Ilveksen ajo.
"Mitä sillä Hermillä on, kun se niin vimmatusti haukkuu", sanoi Liisa
eräänä talvisena päivänä ulkoa tupaan tullessaan. "Ei se noin oravaa
hauku, kuulee sen jo äänestäkin, niin on haukunta äreä, että suurempi
otus sillä varmaankin on edessään."
"Siltä se todellakin kuuluu", sanoi Yrjö. "Lienee ahma, Ahmavaarahan
tämä on nimeltäänkin. Pitääpä lähteä katsomaan."
Vähän ajan perästä tuli Yrjö takasin ja sanoi nähneensä ilveksen
jäljet. Siitä Antti joutui suureen intoon ja alkoi heti varustautua
ilveksen ajoon. Hän otti pyssyn ja ampumavehkeet, riensi ulos, nousi
suksilleen ja lähti hiihtäen metsään, kulkien kohti haukuntaa. Kohta
näki hän lumessa oudot jäljet, jotka hän Yrjön puheen mukaan tunsi
ilveksen jäljiksi. Vinhaa vauhtia alkoi hän niitä seurata, sujahuttaen
kiivaasti eteenpäin suksillaan. Jäljet johtivat suureen metsään, sieltä
vaaroille, rinteitä ja mäkiä ylös, toisia alas. Antti suksilla perästä.
Mäkiä hän kiipeää ylös kulkien edestakaisin viistoon, alas laskien
huimaa vauhtia. Vaaran takana vievät jäljet suureen kiviröykkiöön.
Suuria paasia on siinä säännöttömästi ladottu päällekkäin. Ne
muodostavat kujasia ja onkaloita. Täällä on suksilla kulkeminen
vaivaloista, mutta siitä huolimatta Antti rientää eteenpäin suksilta
nousematta. Kiviraunion keskellä riehuu Hermi. Jäljet vievät louhikon
sisään. Ilves on nähtävästi kulkenut louhikkoon. Hermi raapii ja potkii
erään onkalon suulla, jonka sisään ilveksen jäljet vievät. Se ulvoo ja
haukkuu, lumi ja kallion karppeet sinkoilevat kauas sen voimakkaiden
jalkojen alla. Nyt se tunkeutuu onkaloon sisään, pääsee sinne niin,
ettei muuta näy kuin takaosa ruumista.
Mutta ilveshän on Hermiä suurempi, ei se tuohon koloon ole mahtunut.
Varmaan se on tästä yli hypännyt. Tuolla se taitaakin olla toisella
puolella näitä kiviä, toisessa onkalossa. Antti vetää Hermin jaloista
ulos ja ohjaa sen ilveksen olinpaikkaan. Ärhäkästi käy Hermi ilveksen
kimppuun. Antti ei voi ampua tuonne koloon, vaikka vilahdukselta
välistä näkeekin osan ilvestä. Hermi rähisee ja ulvoo, ilves syljeksii.
Hermi käy ilveksen koipeen hampaillaan. Mutta ilveksellä on pitkät,
käyrät, terävät kynnet. Se iskee ne Hermin takaruumiiseen ja raapaisee
ison haavan Hermin lonkkaan. Silloin Hermi ulvahtaa ja päästää ilveksen
irti. Ilves on kuitenkin huomannut Hermin vaaralliseksi vastustajaksi
ja katsoo viisaammaksi vetäytyä leikistä. Se kulkee onkaloa myöten
peremmälle, pääsee toista kujannetta myöten ulos toiselle puolelle
louhikkoa, kiipeää siitä isoon kuuseen, joka seisoo äkkijyrkän
kallioseinämän vierustalla. Kuusen latvasta se hyppää kallion päälle,
jyrkänteen yläpuolelle ja katoaa siitä metsään vaaran laelle ja sen
toiselle rinteelle.
