltä muu
välttämätön tavara. Tavallisina aikoina oli sieltä siemenviljaakin
saatu, olipa huonoinakin vuosina. Multa nyt olivat heidänkin varansa
lopussa. Vainolaiset olivat sattuneet löytämään heidän viljavarastonsa,
olivat ottaneet mukaansa, minkä voivat kuljettaa, lopun olivat
polttaneet.
Nyt ei ole siemenviljaa koko maakunnassa, niin hoettiin. Ja jos
jollakulla vähin oli jossain kätkössä, meni se hyvin tarkoin omaan
kipeimpään tarpeeseen. — Mutta siemenviljaa oli välttämättä saatava,
muuten meni hukkaan suuri työ, jota jo toista kesää valmistettiin.
Ja viimeinkin oli Ahmavaaralla ruvettava ihmisiksi elämään, maata
viljelemään ja maasta elatus saamaan. Metsäläisten elämää oli jo
tarpeeksi kauan eletty. Koko Yrjön tuuma oli myttyyn mennä. Tänne
Ahmavaaran rinteille hän oli kuvitellut uuden rauhallisemman
asumusalueen syntyvän, suurten soiden suojaaman ja vainolaisten
ainaisilta kulkureiteiltä erottaman. Yrjö päätti panna mieluummin
kaikki liikkeelle, kuin luopua viljelyspuuhistaan.
Monenlaisia tuumia lausuttiin. Hurjaluontoinen Jaakko ehdotti, että
lähdettäisiin suorastaan rajan taakse ryöstöretkelle ja tuotaisiin
väkisin, mitä ei hyvällä kyetty saamaan. Yrjö ei kuitenkaan siihen
tuumaan suostunut, hän oli kerran kaikkiaan päättänyt pysyä erillään
pelkkää onnettomuutta tuottavista partioretkistä.
Liisa ehdotti, että lähdetään kerrassaan näiltä mailta pois ja
siirrytään jonnekin muuanne, missä saadaan elää rauhassa, jonne ei
vainolainen retkiään ulota. Vielähän niitä lienee semmoisiakin maita.
Mutta siihen Yrjö vain lyhyesti arveli, että elettäväksi ne ovat
nämäkin maat luotu, ei autioina olemaan.
Mutta jos Jaakko noudattikin, vaikka hänellä kylläkin veri kuumana
kuohui, vanhemman ystävänsä neuvoa, ja jos Liisa suostuikin, luottaen
Yrjöön, jäämään asemilleen, niin oli useita muita, jotka eivät niin
tehneet. Suomen puolelta tehtiin ryöstö- ja partioretkiä Venäjän
puolelle rajaa. Siemenviljoja sieltä ei suinkaan tuotu. Se mikä
tuotiin, se toisen kerran vietiin. Vihan liekkiä ja koston henkeä nämä
retket ylläpitivät. Paljon miehiä sortui veljessodan kahakkoihin,
paljon taloja hävisi sodan liekkeihin. Liisan lausumaa ajatusta myös
monet noudattivat, siirtyivät pois toisille asumasijoille. Ja niin
asutus harveni, maakunta kävi autioksi. Kokonaisia kyläkuntia tuli
asumattomiksi, melkeinpä pitäjiä.
Olipa niitäkin, jotka epätoivoissaan pakenivat itään ja kaakkoon.
Sinne menivät, vihollisten turviin antautuivat, mutta sinne myös
hävisivät, unohtivat kotinsa, kielensä, entisen elämänsä. Hämärinä
taruina vain siellä kaukaisessa maassa säilyi muisto entisestä kodista.
Monien vuosikymmenien jälkeen on sieltä silloin tällöin tullut
aarteen etsijöitä, jotka perintönä kulkeneiden tietojen mukaan ovat
hakeneet kaukaisina sota-aikoina maahan kätkettyjä aarteita. Tarkkojen
merkkien mukaan ovat he kaivaneet ja sitten taas kadonneet sinne,
mistä olivat tulleetkin. Ei kukaan tiedä, ovatko he mitään löytäneet.
Sillä sivullisen he eivät ole sallineet olla saapuvilla kaivaessaan
ja kaivettuaan eivät ole kellekään kertoneet, ovatko tarinat pitäneet
paikkaansa.
Jos ei Yrjö ollut halukas partioretkelle lähtemään, eikä myöskään pois
pakenemaan, ei hän antautunut puheisiinkaan semmoisten kanssa, jotka
pyrkivät turvaa hakemaan vihollisen maasta.
