Karhun pyynti.
Sydäntalvella joulun jälkeen Yrjö rupesi varustamaan
karhunpyyntiretkeä. Keihäät tarkastettiin, teriä karaistiin ja
terotettiin. Luoteja valettiin pyssyjä varten. Sukset tarkastettiin,
savustettiin ja voideltiin. Suksisauvoiksi muodostettiin
karhunkeihäitä. Pyssyn luotia varusteissa tehtiin taikaa. Lyijystä
vuoltiin siruja erityisiä lukuja lukien. Luodit voideltiin rasvalla,
joka sitä varten oli valmistettu lukuja lukemalla. Oli varauduttu
kalman, metsän voimia vastaan. Talia olisi pitänyt oikeastaan käyttää
kolmena yönä kalmistossa, kiertää jokin hauta lukuja lukien kolmasti
myötäpäivään, siten hankkia siihen kalman voima. Muilla luvuilla
sitten olisi ollut hankittava muita voimia. Mutta kalmistoa e ollut
liki tienoilla ja liian pitkä matka oli sitä varten käydä vanhoilla
asumasioilla. Eikä Yrjö niin paljon anoa pannut taioille, että niiden
vuoksi olisi suurempia vaivoja nähnyt. Hän oli ripeän toiminnan mies,
oli ollut mukana niin monessa seikkailussa, että oli oppinut etupäässä
luottamaan valppauteen, neuvokkaisuuteen ja omaan itseensä. Mutta missä
helposti saattoi vanhoja tapoja noudattaa, teki hän sen mielellään,
etenkin jos ne tuntuivat miellyttäviltä.
Toveriksi Yrjölle ja Jaakolle pyrki Antti. Pitkin talvea oli hän
Yrjöltä udellut, pääsisikö hän mukaan. Viimein oli Yrjö hänen
pyyntöihinsä suostunut. Olli katsottiin joka tapauksessa liian
lapseksi. Sitä vastoin päätettiin ottaa Hermi miesten seuralaiseksi.
"Tänä yönä ei maanhaltia enää luokaan karhulle mesijuomaa, vaan
verijuoman", sanoi Antti eräänä iltana pari päivää joulun jälkeen.
"Ihmeissään sen karhu juopi ja aavistaa, mikä kohtalo sitä huomenna
odottaa."
Oli päätetty seuraavana päivänä lähteä karhun pyyntiin. Vanhan tavan
mukaan ei retkestä edeltäpäin paljoa puhuttu. Liian puhumisen sanottiin
tuottavan huonoa onnea. Mutta tietoonhan se kumminkin oli tullut, ja
aamulla kokoontuivat kaikki Yrjön mökille lähtöä katsomaan. Liisa oli
tapansa mukaan huolissaan ja pelkäsi pahinta, ja Anni katseli ylpeänä
voimakasta miestään, jonka silmistä rohkea innostus säihkyi. Nuori
Antti oli niin jännityksissä, ettei edellisenä yönä ollut unta saanut.
Päivän koittaessa lähtivät Yrjö, Jaakko ja Antti liikkeelle, suksilla
sujahuttaen kotirinnettä alas. Oli kaunis talvinen päivä. Lunta oli
jo tullut runsaasti. Mutta kun ei vielä ollut yhtään suojapäivää
ollut, olivat puut täynnä lunta. Aluksi kuljettiin kangasmaata, jossa
oli harvemmassa suuria honkia. Mahtavat punarunkoiset puut kantoivat
korkeissa latvoissaan suuria lumitaakkoja. Kangasmaalta laskeuduttiin
korpeen. Siellä suuret, tiheäoksaiset kuuset näyttivät äärettömiltä
lumipatsailta. Lumen peittämät oksat olivat painuneet, alas, joten
korkeat puut näyttivät tavallista kapeammilta, mutta myös korkeammilta.
Näreikössä tiheään kasvavat, lumen täyttämät nuoret kuuset muodostivat
läpinäkymättömiä lumimuureja. Auringon paisteessa tämä ääretön
lumilinna näytti mahtavan kauniilta. Lunta oli linnan lattiat, lunta
seinät, lunta pilarit, holvit, lunta kimalteli joka havun neulasella.
Oli raskas suksikeli, sillä suoja ei ollut vielä muodostanut hankea
lumikerrosten päälle. Ja se olikin hyvä. Sillä ainahan suksimies
sentään liikkeelle pääsi raskaammallakin kelillä, mutta karhun olisi
ollut siihen aikaan hyvin hankala liikkua, jos olisi niin käynyt, ettei
sitä olisi saatu kaadetuksi, vaan se olisi pakosalle päässyt.