Antti kuulee Hermin ulvahduksesta ja vikinästä, että se on joutunut
alakynteen, hän alkaa kutsua Hermiä pois, se tuleekin ontuen, asettuu
maahan ja alkaa vikisten nuolla haavaansa. Silloin katsahtaa Antti
eteensä ja näkee paraiksi, kuinka ilves kuusen latvasta hypähtää
kallion laelle ja katoaa näkyvistä?
Antissa herää metsästysinto uuteen voimaan. Hän jättää Hermin siihen
ja lähtee taas ajamaan ilvestä takaa. Mutta ilves on nyt aikalailla
voiton puolella. Antti ei voi tästä päästä äkkijyrkkää kalliota ylös,
vaan hänen täytyy kiertää loitolla, ennenkuin pääsee kallion laelle,
josta ilves on lähtenyt metsään vilistämään pohjoispuolista loivaa
rinnettä alas. Hetkeäkään empimättä heittäytyy Antti ajamaan takaa,
vaikka ilvestä ei enää näykään. Huimaa vauhtia kiitää hän vaaran
kuvetta, sitten taas hiihtää, kiipeää ylöspäin, ja luisuu alaspäin,
pujotteleikse puiden välistä ja halkoo pensaikkoja. Hermi on jäänyt
louhikkoon, siltä on halu lähtenyt jatkaa metsästystä. Aluksi ei Antti
huomaakaan, ettei enää Hermin haukunta kulje hänen edellään ilveksen
askelia myöten. Mutta sitten vähitellen, sitä myöten kuin hän loittonee
kauemmas tutuilta seuduilta, metsän hiljaisuus alkaa hänen mieltään
painaa. Vauhti jo alkaa vähetä, ja kiihko talttua, mutta silloin hän
näkee ilveksen aivan lähellä edessään. Uudestaan valtaa into hänen
mielensä, eikä hän näe eikä kuule mitään muuta. Taas hän painaltaa
eteenpäin, minkä vähänkin jaksaa, heittäytyy vuoroin koko ruumiinsa
painolla oikealle, vuoroin vasemmalle sukselle. Samalla hän lykkää
oikean käden sauvalla, vasemmassa on pyssy. Empimättä heittäytyy hän
suksillaan jyrkkiäkin metsäisiä rinteitä alas, taitavasti huimaa
vauhtia alas kiitäessään vältellen puita, kiviä ja näreikköjä.
Ilves kulkee edellä. Enimmäkseen seuraa Antti jälkiä, joskus vilahtaa
ilves näkyviin. Hiki valuu Antilta pitkin ohimoita. Hän lykkää lakin
takaraivolle, pää on aivan märkä. Väsymys alkaa tulla, jalat pyrkivät
raukeamaan ja kädet yrittävät voimattomina hervahtamaan sivuille. Sydän
läpättää rinnassa ja henkeäkin välistä pyrkii ahdistamaan. Antti jo
monta kertaa yrittää jättämään koko ajon, mutta silloin aina hän näkee
ilveksen edessään. Sekin jo alkaa uupua, se ei enää mene niin nopeaan
kuin ensin, ja kieli riippuu pitkällä suusta.
Metsässä on kaikki valkoista, paitse puitten ruskeat rungot ja
vihreät neulaset. Lumi peittää maan tasaiseen vaippaan. Lunta on
puiden oksilla, lunta niiden latvoissa. Pienemmät puut kokonaan
katoavat lumivaippaansa. Kaikki tämä on niin omituisen valkoista. On
jo iltapäivä. Hämärtääkö jo, vai eikö talvinen, pilvinen päivä tämän
valoisampi olekaan. Valkonen lumi tuntuu hohtavan itsestään valoa,
enemmän kuin sitä tulee ylhäältä taivaalta. Veri kohoaa kuumasti
hiihtäjältä päähän. Hän ei erota muuta kuin tuon yhtenäisen valkean
kentän. Syvennyksiä ei huomaa muusta, kuin että niillä kohdin lumi
näyttää omituisen heikosti tumman siniseltä.