Mutta siemenviljaa oli hankittava, vaikka se sitten olisi ollut
tuotava vaikka mistä. Monta suunnitelmaa tehtiin. Viimein päätti Yrjö
lähteä sitä hakemaan pohjoisesta päin. Siellä oli Saimaan vesistöön
vievien vesien varsilla satamapaikkoja, joihin veneillä tuotiin
viljaa ja muuta kauppatavaraa Saimaan vesistön eteläosista. Sinne
päätti Yrjö lähteä siemenen hakuun. Matka oli pitkä, toista kymmentä
peninkulmaa, mutta minkä sille teki. Jalan ei sitä matkaa saattanut
kulkea, ja vielä vähemmin kantamalla viljat tuoda. Hevosella oli
matka kuljettava ja tuotavat tuotava. Vieläpä kahdella hevosella.
Siemeniä tarvittiin neljä ja puoli tynnöriä ja samalla oli tuotava
suoloja ja muuta välttämätöntä. Hevoset päätti Yrjö koettaa saada
vuokratuiksi kirkonkylän tienoilta. Toveriksi retkelleen päätti Yrjö
ottaa Antin. Kotiin oli joka tapauksen varalta jätettävä yksi varma
mies. Eihän voinut tietää, mitä saattoi tapahtua. Olihan vainolainen
ennenkin jo Ahmavaaralle yrittänyt. Yritys ei silloin ollut onnistunut,
ehkä se onnistuisi nyt. Toiseksi oli kaskimaalla vielä paljon työtä
tekemätöntä ja siihen tarvittiin vaurasta miestä. Antti ei enää ollut
aivan lapsi. Ja hänestä Yrjö tahtoi kasvattaa Ahmavaaran vastaisen
isännän. Tämmöinen pitkä vaarallinen matka olisi varmaan hänelle hyvin
opettavainen ja kehittäväinen. Lisäksi oli Antti paljon keveämpi kuin
kookas Jaakko ja senvuoksi hevonen keveämmin kantaisi häntä selässään.
Mutta vilja oli kallista siihen aikaan ja etenkin siemenvilja. Nahkoja
ei voitu sinne ruveta kuljettamaan, eivät kuuluneet siellä huolivan,
vaan kovalla rahalla oli vilja ostettava.
"Mistä ihmeestä ne semmoiset määrät rahaa saadaan", hoppuili Liisa
kuullessaan mainittavan, miten siellä kaupat olivat käytävät. "Sen
vähän, mikä meillä rahaa oli, vei vainolainen, kun meidän talon poltti.
Annettiinhan niitä meidän lehmiä, annettiin yksi Sonkajaan, toinen
Lusmaan, silloin kun me tänne tulimme. Ehkä sieltä jotain voisi saada.”
"Saamatta taitavat jäädä sekä Sonkajasta että Lusmasta. Hyvä, kun
pystyssä pysyvät. Ei. Emme toisten varoihin turvaudu. Omillaan toimeen
tulemme. On se vara pidetty tätä varten", sanoi Yrjö.
"Vara pidetty? Kuka sen on pitänyt?"
"Roivas!" sanoi Yrjö. "Antin ja Ollin isä."
"Roivas!" — "Isä!" — "Johan hän kuoli vuosia sitten!"
"Antti vainaalta jäi rahaa hyvä määrä. Silloin kun minä poikien kanssa
muutin vanhoilta asumapaikoilta tänne Ahmavaaralle, kätkin minä nämä
rahat maahan. Nyt on aika hakea ne esille kätköstä. Niillä ostamme nyt
siemenviljan, laskemme perustan uudelle elämälle, niitten avulla taas
rupeamme säännöllisiksi maanviljelijöiksi, talonpojiksi."
"No mutta, miksi et ole ennen sanonut, olisi tässä rahoja ennenkin
tarvittu."
"Jos olisi rahat ennen piilostaan kaivettu, olisi ne syöty ja
menetetty. Mutta kun niillä siemenviljan ostamme, emme niitä hävitä,
vaan laskemme perustan uudelle elämälle. Ne rahat me kartutamme
monikymmenkertaisiksi. Tämän kautta minä myös oman työni ohella
säilytän Antille ja Ollille etuoikeuden näihin uutisviljelyksiin. —
Sitten kun aika tulee, ostamme niillä rahoilla myös hevosen."