Ensinnä hiihdettiin rohkeasti, iloisesti ja vapaasti eteenpäin. Lumi
pyrynä tuprusi, kun miehet viilettelivät alas mäkeä. Ja kun mäen
alla koivulehdon läpi kulkivat, putosi puista lunta suurina keveinä
kuontaloina, jotta miehet kävivät valkoisiksi ja niin lumisiksi,
että piti pysähtyä lunta pois karistamaan. Jaakko ei malttanut olla
nauramatta ja puhelematta ja Antti uteli, mieli jännityksissä, miten
milloinkin oli tehtävä.
"Mitenkä se karhu pesästä saadaan, kysyi hän noustessaan pienen
harjanteen päälle.
"Ajetaan keihäällä, jos ei muuten tule", vastasi Jaakko, huutaa
kajahuttaen, niin että salo kaikui, samassa kiitäen alas toista vaaran
rinnettä, että lumiryöppy ympärillä kuohui.
Hermi oli otettu mukaan. Se kaaloi rohkeasti lumessa, upposi syvään,
hyppäsi, juoksi jonkun askeleen ja upposi taas, koetti polkea sukselle,
mutta suksi luiskahti alta pois. Iloinen se oli ja innoissaan, haukkui
ja teuhasi.
Kun näin iloista ääntä pitäen oli kuljettu jonkun matkaa, sanoi Yrjö,
joka koko ajan oli hiukan paheksunut liikanaista äänen pitoa, hänestä
oli karhunpyynti vakava asia, ja vakavat asiat olivat vakavasti
toimitettavat. "Nyt voitte jättää kaikki liiat puheet pois. Tässä on
kierros."
Siinä kulki lumessa syvät jäljet, joita pitkin talvea oli silloin
tällöin uudistettu. Siinä oli se lumottu aita, joka oli karhun ympäri
käyty ja jonka yli se ei ollut uskaltanut kulkea. Siellä se oli jo
ollut pari kuukautta. Ja nyt oli aika tullut metsämiesten hakea
riistansa. Mutta vaikkapa karhu olikin kierroksessa, lumotun aidan
sisällä, vaikkapa se olikin kierroksen kävijän oma, oli se vielä
sittenkin vapaa, oli korven kuningas, kymmenen miehen voimainen. Ei
ollut leikin asia sen kimppuun käydä. Siksi nuo Yrjön muutamat sanat
käänsivätkin mielet. Jaakko ja Antti vaikenivat, kävivät vakaviksi
ja varovaisiksi. Hermin ei annettu haukkua ja temmeltää, vaan sen
piti kulkea muitten jäljestä ja Antti, joka hiihti viimeisenä,
sai tehtäväkseen pitää sitä silmällä ja kun ei se malttanut pysyä
aloillaan, sai Antti taluttaa sitä hihnasta.
Varovaisesti hiihdettiin eteenpäin. Yrjö hyräili metsämiehen laulua.
Pyysi metsän kuningasta avukseen, lupasi kuun hopeita, päivän
kultia uhriksi. Karhua pyysi hän painamaan päänsä syvälle pehmeään
sammaleeseen, eikä kuuntelemaan metsänkävijäin kulkua; jos sille jotain
pahaa sattuisi, piti sen antaa anteeksi, metsämiehet eivät muuta
voineet, heidän täytyi käydä karhun kimppuun.
Samalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin,
tuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman
korkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä.
Jaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet
näin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa.
Mutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä
varovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin,
vältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa,
joka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut.
Tuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen
yläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan
eteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen
hajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan,
kuin pienen talon.
"Tuossa se on", kuiskasi Yrjö. "Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen
aikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä
anna ääntää yhtään."
Varovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti
kintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän
pysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään,
mutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta
taulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat
koko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa.
Kirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti
saataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi,
kunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle.
"Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä
hulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi", ihmetteli
Jaakko.
"Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät
noin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi
pyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota metsään, niin
ettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne,
sieltä se on karhu tiensä pitänyt."
Mutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät
vastakkaiselta puolelta karhun pesää.
"Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä", virkkoi äkkiä
Jaakko.
"Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen
kuuseen ja takaisin", kuiskasi Yrjö. "Karhu on käynyt tuosta nuoresta
kuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta
on tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt
hakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi."
"Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti
ampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon
pajun varpuja."
Niin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja
rapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille.
Kutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki
olivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja
asettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan,
kirkasi Yrjö:
"Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! —
Hermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!"
Ja Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä,
mutta ulos ei karhu tullut.
"Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on
leikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!"
Uhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri
liian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan.
Hän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä
oksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi
sen pesän sisään.
"Joko nyt ulos tulet!"
Mutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin
Jaakko riemastui ja huusi: "Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa
väkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa."
Mutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä
haukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se
unohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään
syrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää
aimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee,
että nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja
seisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen
sylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan
kämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu.
Se ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas,
joka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän.
Mutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan.
Se menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on silmitön, hillitön vihassaan
ja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja
pyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta
pyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu
taas.
Silloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun
luo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan
takkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut,
vaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan
iskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää
yrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon
pelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka
olisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä
ratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa
oli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään
apua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei
sen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan.
Juoksemaan siis läksi karhu, ja Jaakko ratsasti sen selässä pidellen
sen takusta kiinni. Irti hän ei uskaltanut heittää, sillä silloin hän
olisi joutunut karhun jalkoihin ja se olisi varmaan hänet iskenyt
kuoliaaksi. Hänellä oli puukko mukana. Sen hän tempasi vyöltään ja
koetti iskeä sen karhun niskaan, mutta siitä se ei ollut milläänkään,
puukko tiheän karvapeiton vuoksi vain naarmutti nahkaa. Mutta karhusta
vuoti siksi paljon verta, että se vähän juostuaan vaipui polvilleen.
Silloin Jaakko hyppäsi selästä pois, luullen sen siihen jäävän.
Mutta samassa oli karhukin taas jalkeilla. Nyt oli se kuitenkin min
ärsyttynyt ettei se lähtenyt pakoon, eikä oikein jaksanutkaan. Se
kääntyi kiusaajaansa vastaan. Edellä kämmenen iskulla se sysäsi Jaakon
kumoon. Möristen ja hampaitaan näytellen kävi se Jaakon kimppuun
yrittäen häntä puremaan. Jaakko ei ollut kaatuessaan pudottanut
puukkoaan kädestään, mutta ei hän kyennyt itseään puolustamaan, sillä
karhu laski kämmenensä raskaasti Jaakon oikealle käsivarrelle. Jaakolla
näytti viimeinen päivä olevan käsissä. Mutta silloin oli Hermi siinä.
Kauheasti kiljuen ja haukkuen kävi se rohkeasti karhun kimppuun, purren
sitä takajalkoihin. Ja karhu ei vielä purrutkaan Jaakkoa, vaan kääntyi
käpäläänsä Jaakon käsivarrelta pois nostamatta muristen ja hampaitaan
näyttäen Hermiä pois ajamaan, jonka lähenteleminen sitä suuresti
häiritsi. Silloin oli Yrjökin ehtinyt luo. Lyhytvartinen keihäs kädessä
kävi hän Jaakolle avuksi. Arastelematta tuli hän karhua kohti ja
iski samassa, kun karhu käänsi päätään Hermiin päin voimainsa takaa
keihäänsä karhun rintaan. Isku oli oikein tähdätty. Punainen verivirta
pulpahti rinnasta ja karhu vaipui voimatonna maahan, kohta heittäen
henkensä.
Samassa kimmahtaa Jaakkokin ylös yltyleensä karhun veressä, mutta
vahingoittumattomana, ainoastaan toinen olka hellänä iskusta, minkä hän
oli karhun kämmenestä saanut.
"Sinähän olet aivan veressä, mikä sinulla on", huudahti Antti, joka
siihen oli rientänyt. Hänelläkin oli keihäs tiukasti tanassa ja oli hän
valmis käymään karhun kimppuun.
"Jaakko on nyt kastettu karhun verellä oikeaksi karhun pyytäjäksi",
sanoi Yrjö. "Ehkäpä ei sentään toisen kerran tee mieli lähteä karhun
selässä ratsastamaan."
Ilo täytti nyt metsästäjien mielen. Tarkasteltiin kuollutta karhua,
mittailtiin sen pituutta, arvailtiin sen ikää, koeteltiin sen kämmeniä.
"Ei ole enää lapsi se karhu, katso, miten musta karva sillä on."
