Kaskenpoltto.
Oli kiireisimmän työn aika Ahmavaaralla. Lähestyi se aika, jolloin
kaski oli poltettava. Ensimäisenä kesänä olivat Yrjö ja Jaakko sen
merkinneet ja alkaneet työn. Seuraavana talvena lumen aikana oli kaski
kaadettu. Ja nyt toisena kesänä oli se poltettava.
Koko tuo laaja ala, siihen oli laskettu menevän viisi tynnöriä
siementä, Ahmavaaraan kuuluvan Koivuvaaran rinteellä näytti
äärettömältä ryteiköltä. Ensimäisenä kesänä, samana, jolloin kasken ala
oli rastimalla merkitty, oli kaski-alueelta kaadettu kaikki nuoremmat
puut, vesat ja pensaat. Niitä olivat pojat käyneet poikki rapsimassa,
milloin vain olivat joutaneet, Jaakon kaadellessa vanhempia puita.
Useita suuria honkia oli myös kolottu jonkun matkaa ja hakattu niihin
lastulle rengas ympäri rungon. Se oli tehty sitä varten, että puut
alkaisivat kuivaa, "eivätkä enää turhaan ottaisi voimaa maasta",
niinkuin Yrjö sanoi. Ensimäisenä työkesänä hakatut vesat ja pienemmät
puut olivat nyt ehtineet jo kuivaa ja olivat herkkiä palamaan ja tulta
eteenpäin kuljettamaan. Kun talvella oli koko metsä kaadettu, oli
lähdetty huudan alareunasta ja kaadettu siitä puut ensinnä pitkin koko
syrjää ja sitten ikäänkuin rivittäin aina ylempänä oleva rivi. Kaikki
puut oli kaadettu alaspäin, siten ne olivat kaatuneet toistensa päälle
ja peittivät nyt ikäänkuin suomukset toisiaan. Kun puitten kaataminen
enimmäkseen oli suoritettu sydäntalvella paljon lumen aikana, oli
niistä jäänyt aika korkeat kannot törröttämään. Kaikkia puita ei
kuitenkaan ollut jaksettu kaataa, vaan oli sinne tänne jäänyt pystyyn
isoja lakkapäähonkia.
Eräänä kesäkuun sunnuntaina kävelivät Yrjö ja Jaakko kaskimaataan
katsomassa.
"No, on siinä ryteikköä", sanoi Yrjö. "On siinä sietänyt kirvestä
kalkutella, ennenkuin nuo puut on kumoon saatu. Ja vielä siinä on
tietämistä, ennenkuin on siemen maassa. Miten me tämän kauhean suuren
kasken hallitsemme?"
"Mitä joutavia. Siinä se tuli polttaa suuren kasken, missä pienenkin.
Antaa tulen raataa. Hätäkö tässä, kun tuli laatii pellon valmiiksi.
Mutta eikös meidän ole kohta jo aika ryhtyä kaskea polttamaan?"
"Kyllähän se tuli polttaa, mutta on siinä paljon muutakin. Mistä me
siemenen tämmöiseen peltoon saamme. Vaikka säätävähän se on. Kun me
kerran olemme näin suunnattoman huuhdan laittaneet, on siihen siemen
hankittava, pantava kaikki liikkeelle. — Mutta tässä on tällä hetkellä
ensinnä toisesta asiasta huolehdittava. Tämä kaski ei ole vielä valmis
tänä kesänä poltettavaksi. Kun kaski kaadetaan näin koskemattomaan
korpeen, kaadetaan semmoinen liuta suuria puita, kypsää hirsimetsää,
sietäisi antaa kasken kuivaa kokonainen kesä. Vasta ensi vuonna tämä
olisi valmis poltettavaksi."
"Kuka sitä niin kauan yhtä kaskea kuivattaisi", sanoi Jaakko
malttamattomasti.
"Niinpähän se tavallisesti tehdään. Ensimäisenä kesänä rastitaan ja
kassaroidaan, seuraavana talvena kaadetaan, toisena kesänä kuivataan ja
kolmantena poltetaan. Niinpä ne tekivät Lieksan suuret kaskimiehetkin
suurissa sukukunnan halmeissaan. Niin se tekee Tikkakin."
"Kuka se Tikka on", sanoi Olli, joka oli lähtenyt miesten perästä
metsään ja nyt puuttui puheisiin.
"Kun tulemme kotiin, kerron Tikasta, nyt emme jouda tarinoimaan",
vastasi Yrjö.
"Mutta eihän meidän mitenkään sovi ruveta vielä yksi vuosi odottamaan
ja istumaan kädet ristissä. Jo on aika meidänkin kohta päästä leivän
varassa elämään. Joka tapauksessa menee vielä toista vuotta, ennenkuin
oman halmeen kasvua saamme maistaa. Hakataan vastaisen varaksi
vuosittain kaskea jonkun verran ja annetaan puiroon kuivaa tarpeeksi,
mutta tämä ensimäinen kaski meidän on nyt poltettava, jos se vain
suinkin on mahdollista."
"Kyllähän se niin on", myönnytteli Yrjö. "Ja sitä minäkin olen koko
ajan ajatellut ja siinä mielessä työtä tehnyt."
"No, sittenhän se on asia selvä, ei muuta kuin määrätään päivä, milloin
kaski poltetaan ja sen mukaan ollaan ja eletään."
"Milloin ensi viikolla ensi kerran tulee sopiva päivä, niin silloin
poltetaan."
Koitti suuren kasken polttopäivä. Päivä oli kirkas ja vieno, tasainen
etelätuuli puhalsi. Jo päivän nousun aikaan oli kaikki siirtokunnan
väki liikkeellä, niin nuoret kuin vanhat. Kaikki olivat pukeutuneet
työn mukaan, yllä kevyet, huonot vaatteet, jaloissa tuohivirsut.
Sytyttäminen alettiin suuren huuhdan alareunasta. Valmistettiin
tulisoihtuja, pistettiin tuohikäärylöitä seipäiden neniin. Soihdut
kädessä alkoivat miehet juoksennella ympäri huuhtaa, sytytellen kuivia
risukasoja. Paksuna hulmusi savu monesta kohdasta, liekkiä kohosi
ilmaan ja sammui taas. Puut eivät olleet niin kuivia, että olisivat
heti syttyneet. Mutta vähitellen pääsi liekki suuremmista risukasoista
kovaan puuhun. Liekit nuoleskelivat kaatuneiden puiden runkoja,
vakaantuivat palamaan, syömään puuta syvemmälti. Siitä ne levisivät
eteenpäin, kulkivat oksia, rankoja myöten viereiseen puuhun ja siitä
seuraavaan. Vähitellen saatiin koko toinen reuna sytytetyksi. Ja siitä
se tuli alkoi kulkea suuren hakkuuksen sisään.
Kun muutamia tunteja oli juoksenneltu, sytytetty ja riehuttu, pääsi
tuli täyteen voimaan. Se alkoi kulkea eteenpäin omasta halustaan.
Kaski alkoi palaa. Nyt eivät enää palaneet risut, oksat, rangat,
vaan paksut hirret paloivat ilmi liekissä. Tuli kävi myöskin
suurten, pystyyn jääneiden puiden kimppuun. Niitä oli veistelty,
jotta muka herkeäisivät turhanpäiten maata laihduttamasta. Näihin
veistospaikkoihin oli tihkunut runsaasti pihkaa. Niihin kävivät liekit
ensinnä käsiksi. Yrittivät ylös pitkin oksatonta hongan runkoa. Moneen
kertaan jäi yritys kesken. Mutta kuumuus kävi yhä suuremmaksi niiden
ympärillä, liekit maassa palavasta, äärettömästä puumäärästä kävivät
yhä voimakkaammiksi, kohosivat yhä korkeammalle. Ja viimein ne saivat
mahtavan hongankin valtaansa. Liekit onnistuivat kiipeämään hongan
latvaan saakka, tarttuivat oksiin ja saivat nekin valtaansa ja kohta
paloi koko honka.
Mutta vieläkin suuremmoisempi oli siellä täällä pystyyn jääneiden
kuusien palaminen. Liekit kiipesivät naavaa myöten oksalta oksalle.
Pian paloivat kaikki kuusen laajalle ulottuvat oksat. Siitä muodostui
äärettömän suuri, leveä, korkea tulipatsas, jonka liekit kohosivat
mahdottoman korkealle, taivaalle.
Sitä myöten kun liekit levisivät ja tulimeri kasvoi, kävi tulen
voima yhä kammottavammaksi. Siitä syntyi ääretön kuumuus. Liekit
leimahtelivat, kiemurtelivat, hulmusivat. Välistä näyttivät kielekkeet
aivan pilviä nuoleskelevan. Suunnattomat savumäärät kohosivat
taivaalle, peittäen sen suurien pilvien tavoin. Nämä hulmuavat
savupatsaat, savupilvet näkyivät mahdottoman kauas peninkulmien taa.
Melkein huumaavan vaikutuksen teki liekkien soitto. Joka taholla
paukkui ja räiskyi ja ratisi, kun liekit risukoissa temmelsivät,
pihkaiseen puuhun iskivät kiinni, oksia katkoivat, rankoja mursivat.
Tuon tuostakin sortui kasa puita rysähtäen kokoon ja välistä iso
pystyyn jäänyt puu ruskaen, räiskyen, paukkuen maahan kaatui. Tähän
räiskeeseen ja paukkeeseen yhtyi liekkien hulmuava melu. Ne läpättivät,
vihelsivät, humisivat, sihisivät, kohisivat. Mitä laajemmalle liekit
levisivät, sitä voimakkaammaksi kävi tulen kohina, se oli kuin mahtavan
kosken pauhu.
Kun Yrjö ja hänen apulaisensa muutaman tunnin palavissaan olivat
juoksennelleet halmeen reunustaa sytytellen, kohennellen ja viritellen,
sanoi Yrjö huutaen kokoon perettään:
"Hoi Jaakko, hoi pojat, tulkaa tänne metsän reunaan. Kutsu Annia tänne
myös. Missä se Antti on, hae, Olli, Anttikin tänne. — No Liisa, joko on
keitto valmis?"
Nokisina, palavissaan kokoontuivat siihen kaikki viertomiehet.
"Kyllä se nyt tuli jo omin päinkin leviää. Joudamme tässä vähän
syömäänkin."
"Lähdetäänkö kotiin?" tuumaili Olli.
"Emme sentään kotiin voi lähteä. Ei niin hurjaa palvelijaa, kuin tuli
on, voi hetkeksikään jättää yksin. Voi syntyä suuria palamattomia
saarekkeita ja tuli voi pyrkiä karkaamaan ulkopuolelle luvallista
aluettaan."
"Kyllä siinä tuli temmeltää, ja palaapahan siinä nyt suurikin kaski
samalla kuin pieni. Mitä ne ovat Honkavaaralaisten kehutut kasket tämän
rinnalla. Ei ole näillä mailla muilla moista kaskea äsken ollut",
kehuskeli Jaakko.
"Herra Jumala sentään sitä tulen voimaa", sanoi Liisa. "Kauhea se on.
Niin se tännekin kuumottaa, ettei ole jaksaa olla. On kuin maailman
loppu olisi käsissä, kun koko maailma palaisi."
"No ollaan sitä näköisiä", sanoi Anni. "Nokisia, repaleisia, kun
mitäkin kummituksia. Voi sinua Jaakko parka, minkä näköinen olet!"
"Pata kattilaa soimaa! Kuka sitä luulisi, että tämä se on Tuomivaaran
kaunis Anni, jota koko pitäjän pojat kilvan kosiskelivat." Ja Jaakko
vetäisi leikillisesti repeytynyttä paidan kulmausta Annin hartialta,
jotta nokinen, mutta pyöreä ja jäntevä olka pisti näkyviin.
"Jaakko, vielä siinä pilkkaat", sanoi Anni, sysäsi miestään ja koetti
peitellä itseään.
Kaskimaan reunaan oli Liisa valmistanut aterian ja siihen istuutuivat
kaikki syömään.
"Siunatkoon, mikä se oli", huudahti Liisa. Aivan lähellä heitä kaatui
kauhealla räiskeellä ja paukkeella iso honka, sakea savu, tuhka,
kipenet kohosivat läpinäkymättömänä pilvenä taivaalle. Mutta samassa
liekit ulvoen ja hulmuten pääsivät taas silläkin kohdalla vallalle.
Savu tuntui käyvän tulipunaiseksi ja samassa se olikin liekkien
täyttämä.
Kun muutama suupala oli syöty, huomasi Yrjö, että tuli pyrki huuhdan
oikean puolisesta kulmauksesta leviämään ulkopuolelle luvallista
aluettaan. Hän hypähti heti ylös ja lähti kuokan kanssa turvetta
kiskomaan, kangella palavia rankoja nakkelemaan ja siten tulta
hillitsemään ja ohjailemaan sitä omille aloilleen. Jaakko seurasi kohta
perästä.
"Sinne menivät, aivanhan tässä keitto jäähtyy, kun nyt eivät malttaneet
syödä", sanoi Liisa.
Ja keitto kerkesikin moneen kertaan jäähtyä, ennenkuin Yrjö ja Jaakko
saivat sen verran rauhaa, että ehtivät tulla kesken jäänyttä ateriaansa
jatkamaan.
Sillä välin oli Anni käynyt katsomassa pikku poikaansa, joka läheisessä
metsikössä leikki ja leperteli Kertun kanssa. Mutta monesti jäi
lapsillakin leikki kesken, kun he unohtuivat katselemaan kammottavaa
liekkien temmellystä.
Syötyä läksivät kaikki taas työhön. Täällä oli rankakasaa sytyteltävä,
toista kohenneltava, tuolla vahdittava, etteivät liekit leviäisi alansa
ulkopuolelle. Ei siinä seisoskelemaan joudettu eikä lepäilemään.
Välistä sattui joku kasken viertäjistä eksymään keskelle kaskimaata,
kohennellessaan ja sytytellessään puukasoja. Mutta siellä oli kuumuus
niin suuri, että oli näännyttää siihen paikkaan. Rohkea Jaakko se
pelottomimpana liikkui, vankka kanki kädessä kuljeksi yhä tulta
autellen, aina sinne rientäen, missä eivät liekit tuntuneet oikein
valtaan pääsevän. Kangellaan hän hirsiä kohotteli, rankakasoja
käänteli, kekäleitä lennätteli. Kun hän näin jättiläisvoimiaan
ponnistellen, liekkien kuumuutta uhmaillen, tulta vain kiihoitteli,
sattui hän joutumaan palavien puukasojen keskeen. Ensin ei hän
huomannut joutuneensa sulkeuksiin, vaan raastoi ja temmelsi. Viimein
alkoi kuumuus käydä liian suureksi. Mutta kun hän yritti vetäytyä vähän
syrjemmäksi, ei ollut enää ainoatakaan kohtaa hänen ympärillään, missä
eivät liekit temmeltäneet.
"Hoi Anni, missä päin sinä olet, kutsuhan Yrjöä avuksi, minä en täältä
pääse pois, olen aivan liekkien piirittämällä saarekkeella."
Jaakon huudon kuuli Anni. Mutta Yrjö oli kaukana. Hän oli saatuaan
kasken hyvään alkuun, kulkenut kasken reunaa, katsomassa, ettei
tuli pääsisi läheiseen pystyyn metsään leviämään. Pälvipaikat saisi
myöhemminkin polttaa, hän tuumaili. Kun Jaakko rupesi apua huutelemaan,
sattui hän olemaan aivan toisessa reunassa kaskimaata, eikä huuto
kuulunut minnekään räiskeen, paukkeen ja liekkien ulvonnan vuoksi.