"Roivas on miehistä paraimpia, sanoi monesti Taneli vainaja", puhui
Liisa. "Ja hyvä ystävä oli Roivaalla", lisäsi hän, Yrjöä katsellen.
Mutta pojilla hehkuivat silmät päässä. Heidän isänsä, se se lie ollut
mies.
* * * * *
Matkavarustuksiin ei kauan aikaa mennyt. Konttiin kuivaa kalaa ja joku
linnun täkkä evääksi, toiseen konttiin useampia kimpullisia oravan
nahkoja ja kauneimpia näädännahkoja, kirves vyön perään, puukko vyölle,
ja miehet olivat valmiit matkalle lähteinään, Yrjö miettiväisenä ja
varovaisena, Antti mieli innostuksesta tulessa. Matkalle mukaan oli
Yrjö varustanut myös kaksi omituista, neliönmuotoista konttia. Mitä hän
niillä aikoi tehdä, ei hän kellekään sanonut. Pysyi vain salaperäisesti
vaiti, kun toiset sitä utelivat.
Juhannuksen jälkeisenä viikkona lähtivät, sinne kulkivat vaaran
rinnettä alas soille ja kankaille.
Kirkonkylän tienoilla oli paljon puuhaa hevosista. Suuri osa kylää oli
autiona, niillä harvoilla, jotka olivat jäljellä, ei ollut hevosia tai
eivät he olleet halukkaita antamaan. Viimein sai Yrjö kuulla, että
Havuvaaran Puhakat asustivat piilopirteissä Sarajärven rannalla, että
heillä oli hevosia ja että sieltä mahdollisesti voisi saada. Sinne oli
kyllä hyvä matka, mutta täytyi koettaa, aikeistaan ei Yrjö millään
hinnalla suostunut luopumaan.
Sarajärvellä otettiin Yrjö ystävällisesti vastaan ja hevonenkin
luvattiin, mutta vain yksi. Toinen ei ollut sellaisessa kunnossa,
että olisi voitu pitkälle matkalle sillä lähteä. Minkäpä sille teki,
täytyi olla tyytyväinen, kun sai yhdenkin hevosen. Saisivat ratsastaa
vuorotellen.
Kirkonkylään palasivat Yrjö ja Antti myöhään illalla. Parisen virstaa
kylästä pysähtyivät. Siinä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Kaikkein
tiheimpään rikeikköön vietiin Havuvaaralaisten hevonen. Sitten otti
Yrjö omituiset neliönmuotoiset kontit selkäänsä ja niin he läksivät
jalan kylään.
He suuntasivat kulkunsa poikien entisen kodin raunioille. Sieltä
menivät he läheiseen metsään, mihin Yrjö heidän ensi kertaa
Ahmavaaralle lähtiessä oli kätkenyt Roivas-vainaan jättämät rahat,
poikien perinnön. Tarkkojen merkkien mukaan löytyi paikka. Katseltuaan
ettei ketään syrjäisiä ollut lähitienoilla, ryhtyi Yrjö kaivamaan.
Kätkössä olivat rahat paikoillaan. Ne olivat raskaita suuria
vaskiploottuja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli kaikkiaan
21 kappaletta. Yrjö otti niitä mukaan 19, rukiin hinnaksi ja muihin
tarpeisiin. Loput kaksi kappaletta kätki hän takaisin maahan ja peitti
kuopan taas turpeilta ja sammalilta. Plootut sovitti hän mukanaan
tuomiinsa kontteihin, jotka niistä tulivat aivan täyteen. Sitten
palasivat he yhtä varovaisesti, kuin olivat tulleetkin hevosensa luo.
Siellä he lopullisesti varustautuivat matkalle lähtemään. Puusatulan
etupuolelle molemmille sivuille sidottiin rahakontit tukevasti kiinni,
niitten väliin sovitettiin eväskontit. Konttien päälle heitettiin
vaippa. Toinen vaippa käärittiin torvelle ja sidottiin puusatulan
takapuolelle. Satulaan sai aluksi Antti nousta, Yrjö kulki kevein,
ripein askelin edellä. Matka joutui tällä tavalta hyvin. Hevonen oli
tottunut astumaan nopeasti ja kuormaa kantamaan ja miehet samoin
joutuisasti liikkumaan.
