Jaakon viljanhaku-retki.
Niin metsästelivät siirtolaiset, milloin metsän petojen kanssa
taistellen, milloin metsän karjaa pyydystellen. Karhun taljasta saatiin
mainio peite, jota kovimmilla pakkasilla käytettiin. Ilveksen nahka,
oravan ja näädän nahat olivat parasta kauppatavaraa, niillä vaihdettiin
mitä välttämätöntä oli. Rintamailla käytiin hyvin harvoin ja se
mikä sieltä tuotiin, oli selässä kannettava. Lintuja pyydettiin ja
saatiin runsaasti. Metsässä oli vipuja, oli kahoja. Viimeksi mainittu
oli muodostettu noin parin kyynärän pituisista, piiriin asetetuista
kepeistä. Kun teiri istahti taitavasti poikittain asetetulle puulle
putosikin se kapeaan suppiloon, eikä päässyt pois. Linnut säilytettiin
jäätyneinä ulkona ja oli metsälinnun liha kuukausmääriä heidän
pääravintonaan, kunnes kevätpuoleen kala taas tuli ensi sijalle.
Ensimäisenä kesänä oli Jaakko jo ryhtynyt kasken valmistuspuuhiin.
Seuraavana talvena kaski kaadettiin ja seuraavana kesänä se oli
poltettava ja sitten elokuussa se oli kylvettävä. Mutta siementä ei
ollut vähintäkään. Jaakon vaatimuksesta oli kaski tehty mahdottoman
suureksi. Ei sitä vähillä määrillä kylvettäisi. Usein tästä talven
kuluessa puhuttiin, usein huolehdittiin, miten ja mistä siementä
saataisiin. Kun kerran taas siemenen saannista keskusteltiin,
ehdotti Jaakko, että hän lähtisi kirkonkylän tienoille Parviaisilta
siemenviljoja tiedustelemaan.
"Saisihan lähteä", arveli Yrjökin. "Hyvähän on ajoissa tiedustella.
Talvikelillä sieltä ehkä saisi hevosella viljan tänne kuljetetuksi
paremmin kuin kesällä. Ovathan nyt suot jäässä, aukeilla kantaa hanki
ja metsämailla jollain tavalla pääsee kulkemaan. Ehkä sieltä saisi
hevosenkin lainaksi."
Ja niin päätettiin, että Jaakko lähtisi Parviaisilta siemenviljaa
tiedustamaan.
Seuraavana päivänä hän lähti suksilla liikkeelle jo ennen auringon
nousua, hiihti huimaa vauhtia eteenpäin, niin että perille pääsi jo
saman päivän iltana. Päivässä kulki sen matkan, mikä kesällä kuljettiin
kahdessa.
Parviaisen talossa eivät viestit olleet niinkään hyvät. Siemenviljaa
tosin vähän oli, mutta ei missään tapauksessa voitaisi antaa niin
paljon kuin Jaakko sanoi tarvitsevansa. Ja muilla ei arveltu kellään
olevan. Kun Jaakko pyytämällä pyysi siemeniä suureen kaskeensa,
luvattiin viimein yksi tynnöri. Kesällä saisivat tiedustella uudestaan,
silloin annettaisiin lisää, jos olisi, nyt ei uskallettu enempää antaa.
Hevosia ei myöskään luvattu kuljettamaan. Hevoset olivat ainaisten
sotien vuoksi vähissä. Ja ne, mitkä oli, tarvittiin välttämättä kotona.
Kun ei muuta neuvoa keksitty, päätti Jaakko viedä itse omin neuvoin
viljan kotiin. Hän tiedusteli kylästä ahkiota ja saikin lainaksi.
Siihen sovitti hän puolen tynnöriä ruista, toisen puolen jätti hän
toisella kertaa noudettavaksi ja lähti sitä hiihtäen perästään
kuljettamaan kotiinpäin. Hitaasti edistyi kulku, mutta Jaakko oli
voimakas ja rohkea ja sujui se matka silläkin tavalla. Mutta hän oli
myöskin huoleton. Rohkeasti kulki hän kylän läpi, kylän reunasta
aukeita pelto- ja niittymaita ja sitten kyläkunnan hakametsiä.
