Salo kaikuu.
Oli ensimäisen lumen aika. Ilma oli kirkas, maa roudassa, ruoho ja puut
huurteessa. Lunta oli tullut vähän, sen verran vain että maa näytti
valkealta. Pitemmät korret, varvut pistivät lumesta esille. Lumen
vuoksi saattoi kaikkialla vapaasti kulkea. Uutisasukkaat liikuskelivat
tähän aikaan ahkeraan metsässä.
Toimena heillä oli oravain ampuminen. Pyssyillä eivät he ampuneet
oravia, vaikeasti hankittavia ampumavaroja säästääkseen, vaan
jousella ja nuolella. Nuolet olivat nuijapäitä, niillä ammuttiin
oravaa päähän. Huumaantuneena se putosi maahan, josta koira sen puri
kuoliaaksi. Oravan nahkoja hyvin haluttiin, sillä ne olivat erittäin
mukavat myötäviksi. Näihin aikoihin Karjalassa kansan keskuudessa
jokapäiväisissä oloissa käytiin etusijassa vaihtokauppaa. Nahkoja,
etenkin oravan käytettiin yleisesti kaupan välittäjinä. Metallirahaa
oli maakunnassa hyvin vähän. Sillä suoritettiin vain verot ja suuremmat
kaupat. Lisäksi oli hopearaha vieläkin harvinaisempaa. Käytännössä
olevat vaskiplootut, joista neljän taalarin harkko painoi viisi kiloa,
olivat hyvin hankalat liikuttaa ja kuljettaa.
Oravan pyynti oli raitista ja hupaisaa työtä. Metsässä oli ilma niin
läpikuultavan kirkasta ja puhdasta. Kun sattui joutumaan vaaran laelle,
josta avautui avonainen näköala, näki kuultavan kirkkaassa ilmassa
aivan uskomattoman kauas. Suuren suo-alueen eteläpuolella oli vaarainen
seutu, Ahmavaaralaisten entinen kotiseutu. Siellä se oli päivämatkojen
takana. Kesällä auer esti selvästi erottamasta seutua, eri vaarat
sulivat yhteen harmaan siniseksi tummahkoksi juovaksi taivaan rannalla.
Mutta nyt erotti selvästi eri vaarat toisistaan. Kun Yrjö ja pojat
sattuivat semmoisena kirkkaana päivänä vaaran laelle, selitteli Yrjö
mielellään pojille paikkoja.
"Tuo kyhmyselkäinen vaara on Honkavaara, siinähän Antti yritti
merkkitulta polttamaan. Sivulla siitä on matalampi Koivuvaara, sen
rinteellähän se teidän kotinne oli ja minunkin kerran maailmassa kauan
sitten. Sen takana näkyy tasalakinen korkea vaara. Se on laeltaan
aukea, siinä on vain yksi suuri ikiaikainen koivu, se on Hernevaara.
Parviaisten, kaupankävijäin uhkea talo on sen koivun suojassa".
Kaukaisen, peninkulmien takaisen Hernevaaran koivunkin erotti tänne.
Likempänä olevilta vaaroilta, jotka nekin saattoivat olla melko
kaukana, erotti joka kuusen, joka männyn latvan, jotka selväpiirteisinä
reunustivat vaaran lakea ja kuvastuivat kirkasta taivasta vasten.
Näillä oravan pyyntiretkillä oli Hermi suuressa touhussa. Se haukkui
niin että salo kaikui. Ja kauas vieri haukunnan ääni hiljaisessa
salossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen,
tiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana
syyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan,
niinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita
pelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin
kerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva,
lyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä
kantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka
uskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa
äänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee
Hermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi
soitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta
yksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä
tämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta
koko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän
milloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin
iloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta,
miten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa
ahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus
senkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen
metsässä.
Kun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen
virsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään,
pyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille
oppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen
yli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä.
Ollia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan:
Läksimmä miehissä metsälle,
Urohissa ulkotöille
Kolmen, neljän koiran kanssa,
Viien, kuuen villahännän,
Seitsemän sepelikaulan,
Oravainen, onnervoinen,
Metsän kukka, metsän omena
Ylentäitse oksaselle,
Alentaitse lehväselle.
Poikamies on ampumassa,
Pentukoira haukkumassa.
Ja orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi
pitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen
kärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta
alla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri
puun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan
suunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa
haukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta.
Nuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen
huumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan
putosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli
Hermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat
oravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja
läksivät innoissaan uutta saalista etsimään.
Joskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi,
mutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä
livahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat
vahtineet.