Matkaa tehtiin enimmäkseen yöllä, päivällä levättiin tiheissä
metsiköissä tai jonkun järven tai joen poukamassa vähän matkan päässä
teistä. Ei Yrjö myöskään ollut halukas kaikin paikoin kulkemaan tietä
myöten, vaan poikkesi syrjään ja kiersi suurempia, aukeita, viljeltyjä
paikkoja. Pohjoisemmassa alkoi seutu näyttää vähemmin asumattomalta.
Talot eivät olleet enää tyhjilleen jätetyt, ryöstettyjä tai poltettuja
oli vain harvassa.
Toista vuorokautta matkalla oltuaan tulivat Yrjö ja Antti Sallisien
taloon. Se oli Yrjölle entisestään tuttu. Talon isäntä oli Yrjön vanha
partiotoveri. Monta retkeä olivat he yhdessä tehneet, monta seikkailua
kokeneet. Kun talo näytti rauhalliselta ja elävältä, kulki Yrjö
rohkeasti perille, ratsasti pihaan portaiden eteen, antoi Antin jäädä
hevosta hoitelemaan ja astui tupaan.
Tuvassa oli isäntä kotosalla, tunsi kohta Yrjön ja ilostui suuresti
nähdessään vanhan toverin. Sallinen tiedusteli Yrjön nykyisiä vaiheita
ja hänen matkansa tarkoitusta. Häneltä Yrjö sai tarkemmat ohjeet, mistä
siemenviljaa oli saatavissa ja millaisilla ehdoilla. Oli kuljettava
eteenpäin, kunnes tultaisiin Pyhäselän rantaan. Siinä missä Pielisjoki
laskee Pyhäselkään, oli vanhastaan kauppa- ja valkamapaikka. Siinä oli
Karjalan nostoväen harjoittelupaikka. Siinä oli ruununmakasini, ja
sitä pidettiin erittäin tärkeänä puolustuspaikkana sodan sattuessa,
sillä siinä leveä, vuolas joki oli esteenä viholliselle. Täältä käsin
kulkivat muutamat Kiihtelysvaaran talolliset kauppamatkoilla vesitse
aina Lappeenrannan tienoilla saakka. Sodan levottomuuksien vuoksi ei
varastopaikkoja kuitenkaan ollut Pielisjoen suulla. Vaan läntistä
jokivartta oli kuljettava noin viisi virstaa Utran koskille. Siellä
oli Heikkisten talo, heiltä ehkä siemenviljaa voisi saada, heiltä
jos yleensä keltään. Se vain ikävää, etteivät olleet taipuvaisia
vaihtokauppaan, joka niihin aikoihin oli tavallisin kaupan muoto, vaan
vaativat kovaa rahaa, koska sitä oli siellä ostopaikassakin vaadittu.
Miesten näitä puhellessa tuli Antti sisään.
"Vai tämä se on Roivas-vainajan poika. Isäsi kanssa on monta retkeä
käyty."
Mutta Antti ei oikein malttanut miesten puheita kuunnella, jokin asia
hänen ajatuksensa kokonaan täytti. Hän tarttui Yrjön käsivarteen, nyki
sitä ja sanoi: "tules Yrjö vähän ulos."
"No, mikä pojalla on. Voithan sinä tässäkin sanoa sanottavasi."
Antti oli niin innoissaan, ettei voinut olla kertomatta asiataan.
Asettaessaan hevostaan syömään, riisuessaan satulaa ja muuta kuormaa
sen selästä, oli hän joutunut puheisiin talon nuorten miesten kanssa.
Heiltä oli hän sattunut kuulemaan, että talossa oli nuori hevonen
kaupan. Hän oli jo käynyt sitä katsomassakin ja oli suuressa määrässä
siihen mieltynyt.
"Niin, kaupan se hevonen on", sanoi Sallinen. "Ja teille se olisi
kerrassaan sopiva. Se on pieni ja kevyt hevonen, joka uppoamatta pääsee
kulkemaan semmoisilla suoperäisillä mailla, missä isompi hevonen
ehdottomasti suohon painuisi. Talvella se pahimmallakin lumipyryllä
noutaa tien. Mutta vaikka se on pieni, on se terhakka ja virkku. Se on
tottunut kuormaa selässään kantamaan. Juoksussa sitä on vähän koetettu,
mutta se astuu nopeaan. Rattosa on sen kanssa metsäpolkuja kuljeksia.
Teille salolaisille se todellakin soveltuisi. Ostakaa pois Nopsa."