Tuossa kulkee ilves aivan lähellä. Viimeisiä voimiaan ponnistellen
kulkee Antti perästä loivaa rinnettä kiiveten ylöspäin. Siihen
hän jo jäisi, mutta, toisella puolella on samanlainen loiva rinne
alaspäin. Antti antaa vielä mennä alamäkeä. Hän seisoo sääret
jäykkinä suksillaan. Häikäisevän valkonen lumikenttä pyörii hänen
silmissään. Lumen päällä näyttää pyörivän lukemattomia, heikosti
mustia tähtösiä. Kaikki pyörii. Valkonen kenttä tuntuu kohoavan
kallelleen. Hän kallistaa ruumistaan vastaan, että hän muka kumminkin
pysyisi kohtisuorassa. Mutta mitä enemmän hän kallistaa ruumistaan,
sitä enemmän kohoaa lumikenttä. Viimein raukeaa ruumis ja hän kaatua
tupsahtaa pehmeään lumeen. Vähän aikaa pyörii kaikki hänen edessään,
hän sulkee hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avaa, on huimaus mennyt
ohitse.
Hän viruu läpimärkänä, huohottaen, sydän läpättäen, jotta on haljeta,
kaikki jäsenet raukeina, hangella. Ja muutaman askeleen päässä
viruu ilves. Mustatäpläinen, ruskeanahkanen, tupsukorvainen eläin,
läähättäen, kieli pitkänä suusta. Se on yhtä uupunut, kuin Antti, eikä
ole jaksanut etemmäksi mennä. Silmät kiiluvat sillä päässä ja muristen
se koko ajan katsoo Anttia silmiin. Antti on niin uuvuksissa, ettei
kykene liikahtamaan.
"Kukahan meistä ensinnä toipuu", ajatteli Antti. "Kunhan muutaman
hetkisen vain saan huoata, niin kyllä sitten näytän." — Mutta ilves se
ensiksi toipui, nousi seisomaan, astui askeleen ja jo alkoi hiljalleen
juosta. Antilla oli kyllä pyssy, mutta se oli vain piilukkoinen, suusta
ladattava. Hiihtäessä oli siitä ruuti valahtanut taulan viereisestä
ruutijohdosta pois, ruutia olisi pitänyt siihen sovittaa, ennenkuin voi
ampua, ja siihen ei Antti vielä kyennyt.
Kun ilves oli metsään kadonnut, virui Antti vielä hyvän aikaa
liikkumatta hangella. Mieli asettui, sydän herkesi läpättämästä
ja koko mies vaipui raukeaan lepoon. Äkkiä vilun väristys herätti
Antin taas tajuunsa. Hän rupesi tarkastamaan ympäristöään. Hämärä
kietoi verhoihinsa koko luontoa. Kaikki oli valkosen harmaata. Puut
alkoivat tummeta, näyttää pelottavan korkeilta, varjot alkoivat käydä
syvemmiksi. Antti ei tiennyt, missä oli. Hän oli aivan likomärkä. Ja
ruumista raukasi. Hän nousi suksilleen ja yritti lähteä liikkeelle.
Mutta hän ei tiennyt, minne hänen olisi ollut mentävä. Ilvestä takaa
ajaessaan oli hän vain ajatellut ajettavaansa eikä ollut ollenkaan
kiinnittänyt huomiota muuhun. Oli kuljettu milloin mihinkin, poikki
vaarojen, halki metsien, milloin suoraan eteenpäin, milloin äkkiä
poiketen sivulle oikeaan tai vasempaan. Jälkiään myöten takasin ei
Antin tehnyt mieli lähteä hiihtämään, eikä hän luullut jaksavansakaan.
Tuli pimeä. Vilu alkoi ruumista puistattaa. Märät vaatteet tuntuivat
kolean kylmiltä. Anttia alkoi pelottaa. Mitä, jos hänen täytyy jäädä
yöksi metsään! Hän paleltuu kuoliaaksi likomärissä vaatteissaan.