"Se on naaras, kas kun sillä on ruskea rengas kaulassa."
"Varmaan sillä on pesässä pojat, mennäänpä katsomaan."
Aivan oikein. Siellä oli kaksi pientä poikasta, kaksi pientä viatonta,
jotka siinä itkivät ja ynisivät ja kaipasivat äitiään.
"Nuo viemme kotiin leikkitovereiksemme", tuumaili Antti. Mutta
ennenkuin hän ehti varoa oli Hermi purrut pikku raukat kuoliaiksi. Se
hetkeksi mieltä masensi. Mutta Yrjön arveltua, että se ehkä olikin
paras, sillä niillä he niitä olisivat kotona elättäneet, valtasi taas
ilo mielet.
Kontion läheisyyteen tehtiin aika nuotio. Sen ympärillä hetkinen
istuttiin ja puheltiin. Karhun pesäpaikkaa tarkastettiin. Sammalilla
oli karhu tehnyt pesän pehmeäksi pienoisilleen. Havun oksilla oli
se sen yläpuolelta ja sivuilta vuorannut. Havuilla pesän suun
tukkinut. Mukavan kammion oli se siten kodikseen valmistanut kaatuneen
jättiläiskuusen oksien väliin.
"Nyt lähdemme kotiin viestiä viemään", sanoi Jaakko, joka ajatteli
kotona odottavaa nuorta vaimoaan. Antti oli yhtä innokas päästäkseen
Ollille kertomaan tämän merkillisen metsästyksen kulusta.
Nuoret miehet nousivat suksien selkään ja nyt alkoi hurja kilpahiihto.
Mieli oli rohkea ja kevyt, se kuohahteli innoissaan yli reunojen.
Karhu, metsän kuningas oli kaadettu, eikä sitä leikin teolla ollut
saavutettu, vaan oman hengen uhalla oli sen kimppuun käyty. Aurinko
paistoi kirkkaana talvisena päivänä. Joka oksalla kimalteli lumi. Ja
kun he näin iloisina, rohkeina ja voimakkaina hiihtivät eteenpäin, kun
suksi huimaa vauhtia suikki, kun he lumipyrynä alas mäkiä laskivat,
voimakkain iskuin mäkiä ylös kiipesivät ja pitkin sysäyksin tasaisella
maalla eteenpäin lykkäsivät, silloin heidän silmänsä avautuivat
näkemään metsän ihanuuden, talvisen luonnon kauneuden. Jaakon mielessä
silloin syntyivät nämä kauniit säkeet, joita hän sitten usein lauleli
rohkealla, iloisella mielellä metsiä kulkiessaan.
Mun metsälle mentyäni,
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat.
Hopeana hongan oksat,
Oksat haavan haljakkoina,
Hopiat sisässä helkki,
Kullat reunalla kulisi
Mielusassa metsolassa.
Pian oli matka suoritettu ja nuoret miehet saapuivat kotiin. Miesten
rohkeasta ryhdistä ja huimasta vauhdista kotiväki heti huomasivat, että
metsästys oli hyvin onnistunut. Nuori Anni riensi ylpeänä miehensä luo,
mutta pahasti hän pelästyi, kun huomasi, että Jaakko oli yltyleensä
veressä. Hän aivan kalpeni, kun luuli, että Jaakko oli niin pahasti
haavoittunut, jotta kaikki vaatteensa oli verellään tahrannut.
Mutta Jaakko nauroi ja sanoi puolittain laulaen:
"Tok mie kättä käpseäisin,
Vaikk' ois käet kuin veressä.
Tok' mie suuta suihkoaisin,
Vaikk' ois suu suen veressä,
Tok' mie kaulahan kapuisin,
vaikk ois kalma kaulaimilla."
"Elä pelkää Anni, karhun on verta, ei minun."
"Vaikkapa ei olekaan Jaakon verta vaatteilla, niin ei paljoa
puuttunutkaan, ennenkuin olisi karhu Jaakon murskannut. Jo painoi karhu
kämmenellä Jaakon hartioita maahan", selitteli Antti.
"Herra varjele, miten se metsästys oikein luonnistui?"
"Kertokaahan oikein tarkoin koko metsästyksen kulku!"
Sillä välin hiihteli Yrjö yksinään hiljalleen kotiin metsästä, hyräili
metsämiehen virsiä ja kiitteli metsän kuningasta, metsän ehtoisaa
emäntää ja metsän muuta väkeä.