Ensi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin
tarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu
kaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä
vahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla,
eikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja
ensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen.
Yrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä
kiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä
kulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä
huomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa
karhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden.
"Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin",
sanoi Yrjö, "me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään."
"Mutta eihän meillä ole aseitakaan...", sanoi Antti arvellen.
"Eihän sitä karhun kimppuun nyt vielä aiotakaan käydä. Nyt annamme
sen maata rauhassa vielä pari kuukautta, vasta sitten käymme sen unta
häiritsemään. Nyt se on vain kierrettävä."
"Miten karhu oikeastaan kierretään?" kysyi Antti.
"Nyt saat sen nähdä."
Karhun jälkiä vähän matkaa kuljettuaan poikkesi Yrjö syrjään ja teki
suuren kaarroksen. Sitten tuli hän takaisin karhun jäljille.
"Niinkuin näet", selitteli Yrjö Antille, "on se tästä vielä kulkenut
eteenpäin, teemme uuden kierroksen."
Toisella kierroksella tultiin taas karhun jäljille, vasta kolmannella
kerralla eivät enää karhun jälkiä tavanneet, vaan joutuivat pitkän
kierroksen tehtyään vastakkaiselta puolelta karhun jäljille suunnilleen
niille kohdin, mistä viimeksi liikkeelle lähtivät.
"Nyt on karhu kierroksessa. Niinkuin näet tästä, on karhu kulkenut
kierroksemme sisäpuolella, mutta mistään kohdasta emme nähneet sen
jälkien kulkevan kierrospiiristämme ulos. Emme kuitenkaan nyt vielä
tiedä, onko se löytänyt itselleen mieluisan majapaikan tämän kierroksen
sisäpuolelta, vai onko se vain satunnaisesti pysähtynyt johonkin. Sen
vain varmaan tiedämme, että tässä se jossain lähellä on. Tänäpäivänä
emme kuitenkaan sen enempää tee, vaan lähdemme kotiin. Huomenna tulemme
tähän takaisin ja kuljemme omia jälkiämme saman kierroksen kuin
tänäänkin, silloin näemme, onko karhu vielä kierroksemme sisässä, vai
onko kulkenut siitä ulos. Jos on kulkenut ulos, kierrämme uudestaan.
Ja niin teemme siksi kun näemme, että se pysyväisesti on jäänyt
kierroksemme sisäpuolelle, josta päätämme, että se on lopullisesti
asettunut talvitiloilleen. Syystalven kuluessa käymme sitten tuon
tuostakin kierrosta tarkastamassa, etenkin säänmuutosten jälkeen. Sillä
voi välistä sattua, että karhu jo jonkun aikaa pesässään oltuaan lähtee
liikkeelle uutta lepopaikkaa etsimään. Milloin on pesään tullut vettä,
milloin se jostain muusta syystä on alkanut tuntua epämukavalta."
Näin puhellen palasivat Yrjö ja Antti hiljalleen kotiin. Olli oli jo
ennen kotiin ehtinyt, olipa naapureillekin ennättänyt sanan viedä.
Kiertäjäin kotiin palatessa, olikin sen vuoksi melkein koko siirtokunta
koolla.
"Vai kontion jäljet löysitte ja ukon tarhaan kiersitte?"
"Kah, kierrettiinhän se."
"No milloinka lähdetään otson kanssa painisille", kysyi kärsimätön
Jaakko.
"Ei sillä vielä kiirettä ole. Eihän tiedä, onko se jo sijoilleen
kunnolleen asettunutkaan ja jos on, niin ei se vielä ole talviuneensa
vaipunut. Se on tähän aikaan valpas, kuulee jokaisen risahduksen
metsässä, lähtee liikkeelle helposti. Metsässä se vielä pääsee vapaasti
liikkumaan, kun lumi ei estä. Ja kerran liikkeelle lähdettyään, voi se
kulkea pitkätkin matkat, ennenkuin uudestaan asettuu."
"Miten se talvella pesästä löydetään?"
"Hermi koirako sen saa etsiä", arveli Antti koiraansa hyväillen.
"Ei sitä Herminkään varaan jätetä. Kun nyt näemme, että se on
pysyväisesti talvisijoilleen asettunut, käyn minä etsimässä sen
olinpaikan, kuljen varovaisesti sen jälkiä, kunnes löydän."
"Mutta millä se karhu näin talvella elää, käypäkö se liikkeellä ruokaa
hankkimassa, vai miten se", tuumi Olli.