Hän alkaa hiihtää eteenpäin. Mitä pimeämpi tulee, sitä synkemmäksi
käy metsä, sitä korkeammilta näyttävät puut. Suurien kuusien oksilla
on suuret lumitaakat ja niistä riippuu huurteisia, jääpuikkoisia
naavatukkoja. Ja Antin mieleen tulevat kaikenlaiset tarinat metsän
haltioista. Hän ajattelee, että metsä on nyt hänet peittänyt, hänet
omakseen ottanut. Hän hiihtää eteenpäin, mutta ei yhtään tiedä,
minne hän kulkee. Hän on kuin lumottu. Mutta vilun väristys, joka
tärisyttää kangistuvia jäseniä, saa hänet taas tajuihinsa. Hän hiihtää
yhä eteenpäin. Tuolla rinteen alapuolella näyttää metsä harvenevan,
hän pyrkii sinnepäin. Jalat lykkivät suksia aivan huomaamatta,
vaistomaisesti. Loivan rinteen alapuolella, metsä todella harvenee ja
loppuu. Siinä on joki ja joen molemmilla puolilla aukeata. Joen vartta
hetken kuljettuaan näkee hän heinäpieleksen. Nyt hän alkaa tunnustella
paikkoja. Täällä he kävivät kesällä heinässä, tekivät pieleksen, josta
aikoivat hankikanteen aikana vetää heiniä kotiin. Mutta täältä on
pitkälti kotiin ja Antti on niin läpi viluissaan, että pelkää siihen
kontistuvansa. Äkkiä hänelle pälkähtää ajatus päähän, johon hän tarttuu
kuin pelastavaan korteen.
Hän hiihtää pieleksen luo, alkaa pieleksestä nyhtää heiniä ja kaivaa
siihen onkalon. Sitten hän tunkeutuu onkalon sisään, niin että jalat
ja enin osa muuta ruumista ovat pieleksen sisässä, pää ja kädet vain
pistävät esiin. Maassa on hänellä edessään pyssy ja ampumakalunsa. Hän
ottaa esille ruutia, panee sitä pienen kasan kuivien heinien päälle,
iskee teräksellä piitä, saa kipinän taulaan temmatuksi, asettaa
taulan ruutiin, se syttyy ja tuli tupsahtaa ilmiliekkiin, sytyttäen
heinätukon. Siten saa Antti pienen tulen eteensä, jota hän ylläpitää,
polttamalla heiniä, varpuja, lastuja, mitä siitä käsiinsä saa. Ruumista
vilu värisyttää, mutta on sentään vähän parempi. Heinä ruumiin
ympärillä estää lämmintä haihtumasta ja tuli edessä antaa vähitellen
lämpöä. Vaarallinen on kuitenkin Antin asema. Hän pyrkii vaipumaan
horrostilaan. Ei enää jaksa oikein ajatella, eikä jaksa seurata ajan
kulkua, ei tiedä onko hän siihen äsken tullut, vai siinä jo kauan ollut.
Kun Antti oli kotoa lähtenyt, oli Yrjö ensin yrittänyt estämään, mutta
ajatteli sitten, että antaa pojan koettaa. Päivä kului, eikä Anttia
kuulunut. Ilveksen ajo viepi paljon aikaa, ajattelivat kotiväki eivätkä
sen enempää huolissaan olleet. Iltahämärissä tuli Hermi kotiin nolona,
häntä koipien välissä, vähän ontuen.
Sillä on lonkassa terävällä kynnellä raapaistu haava. Nyt eivät ole
asiat hyvin. Missä ihmeessä se Antti viipyy?
"Ainahan mies ilvekselle puoliaan pitää", sanoi Yrjö.
"Vaikkapa pitää. Jotain sille on sattunut, kun se ei kotiin tule.
Eiköhän pitäne lähteä hakemaan."
Pimeään iltaan lähti Yrjö metsään. Hankalaa oli kulku, mutta hän
oli tottunut metsissä liikkumaan. Viimein parin tunnin vaivaloisen
etsimisen jälkeen löysi hän Antin heinäpieleksestä melkein tajuttomana.