Mennessään hän laulaa helähytteli, niin että salo kajahteli.
Mutta vaikka Jaakko olikin väkevä, oli moisen kuorman kuljettaminen
hiihtäen raskasta. Kylän mailta päästyään oli hänen kiivettävä
Honkavaaran kuvetta ylös. Vaaran harjalle päästyään oli hän aika
lailla palavissaan ja pysähtyi lepäämään. Hän nousi suksilta pois ja
istahti elosäkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ajatukset kulkivat edeltä
kotiin ja hän ajatteli jo kotiintuloaan, kuinka hän ylpeänä sanoisi,
että sainpahan edes vähäisen. On siinä ainakin alku siemeneen ja kun
keritään, käydään lisää. Vielä se suuri kaski rukiilla kylvetään,
vaikkapa saisi kuinka monta tämmöistä retkeä tehdä. Ja rukiisen leivän
varassa se pikku Jaakko mieheksi varttuu. Maanviljelijä ja talonpoika
siitä tehdään eikä mitään metsäläistä, karkulaisena, metsän antimilla
eläjää. Ja rohkea mieli kuohahti, ja rinta paisui ja hän lauloi
katsellen kirkkaasti paistavaa aurinkoa
Terve päivä paistamahan,
Terve kuu kumottamahan.
Sitten nousi hän taas suksilleen, kiinnitti ahkion nuoran vyötäisilleen
ja alkoi kulkea eteenpäin. Kohta tuli hän Honkavaaran laen pohjoiselle
reunalle. Loiva rinne kasvoi harvaa metsää. Siitä oli mainio kiitää
suksilla alas, ahkiokaan ei haitannut huimaa vauhtia. Lumi oli
huikaisevan valkoista auringon kirkkaassa paisteessa. Äskeisen
ponnistuksen jälkeen tämä nopea vauhti, viileän ilman vedon palavia
poskia sivellessä, pyrki melkein päätä pyörryttämään.
Mäen juurella kasvoi korpimaan reunassa kuusia tiheässä. Kahden
näreikön väliseen aukeamaan Jaakko ohjasi suksensa. Mutta siinä äkkiä
ahkion nuora kiskaisi Jaakkoa, niin että hän oli vähällä suin päin
kinokseen tupsahtaa. Ahkio oli pysähtynyt, niinkuin olisi siihen
paikkaan ollut kiinni naulittu. Kun Jaakko pari kertaa oli kiskaissut
saamatta sitä liikkeelle, katsoi hän taakseen.
Näreiköistä oli tullut esille kaksi miestä, yksi kummaltakin puolelta
ja olivat iskeneet suksisauvansa ahkion reunaan.
"Seis mies! Minne niin kova kiire! Hyvä kun lauloit, niin helpommin
sinut löysimme."
"Irti miehet minun ahkiostani, senkin sissit. Taikka minä murskaan
teiltä pääkuoren", kirkas! Jaakko, kohottaen suksisauvaansa.
Mutta miehet olivat varuillaan ja nostivat sauvansa suojelevasti eteen.
Aika rytäkkä siinä syntyi. Toinen rosvoista sai puukolla silpaistuksi
ahkion nuoran poikki. Samalla he alkoivat sauvoillaan tyrkkiä Jaakkoa
kauemmaksi. Pahaksi onneksi ei Jaakolla ollut mitään muuta asetta kuin
suksisauva. Kirveensäkin oli hän sattunut panemaan ahkioon, jotta voisi
vapaammin hiihtää ja vetää vyötäisiin kiinnitettyä ahkiota perästään.
Jaakko olisi kyllä puoliaan pitänyt ja olisi varmaan pian heidät
allensa nujertanut, mutta miehet olivat hyvästi asestetut. Heillä oli
pyssyt kummallakin ja kirveet. Toinen jo tähtäsi Jaakkoa rintaan,
mutta tämä sai pyssyn piipun syrjään sysätyksi, jotta laukauksen
pamahtaessa luoti katosi metsään melkein hipaisten Jaakon olkapäätä.