"Mitä me hevosella tekisimme", sanoi Yrjö leikillään. "Mitä teitä me
sen kotiin saisimme, ja millä me sen elättäisimme?"
"No, mutta ajattelepa Yrjö", sanoi Antti innoissaan. "Kaikkeenhan sitä
tarvitaan, kaskea haraamaan, hirsiä vetämään, heiniä vetämään. Sillä
saisimme ratsastaa. Ja ajattelepa mitä Jaakko sanoo, jos me tuomme
oman hevosen kotiin. — Kyllä minä sen hoidan. Saammehan me heiniä joen
rantamilta. Ja..."
"Eipä siinä sitten muu auttane, pitänee käydä katsomassa", sanoi Yrjö.
Ulos lähtivät sekä Sallinen että Yrjö Antin seuraamina. Nopsaa
katseltiin ja tutkittiin, sitä talutettiin ja suitsista juoksutettiin.
Hampaita katsottiin ja jalkoja ja lapoja koeteltiin. Viimein vei Yrjö
Sallisen syrjään. Mitä lienevät kahdenkesken puhelleet, se vain tuli
tulokseksi, että kaupat tehtiin. Nopsa oli talossa liikaa. Ja kun
se oli hyvään tarpeeseen, päätti Yrjö sen ostaa. Hinnasta sopivat.
Yrjö haki kontistaan muutamia raskaita vaskiploottuja, antoi lisäksi
muutamia kimpullisia oravan nahkoja ja pari näädän nahkaa. Ystävän
kaupat ne sittenkin olivat. Roivas oli ollut Sallisen ystävä. Monet
sodat, ainaiset kahakat, ainaiset vaarat olivat liittäneet ihmiset
läheisesti toisiinsa, olivat kasvattaneet heidät avuliaiksi ja lujiksi
ystävyydessä.
Antti oli aivan suunniltaan ilosta, kun Yrjö hänelle ilmoitti, että
Nopsa nyt oli hänen hevosensa.
Hevosen mukana seurasi suitset ja puusatula. Ja kun Yrjö ja Antti
seuraavana päivänä läksivät matkaansa jatkamaan, saivat he kumpikin
ratsastaa omalla hevosellaan. Sallisessa oli varmasti vakuutettu, ettei
vainolaisia oltu niillä seuduin nähty koko kesänä. Missään tapauksessa
eivät olleet siitä pohjoiseen päin kulkeneet. Matkalaiset saattoivat
nyt huolettomasti kulkea eteenpäin päiväiseen aikaan Karjalan
valtamaantietä pelkäämättä joutuvansa tekemisiin vihollisen kanssa.
Matka sujuikin nyt mukavasti, kun kummallakin oli oma hevosensa, eikä
toisen aina vuorostaan tarvinnut astua.
Seuraavan päivän iltana Sallisesta lähdettyä he jo tulivat Pielisjoen
suulle. Jokivartta seurasivat sitten pohjoiseen, kunnes tulivat Utran
koskille. Sopivan majapaikan löydettyään jätti Yrjö Antin molempien
hevosten kanssa siihen ja meni itse veneellä yli joen siemenviljoja
tiedustelemaan.
Siementä todellakin saatiin puoli viidettä tynnöriä, lisäksi
kontillinen suoloja ja vähän syömäjauhoja. Maksuksi menivät mukana
tuodut plootut, lisäksi enimmät oravan ja kaikki näädän nahat.
Veneellä tuotiin tavarat joen yli, ja niin oltiin valmiit lähtemään
paluumatkalle. Aikamoinen oli kuorma kahden hevosen kuljetettavaksi,
toiselle hevoselle puoli kolmatta tynnöriä ruista, toiselle kaksi
tynnöriä ruista, kontti suoloja ja muuta rihkamaa. Kärrejä ei ollut,
vaikka maantie olisi kyllä ollut melkoista osaa kohti matkasta.
Mutta näin kalliin kuorman kanssa ei ollut turvallista aina kulkea
maantietä pitkin, vaan täytyi olla valmis poikkeamaan metsäteille, jos
tarvis niin vaatisi. Eikä niihin aikoihin kärrillä tavaroita juuri
kuljetettukaan. Selkään ei myöskään voinut semmoista kuormaa sälyttää.
Sen vuoksi valmistettiin purilaat eli purit.
Varustettiin kaksi pitkää riukua, kaksi pitkää hoikkaa koivuriukua.
Toiset päät valjastettiin länkiin aivan kuin reen aisat, toiset päät
saivat viiltää perästä. Kahdella poikkipuulla liitettiin riu'ut
toisiinsa. Takimmaisen poikkipuun kohdalle kiinnitettiin riukuihin
parin, kolmen vaaksan korkuiset kannattimet ja niin olivat purit
valmiit. Näille aisoille sälytettiin enin kuorma, kaikki viljasäkit.
Satuloihin kiinnitettiin vain eväskontit, vaipat ja jokin pienempi
tavaramytty. Kun oli kaikki valmiiksi saatu, lähdettiin liikkeelle.
Hevosen selkään eivät nyt miehet voineet nousta, vaan oli heidän
kuljettava jalan, hevosilla oli kuormissaan tarpeeksi vetämistä.
Tämmöiset ajopelit olivat siitä mukavia, että niillä pääsi kulkemaan
mitä metsäpolkua tahansa. Riukujen toiset päät viilettivät maassa,
niitä varten ei tarvittu leveämpää tietä kuin hevoselle astua. Ei
myöskään haitannut, jos tie oli epätasainen ja kivinen, riu'un päät
luistivat huonommastakin paikasta helposti yli. Hevosia ei talutettu,
vaan saivat ne suitset kaulalle heitettyinä vapaasti astua. Miehet
astuivat perästä pieni vitsa kädessä ja ohjailivat hevosiaan etupäässä
puheella ja vitsalla osottamalla. Sillä tavalla sekä hevosten että
miesten oli mukavinta kulkea, kukin sai liikkua vapaasti ja vastata
itse itsestään. Hevosetkin olivat tämmöiseen kulkuun tottuneet ja
astuivat ripeästi eteen päin hoputusta tarvitsematta.
Iloisella mielellä matkasivat miehet kotiinpäin. Matkaa uurastettiin
yötä ja päivää. Yhdessä jaksossa kuljettiin aina pari peninkulmaa,
sitten lepuutettiin ja syötettiin hevosia joitakuita tuntia ja sitten
taas jatkettiin matkaa, ja niin tehtiin yhtämittaa, huolimatta siitä
oliko yö vai päivä. Antti iloitsi hevosestaan ja moneen kertaan hän
ihmetteli, mitä kotiväki nyt sanoisi. Hänen uusi hevosensa näyttäytyi
todellakin hyväksi hevoseksi. Tyytyväisenä se veti kuormaansa, astellen
niin joutuisasti eteenpäin, että miehet saivat ravakasti jäljestä astua
yhdessä pysyäkseen.
Sitä myöten kun he lähestyivät kotiseutua, kävivät he varovammiksi.
Kaikilta, joita tavattiin, tiedusteltiin, oliko rajantakalaisia nähty
liikkeellä. Hetkeksikään ei antauduttu huolettomaan, rauhalliseen
kulkuun, vaan aina oli huomiokyky täysissä vireissä. Tarkoin huomattiin
jokainen outo ääni, eikä rauhoituttu, ennenkuin oli päästy selville,
mistä mikin kolina ja risahdus aiheutui. Ei myöskään koskaan levätty
maantien vieressä, vaan poikettiin vähän kauemmas johonkin tiheään
pensaikkoon tai muuhun turvalliseen paikkaan. Kun lähestyttiin omaa
pitäjää, poikettiin pois valtatieltä. Syrjäkylien kautta, metsäpolkuja
kierrettiin eteenpäin. Vaikka matka siten kävikin hankalammaksi ja vei
enemmän aikaa, ei Yrjö tahtonut laiminlyödä mitään varovaisuuskeinoa,
ettei kallis viljanhankinta-retki menisi tällä kertaa hukkaan. Heidän
oli saatava suuri kaski kylvetyksi, oli päästävä leivästä elämään.
Sen hän oli maalikseen pannut eikä hän tahtonut jättää mitään keinoa
käyttämättä, sen saavuttamiseksi. Siten saivatkin he onnellisesti
kaikki vaarat vältetyksi, kalliin saaliinsa turvaan saatetuksi.
Kun tultiin lähelle oman pitäjän kirkonkylää, oli vieras hevonen
vietävä pois. Viljasäkit ja muu tavara kätkettiin näreikköön
Mustankorven laitaan. Antti jäi läheistölle vartioimaan ja Yrjö meni
vierasta hevosta pois viemään. Puolen päivän perästä palasi Yrjö
takaisin ja päästiin kulkemaan viimeistä taivalta kotia kohti. Purit
hylättiin tähän, koska loppumatkalla kulku oli kovin huonoa, oli
suoportaita, oli huononpäiväisiä siltoja purojen yli. Noin neljäs osa
tavaroista sälytettiin hevosen selkään, muu oli perästä päin haettava.
Ilosin mielin lähdettiin viimeistä taivalta kulkemaan. Jos Yrjöllä
ja Antilla oli ollut syytä iloita hevoskauppansa johdosta, niin
nyt se vasta näyttäytyi, että Nopsa se oli oikea hevonen heille.
Kärsivällisenä ja iloisena se oli nopein askelin astellut teitä ja
vetänyt purikuormaa perästään. Nyt se vakavasti kantoi raskasta taakkaa
selässään, tynnörin ruista ja vielä vähän muuta tavaraa. Olisihan sen
kuorman kantanut muukin hevonen hyvällä tiellä, tasaisella metsäpolulla.
Mutta pian tultiin suolle, siihen oli tehty kapulasilta, halottuja
mäntypölkkyjä oli pantu poikittain kahden pitkittäin asetetun riu'un
päälle. Aikojen kuluessa olivat puut lahonneet ja osalta suohon
painuneet. Musta suomilta oli noussut niiden päälle. Kun Nopsa tuli
sellaiseen paikkaan, käsitti se varsin hyvin sillan rakenteen ja
kulkupaikan vaikeuden. Se astui varovaisesti eteenpäin. Ja missä
silta oli suohon painunut, siinä koetteli se varovaisesti jalallaan,
ennenkuin polki. Jos puu oli siltä kohti lahonnut pilalle, etsi
se toisen lujemman paikan. Kun se näin varovaisesti kulki, ei se
kertaakaan polkenut harhaan, ei kertaakaan jalka pehmeään uponnut.
Menihän se tämmöinen matka vielä. Verrattain turvallista ja mukavaa
oli kapulasiltaa myöten kulkeminen. Mutta kapulasiltoja ei pitkälle
riittänyt. Kapulasiltatie kääntyi kohta luoteiseen, vanhoille kalastus-
ja karjamökeille. Ahmavaaralaisten oli käännyttävä koilliseen
asunnottomille aloille. Hevosella ei sinne oltu koskaan kuljettu. Oli
soita kierreltävä, mutkia tehtävä, vähän kovempia maita etsittävä. Oli
sentään osalta tientapaista vielä nytkin. Oli pitkinpäin suon yli pantu
kaksi riukua rinnan ja, missä ei ollut, siihen pantiin. Omituista oli,
että siitäkin osasi Nopsa kulkea, pitkin riu'un selkää. Pienen puron
yli oli huononpäiväinen sillan tapainen. Kivien varaan oli asetettu
kaksi hirttä rinnan. Siitäkin Nopsa pääsi, kiviröykkiön yli kulki,
hirsille kiipesi ja niitä myöten meni puron yli. Jalat viisas hevonen
sovitti hirsien väliseen rakoon, kavioitaan sisäänpäin kallistellen.
Tämmöisissä vaikeissa paikoissa ei sitä ohjattu eikä neuvottu.
Antti kulki edellä ikäänkuin tietä osoittaen. Nopsa seurasi vapaana
perästä, itse katsoen ja suunnitellen, mistä ja miten paraiten pääsisi
kulkemaan. Ihmeissään oli Antti, kun näki tämän Nopsan kulun, ei olisi
ihminen sen ymmärtävämmin ja taitavammin voinut siitä mennä.
Ennenkuin perille päästiin, oli vielä mentävä joesta yli. Pieni lautta
kyhättiin vitsaksilla yhteen nivotuista pölkyistä, sillä vietiin
tavarat yli, Nopsa seurasi perästä uiden.
Tämä varovainen ja hankala kulkutapa vei paljon aikaa. Mutta perille
viimeinkin tultiin. Kaikkiaan oli matkalla viivytty kaksitoista päivää,
kun vihdoinkin kiivettiin Ahmavaaran rinnettä ylös. Ylpeänä ja iloisena
talutti Antti hevostaan kodin aukeamalle, Hermin hurjasti haukkuessa
ilosta nähdessään isäntänsä palaavan pitkältä matkalta, mutta
ihmeissään kun niin outo olento, kuin hevonen, oli eksynyt rauhalliseen
saloon. Hermin haukunta houkutteli muun väen ulos.