Siitä ei ollutkaan niin pitkälti kotiin, kuin Antti oli luullut. Yrjön
avulla sai hän ponnistelleeksi tämän taipaleen. Kotiin tultuaan vietiin
hänet heti saunaan. Kun häntä siellä oli perin pohjin kylvetetty ja
hierottu, ja kun hän sen jälkeen oli maannut oikein kyllältään, oli hän
seuraavana päivänä taas entisissä voimissaan.
* * * * *
Mutta ilves se oli mennyt menojaan. Vasta kevätpuoleen talvesta se
ammuttiin.. Silloin järjesti Yrjö ajon. Kaikki miehet lähtivät sitä
yhdessä ajamaan. Ensimäisenä hiihti Jaakko, kevyessä puvussa ilman
pyssyä ilman muuta asetta kuin suksisauva. Toisena miehenä hiihti Yrjö
pyssyllä ja ampumavehkeillä varustettuna. Jälkijoukkona tulivat Antti
ja Olli. Antilla pyssy, Ollilla eväskontti mukana. Kohta alussa lähti
Jaakko huimaa vauhtia hiihtämään ilveksen jälkiä seuraten. Komeata
oli nähdä tämän voimakkaan, kookkaan miehen kulkua. Jokainen potkaisu
vei tasaisella maalla sylimääriä eteenpäin, mäkeä alas mennessä lumi
tuprusi ympärillä. Toiset hiihtivät rauhallisemmin perästä, joskus
oikasivat, kun näkivät Jaakon tehneen jyrkän mutkan.
Huimasti hiihti Jaakko, kepeänä kuin näätä kiipesi hän mäkiä ja
lumipyrynä syöksyi rinteitä alas. Mutta ilveskin oli hyvissä voimissa,
pysähtymättä se viiletteli eteenpäin. Metsien vikkelä kissa on jäntevä
ja voimakas, keveästi kuin kissa ainakin se kiipeää jyrkkiä rinteitä
ylös ja pitkin harppauksin se loikkaa metsässä eteenpäin. Sitä myöten
kun matkaa jatkuu, kuumenee Jaakolla veri, hiki nousee päähän, mutta
vauhtiaan hiljentämättä heittää hän vaatteensa tiepuoleen, ensin takin,
sitten liivit. Ja taas sujuu matka entistä huimaa vauhtiaan. Mies
höyryää talvipakkasessa, kun hän ohkasissa vaatteissaan, palavissaan
kiidättelee eteenpäin. Viimein alkaa ilves väsyä. Jaakko on aivan sen
kintereillä ja yrittää jo sauvalla tavottaa sitä. Viimeisessä hetkessä
pelastautuu ilves isoon alhaalta oksattomaan petäjään. Siellä se
oksalla kyhnöttää ja kiiluvin silmin tähystää alas, tarkkaan vartioiden
vainoojansa jokaista liikettä.
Jäljestä tulijat ovat koonneet Jaakon vaatteet. Mutta kun matkaa
jatkuu, jättää Yrjö kaikki kannettavat pojille ja lähtee pyssy kädessä
täyttä vauhtia menemään. Kohta hän tapaakin Jaakon, joka puolittain
alusvaatteisillaan vahtii puussa kyyhöttävää ilvestä. Yrjö ampuu sitten
ilveksen puusta ja niin on vihdoinkin heillä käsissään tämä metsän
kissa, jonka vuoksi ovat niin paljon vaivaa saaneet nähdä. Kun Antti
ja Olli saavuttavat Jaakon ja Yrjön, ovat nämä jo tehneet aimo nuotion
metsään ja Jaakko kuivailee märkiä vaatteitaan sen juurella. Kun siinä
on tarpeeksi levätty, vaatteet kuivattu, evästä syöty, lähdetään
mieli iloisena rauhallisesti hiihtämään kotiin päin. Ensimäisenä
kulkee Jaakko kuollut ilves olallaan. Iloisena ottaa nuori Anni uhkean
miehensä vastaan. Hänen Jaakkonsa se on sentään miesten miehiä,
ajattelee hän tyytyväisenä itsekseen.