Ammuttuaan laukauksen pyssystään, aikoi mies käyttää sitä lyömäaseena.
Jaakko tarttui kädellään siihen kiinni, mutta silloin uhkasi toinen
iskeä häntä kirveellä. Nyt ei auttanut muu, Jaakko survaisi äkkiä
miehiä sydänalaan, ensin toista ja sitten toista ja kun miehet vähän
kyykistyivät kokoon, hyppäsi hän suksilleen ja lähti viilettämään
pois. Miehet olivat siihen varsin tyytyväisiä, eivätkä yrittäneetkään
takaa ajamaan. Toinen ampui vielä laukauksen Jaakon jälkeen, vaikkei
se häneen sattunut. Sitten vain lennättivät haukkuma- ja uhkaussanoja
hänen perästään.
"Hyvä, kun sillä pääsimme hänestä. Tässä olisi voinut käydä meidän
huonosti", tuumivat rosvot.
Harmistuneena hiihteli Jaakko eteenpäin pahoitellen, että oli
laulamalla päästänyt ilonsa valloilleen ja siten houkutellut sissit
tielleen. Hän olisi ehkä vielä käynyt rosvojen kimppuun, sillä hän oli
uhkarohkea mies ja voimia oli hänellä kuin kahdella. Mutta hän arveli,
että eivät sissit kahden liikkeelle lähde. Siinä missä on kaksi, siinä
on useampiakin. Minä hetkenä tahansa, hän arveli, voi odottaa näille
avuksi paljon suuremman joukon sissejä. Nolona hän hiihteli eteenpäin,
mutta minkä sille voi. Paha onni oli häntä tällä kertaa seurannut.
Kotiin hän tuli vasta aamupuoleen yöstä. Hän ei edes ollut uskaltanut
suorinta tietä hiihtää, vaan oli kulkenut ensinnä Korpivaaralle
päin ja sieltä vasta muuttanut suuntaa Ahmavaaralle, siten ainakin
vaikeuttaakseen takaa ajoa. Korpivaaralla kulki lisäksi useita
suksilatuja eri suuntiin, sillä siellä oli monasti käyty linnustamassa,
ansoja virittämässä, ja oravia ja näätiä ampumassa.
Kun Yrjö aamulla sai kuulla Jaakon yöllä kotiin tulleen, riensi hän
tiedustamaan, miten retki oli onnistunut, oliko hän siementä saanut.
Kohta Yrjön perästä tulivat pojatkin samalle asialle.
"Etpä tainnutkaan siemenviljaa saada, kun ei niitä missään näy", sanoi
Yrjö.
"Kyllä minä niitä sain, vaikka vain yhden tynnörin, puolta tynnöriä
läksin ahkiolla kotiin kuljettamaan, mutta sissin vietävät, pahuuksen
rajantakalaiset veivät senkin", sanoi Jaakko nousten vuoteeltaan
penkille istumaan.
"Ovatko rajantakalaiset taas liikkeellä", sanoi Yrjö säpsähtäen. "Jos
täällä salolla on hyväkin elää, niin on täällä se pahakin, ettei
koskaan tiedä, mitä maailmalla tapahtuu. Vai on rajantakalaisia taas
liikkeellä. Mutta kerrohan tarkalleen, mitä sinulle matkan varrella
sattui."
Jaakko kertoi ja muut kuuntelivat.
"Kaksiko heitä vain oli. Ja minkänäköisiä miehiä olivat? Venäjän
Karjalan puhettako puhuivat?"
"Venäjän Karjalan puhettako, Karjalan puhettako", toisteli Jaakko
mietteissään. "Tuota en tullut ennen ajatelleeksi. Ei ne sitä
todellakaan puhuneet, vaan aivan selvää meidän puolen kieltä. Toinen
oli punatukkainen ja punapartainen, ruma, keskikokoinen mies, toinen
pitkä, laiha, mustakulmainen, parraton, vasemman ohimon kohdalla ruma,
iso arpi."
"Minä melkein luulen, etteivät ne sissejä olleet ollenkaan", sanoi
Yrjö. "Selityksestäsi päättäen ne varmaankin olivat kuuluisat rosvot
Törrönen ja Minkki."
"No nyt minä ymmärrän, miksi ne niin iloissaan olivat, kun minusta niin
kepeällä kaupalla vapaiksi pääsivät. Ilmankos ne eivät Parviaisetkaan
tienneet varoittaa. Eivät maininneet sissejä tänä talvena yhtään
näkyneen. Enkä minä sen vuoksi tiennyt varoillani olla. — Mutta mitä
miehiä ne Minkki ja Törrönen oikeastaan ovat? Olen minä niitä joskus
kuullut mainittavan."
"Ne ovat oikeita rosvoja. Paha, että mokomat saavat irti kulkea ja
ilkitekojaan tehdä, mutta parempi kumminkin, kuin jos rajantakalaisia
taas alkaisi täällä samoilla. Harvoin nämä sentään talojen kimppuun
käyvät, jossa tietävät miehisten miesten kotona olevan. Ja tänne kauas
saloille, soitten taa tuskin viitsinevät tulla."
"Mutta miksi mokomat rosvot irti saavat liikkua, miksi niitä ei lain
koura tavota", kysyi Anni.
"Nämä ne vasta merkillisiä rosvoja ovatkin; ne ovat oikein luvallisia
ja laillisia rosvoja."
"Mitä joutavia, luvallisia ja laillisia rosvoja, enpä mokomaa ole ennen
kuullut", sanoi Jaakko.
"Miksipä heitä muuksikaan kutsuisi. Heillä on kuninkaan
käskynhaltijalta suojeluskirja. He ovat hänelle siitä suuret lunnaat,
suuret lahjat maksaneet. Eivätkä nyt vallesmannit eivätkä voudit
uskalla heitä kiinni ottaa."
"Kaikenlaisia niitä onkin. On sekin kuninkaan käskynhaltija.
Oikeinkohan tuo kuninkaan käskystä niin menettelee. Mikä senkin herran
nimi lienee?"
"Ståhlhandskehan se kuuluu olevan. Ei se kuningas siitä tiedä mitään.
Jos siitä saisikin viestin kuninkaan korviin, niin taitaisi huonosti
senkin herran käydä. Mutta ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu."
"Kaikki maan vaivat tälle meidän Karjalalle annetaankin, ainaiset
sodat, vainot, katovuodet. Ja lisäksi ovat virkamiehet kelvottomia,
vain maan vaivaksi ja ihmisten kiusaksi. Siksi ne pääsevätkin mokomat
rosvot rehentelemään."
"No, olisi minun pitänyt puheesta huomata, että ne eivät olleet
rajantakalaisia. Liian vähällä minä luovuin omastani. Mutta kun
minä joka hetki odotin niitä käyvän koko parven minun kimppuuni.
Odottakaapa, kun toisen kerran minun tielleni satutte!"
"Ikävintä on, että siemenen hankinnassa emme ole päässeet entistään
pitemmälle."
"Käyn minä siellä vielä toisen kerran ja paremmin varani pidän.
Tulkootpa vielä koettamaan. Onhan minulla siellä vielä puoli tynnöriä,
mutta enempää ei saada, vaikea oli saada tätäkään. Aluksi eivät
tahtoneet mitään antaa. Vähissä kuuluu olevan ja välttämättömiä omiin
tarpeisiin. Kun vaatimalla vaadin, niin viimein tynnörin antoivat."
"Käy se toinen puoli hakemassa nyt kohta", sanoi Yrjö. "Tästä puoleen
se alkaa hiihtokelikin huonota. Ensi kesänä pitää aivan erikoiset
neuvot pitää siemenen hankkimiseksi."
"Mitkä neuvot?"
"Sittenpähän nähdään."
Jonkun päivän perästä teki Jaakko uuden retken kirkonkylään. Tällä
kertaa suoritti hän matkan muitta seikkailuitta ja toi perille puoli
tynnöriä ruista. Alku oli siemeneen, vaikka enin osa, neljä ja puoli
tynnöriä oli vielä saamatta, tietymättömissä.