"Ei se liikahda paikoiltaan koko talvessa. Pesässään vain viruu ja
käpäliään imee. Syksyllä se on lihava kuin mikäkin syöttiläs, mutta
keväällä liikkeelle lähtiessään laiha raukka."
"Isä ukko kertoi", sanoi Jaakko, "ja isä ne asiat tiesi, kun oli vanhaa
loitsija- ja metsänkävijäsukua, että maanhaltia joka yö tuo kontiolle
mesijuoman, mutta jos maanhaltia tietää, että metsämiehet keihäitään
hiovat ja kuolemaa kontiolle valmistavat, tuo se sille viimeisenä yönä
verijuoman."
Seuraavana päivänä käytiin kierros uudistamassa ja sitäkin
seuraavana. Kun uusia jälkiä ei näkynyt, jotka olisivat osoittaneet
karhun kulkeneen edelleen, päätteli Yrjö, että karhu oli asettunut
varsinaisille talviteloilleen. Sen jälkeen käytiin tuon tuostakin
kierros verestämässä, ettei se lumipyryjen sattuessa pääsisi umpeen
katoamaan.
Talven alkaessa vakaantua, pari viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli
kierretty, mutta ennenkuin lumipeite oli kovin vahvaksi käynyt, lähti
Yrjö kerran yksin metsään karhun pesää etsimään. Varovaisesti kulki
hän karhun jälkiä myöten. Mitä enemmän hän eteni, sitä varovammin
hän liikkui. Aseena oli hänellä vain keihäs kädessä ja kirves vyön
perässä. Karhu oli kulkenut korpea ja sitten noussut kovemmalle maalle.
Korpimaan reunassa kulki matala kallion harjanne. Osalta oli tämän
harjanteen sivu äkkijyrkkä. Kallion seinämä ei kuitenkaan ollut korkea,
paikotellen noin neljä metriä, paikotellen matalampi. Eräässä kohden
oli jättiläiskuusi kaatunut siihen päin. Kuusen pitkät oksat olivat
nojassa maata ja kalliota vastaan. Ympärillä kasvoi nuorta näreikköä.
Vaikkei ollut vielä paljon lunta, oli tähän sitä jo säästynyt, niin
että tuo valtava murros muodosti yhtenäisen suuren lumikinoksen, josta
kuusen oksia ja näreen latvoja pisti esiin. Tähän murrokseen näyttivät
karhun askeleet vievän.
Vähän matkan päähän murroksesta pysähtyi Yrjö. Hän ei kulkenut ensi
kertaa karhun jälkiä. Heti huomasi hänen tottunut silmänsä, että
tuossa se varmaan oli karhun olinpaikka. Ääneti siinä jonkun aikaa
seistuaan, hän lähti kiertämään murrosta liikkuen hyvin varovaisesti,
joka askeleelta etsien jalan sijaa ja työntäen oksia varovaisesti
syrjään. Huomattuaan, ettei murroksen toiselta puolen johtanut jälkiä
pois, palasi hän omia jälkiään myöten takaisin keihään varrella tuon
tuostakin tasoittaen lunta. Jotain merkkiä hän tuntui samalla tekevän
ja huulet liikkuivat, liekö sitten itsekseen jotain laulellut vai
lukuja lukenut.
"Nyt on karhu satimessa, pesässään se rauhassa makaa, siksi kun tulee
sydäntalvi, sitten käymme sen kaatamassa."
"Ei ole karhun kaataminen leikinasia", sanoi Liisa. "Kymmenen miehen
voima on karhulla. On se jo monen miehen alleen musertanut. Kun ennen
minun nuorena ollessani kylän miehet läksivät karhunpyyntiin, sattui
karhu raivostumaan, taittoi keihään varret ja kulki miesjoukosta läpi.
Kun Kuolismaan Matti — tunsihan Yrjö sen aikoinaan — yritti vielä käydä
sen kimppuun, löi karhu hänet yhdellä iskulla alleen. Kämmenellään
se kääpäsi Matin päätä, niin että hyvä osa päänahkaa lähti. Sitten
se alkoi sysäyksestä puolitainnuksiin mennyttä Mattia pureskella. Se
pureskeli koko ruumista aina päästä jalkateriin saakka. Ei tappanut,
vaan hiljalleen pureskeli. Lopulta se olisi siten kiduttanut Matin
kuoliaaksi, mutta muut miehet kävivät isot kanget käsissä karhun
kimppuun. Mörähdellen se näytteli hampaitaan, milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Viimein se käännähti ja nousi takajaloilleen. Mutta kun
miehet yksissä voimin iskivät sitä kangilla, luopui se hyökkäyksestään
ja lähti tiehensä. