Ruis lainehtii.
Oli Juhannuksen aika, sunnuntaipäivä. Aamiaisen syötyä lähti Yrjö ulos
kävelemään. Luonto säteili alkukesän heleässä kirkkaudessa. Koivujen
lehdet kimaltelivat loistavan vihreinä auringon paisteessa. Yrjö ei
kuitenkaan sitä ajatellut, vaan suuntasi kulkunsa kaskesmaalle samaa
polkua, jota hän viime vuosina niin usein oli kulkenut. Noustuaan
harjanteen yli ja kuljettuaan rinnettä alas ja taas toista ylös tuli
hän suurelle aukealle metsän keskellä. Siinä oli vielä muutamia vuosia
sitten kasvanut koskematon metsä, suuria lakkapäähonkia, tuuheaoksaisia
kuusia ja koivuja, joilla oli rungot täysiä hirsiä. Nyt oli metsä
poissa ja sen sijalla aaltoili viheriä laiho.
Sitä pysähtyi nyt Yrjö katsomaan. Vienossa tuulessa aaltoili laaja
pelto. Rukiin oras alkoi tähkää tehdä. Tasapitkä, rehevä laiho heloitti
rehevimmillään. Tuulenhenki synnytti harmahtavan aallon, joka kiiti yli
viheriän selänteen. Toinen, kolmas harmahtava aalto seurasi perästä.
Nyt aaltoili koko laaja laiho. Yrjöstä tuntui siltä, että se oli
kauneinta, mitä hän eläissään oli nähnyt.
Ilma oli lämmin. Routa oli jo kauan sitten lähtenyt maasta, kevät
oli ollut aikainen. Kevätkesän halloja ei enää tarvinnut pelätä.
Varmasti voi toivoa hyvää satoa. Ja Yrjö ajatteli sitä kiirettä, mikä
heille tulisi, kun syksyllä suuri ruispelto oli leikattava. Ja sitten
päästäisiin vihdoinkin uutisen makuun. Käsikivet oli hän jo viime
talvena varustanut. Niillä oli vilja kotona jauhettava.
Nyt oli siis saavutettu se maali, jota varten he olivat koko ajan työtä
tehneet. Ahmavaaran rinteelle oli jo kohonnut muutamia taloja ja tässä
aaltoili suuri pelto. Ensi talvena voi koko siirtola elää rukiisella
leivällä. Karjan alku oli heillä myös. Tästedes he voivat elää
maanviljelyksen ja karjanhoidon turvissa. Tästä se alkoi säännöllinen
elämä.
Luonnossa vallitsi rauha. Rauha vallitsi Yrjön mielessä. Sunnuntaista
ei täällä salolla oltu paljon tiedetty. Kirkossa ei oltu vuosiin
käyty. Koko uskonnollinen elämä oli vähiin kuivunut. Mutta nyt tuli
Yrjön mieleen outo sunnuntai-rauha. Vuosiin ei hän semmoista ollut
tuntenut. Hänelle juohtui mieleen menneet ajat, jolloin hän nuoren
vaimonsa kanssa oli käynyt kirkossa vihillä. Se oli ollut tämmöinen
kaunis, kesäinen sunnuntaipäivä kuin tämäkin. Aurinko oli paistanut
pilvettömältä taivaalta, kun he hiljalleen olivat astelleet kirkolta
ruisoraan aaltoillessa läheisillä pelloilla ja kirkon kellojen
juhlallisesti kumahdellessa.
Sama mieliala lienee muihin tarttunut. Tuolta tulivat Liisa ja Kerttu,
Jaakko ja Anni ja heidän kintereillään pikku Jaakko, tulivat Antti ja
Olli, Yrjön ystävän pojat. Tallella olivat orvot, miehiksi alkoivat
varttua, kodittomilla oli nyt koti, leivättömillä oli leipää. Eikä
vainolainenkaan ollut koskaan tänne löytänyt suurten soitten taa,
suurelle suosaarekkeelle suuressa suomeressä. Tallella olivat kaikki,
varttuneet ja edistyneet. Yrjö oli pitänyt lupauksensa, oli uuden,
turvallisen kodin rakentanut ystäviensä perheille.
Kaikki Ahmavaaralaiset tulivat Yrjön luo. Yhdessä he ihailivat
ruispeltoaan. Hiljalleen kävelivät pellon reunaa. Aina pysähtyivät ja
katselivat. Ja heidätkin valtasi sama sunnuntai-rauha.
"Pitäisi mennä kirkkoon Jumalaa kiittämään kaikesta siitä hyvästä, mitä
hän on meille antanut", sanoi Liisa.
"Kiittäkäämme Jumalaa täällä, missä nyt olemme", sanoi Yrjö.
Mutta pikku Kerttu sanoi: "Minusta tuntuu, niinkuin täällä olisikin
kirkko."
Ja rukiin oras aaltoili hiljalleen kesän vienossa tuulessa.