"Hyvä Jumala auttakoon, missä se Yrjö on. Aivan se Jaakko nyt sinne
palaa. Pojat juoskaa hakemaan Yrjöä. Jaakko, Jaakko, onko siellä hyvin
vaikea olla." Niin vaikeroitsi Anni hädissään.
Antti lähtikin heti juosten Yrjöä hakemaan. Mutta tällä kertaa oli Olli
neuvokkain. Hän teki niinkuin oli nähnyt Yrjön tekevän. Kaappasi Liisan
valmistaman suuren vastan, juoksi vasta kädessä läheiselle lähteelle,
kastoi sen veteen ja palasi kaskelle. Märkä vasta kädessä kulki hän
Jaakkoa kohti isoa kumossa olevaa hirttä pitkin. Hirsi paloi jo, mutta
kun Olli ripautteli vastastaan siihen vettä, asettuivat liekit sen
verran, että juuri saattoi kulkea.
"Tännepäin Jaakko, tännepäin, tule tälle hirrelle, tule tätä myöten",
huusi Olli.
Jaakko huomasi samassa, että sitä hirttä myöten oli hänen mahdollista
päästä pois. Hän hyppäsi toiselta pulavalta hirreltä toiselle, kunnes
pääsi samalle hirrelle, jolla Olli oli. Olli lakaisi märällä vastalla
hirren kylkiä ja tukahutteli liekkiä. Mutta siitä syntyi niin kova
savu, että Olli siitä joutui aivan ymmälle. Savu oli tukahduttaa hänet,
samalla kun se sokaisi hänet. Hän oli vähällä horjahtaa palavaan
tulikuumaan mujuun. Silloin Jaakko nosti hänet käsivarsilleen ja juoksi
eteenpäin hirttä pitkin ja niin he molemmat pääsivät liekeistä pois.
Viimeisessä hetkessä oli Jaakko Ollin avulla löytänyt tien liekkien
keskeltä. Vaatteet jo kytivät ja savusivat useammasta kohdasta ja tukka
oli yrittänyt kärventymään.
Samassa kun Jaakko pääsi vähän rauhallisemmalle paikalle, tuli Anni
hänelle vastaan märkä vasta kädessä. Hän oli noudattanut Ollin
esimerkkiä ja käynyt kastamassa vastaa lähteessä. Sillä hän paraillaan
kylvetti miestään, kun Yrjö ja Antti puoli juoksua tulivat siihen.
"Miestäänkö se Anni kylvettää, märällä vastalla ropsii. Löyly näyttää
olevan hyvä", sanoi Yrjö, kun näki, ettei enää mitään vaaraa ollut.
"Nyt on meidän kaikkien alettava kulkea ympäri kasken, koeteltava saada
reunoja palamaan ja siirtää tulta keskemmäksi. Ei tämä kaski tänä
päivänä kumminkaan ehdi loppuun palaa", selitteli Yrjö.
Niin tehtiinkin. Seuraavana yönä ei makaamaan juuri joudettu. Vuoron
perään miehet valvoivat ja vartioitsivat, mutta tuon tuostakin
täytyi kaikkien kasken reunassa lepäävien lähteä liikkeelle tulta
hallitsemaan. Koko seuraava päivä poltettiin puurovioita kaskialueen
keskeltä ja sitäkin seuraava päivä. Hyväksi onneksi sattuivat ilmat
koko ajan olemaan kirkkaat ja tyynet, joten kaskeaminen luonnistui
hyvin. Senkin jälkeen saivat uutisasukkaat useina päivinä poltella
puukasoja, ja lopultakin jäi moni vahva hirsi palamatta. Kaikkialla
törrötti myös mustia, sylenkin korkuisia, puoleksi hiiltyneitä kantoja
pystyssä. Mutta poltettu oli kaski ja suuri taival oli kuljettu
säännöllisiä oloja kohti. Työtä oli kaskimaalla senkin jälkeen
uutisasukkaille koko siksi kesäksi, niin paljon kuin jaksoivat tehdä.