"Kenen hevosella te noita säkkejä kuljetatte", ehätti Olli ensimäiseksi
sanomaan.
"Saittepahan siementä", sanoi Jaakko.
Mutta vanha Liisa arveli: "No nyt minäkin alan uskoa, että loppuu tämä
metsäläisten elämä viimeinkin. Ehkäpä Jumala siunaa meidän työmme,
antaa siemenestä sadon ja suo meille rukiisen leivän jokapäiväiseksi
ravinnoksemme."
"Ehkäpä antaa, ehkäpä antaa", sanoi Yrjö, "siinä on yksi kuorma, kolme
kuormallista tavaraa on meillä vielä kätkössä Mustankorven reunassa,
ne ovat sieltä haettavat. Nyt on meillä siementä, ehkäpä Jumala kasvun
antaa."
"Mutta eikö se ole kaunis, ja se on oikein meidän oma", selitteli Antti
kesken muiden puhetta, hevostaan näytellen. "Ja se on niin viisas.
Olisittepa nähneet miten se meni hirsiporrasta myöten puron yli."
"Onko se meidän? Mistä se on saatu? Oikeinko se tänne jääpi? Ja osaako
sillä ratsastaa?" kyseli Olli.
"Meidän se on. Yrjö osti sen Sallisten talosta Havuvaaralta. Ja se on
niin sukkela astumaankin."
Vielä kesti toista viikkoa, ennenkuin kaikki tavarat oli kotiin tuotu.
Yhden retken tekivät niitä hakemaan Yrjö ja Olli, toisen ja kolmannen
Jaakko ja Olli. Menomatkan sai Olli ratsastaa ja se oli hänelle hyvin
mieleen. — Kolme viikkoa oli mennyt siemenen hankkimispuuhassa. Monien
peninkulmien takaa sitä oli haettu, halki melkoisen osan Karjalaa oli
kuljettu. Paljon oli vaivaa nähty ja poikien perintö oli kätköstään
kaivettu esille ja oli maksuksi käytetty. Ei ollut kartettu mitään
uhrausta, ei mitään vaivaa. Ja niin oli saavutettu se, mitä oli
tahdottu. — Viisi tynnöriä ruista ja hevonen. Eihän se meidän ajan
mitalla paljon ollut. Mutta sen ajan oloihin nähden se oli avain uuteen
elämään. Nyt voitiin suuri kaski kylvää. Voitiin huoletta työtä jatkaa.
Mutta pojilla oli ainainen ilo Nopsasta. He sitä kilvan hoitivat,
sitä syöttivät ja juottivat. Ja vuoron perään ajoivat selässä,
kun kaskimaalle mentiin rankoja vetämään tai joen varrelle heiniä
kokoamaan. Ikävä vain, että oli niin huonoa ruokaa hevoselle
annettavana. Heinää kesällä vielä oli, kun se sitä sai hakea vapaasti
metsästä, mistä itse halusi, mutta talven varaksi sitä korjattiin
soitten varsilta ja jokien, ja se oli enimmäkseen saraheinää. Jos olisi
ollut viljaa antaa, joka tämmöisille keveille, sitkeille, jänterille
hevosille on omansa, mutta ei Nopsa parka monta kertaa viljan makuun
päässyt, eihän sitä Ahmavaaralla vielä ollut ihmisillekään.
Kerran kun Olli kaskimaan reunalla söi evästään kuivaa kalaa, ja
Nopsa haukkaili heiniä hänen vieressään, ojensi hän leikin vuoksi
kalaa Nopsalle. Hänen ihmeekseen haukkasi Nopsa ison palan ja söi sen
mielikseen. Sen jälkeen sille usein annettiin vaihteeksi kuivaa kalaa,
etenkin milloin sitä oli syötettävä pelkällä suoheinällä.
* * * * *
Hyvissä ajoin syyskesästä kylvettiin kaski, sinne kätkettiin nokiseen
maahan siemen, niin monen vaivan takaa hankittu siemen. Syksyllä
kaunis, kirkkaan vihanta oras ilahdutti uutisasukkaiden mieltä. Laajan
huuhdan verhosi heleällä vaipallaan, peitti mustan maan, vain nokisia
kantoja törrötti tiheässä sen keskeltä. Toivorikkain mielin lähdettiin
uutta talvea kohti, ikävöimään kevättä ja kesää. Yksi vuosi oli vielä
elettävä vesien ja metsän riistalla.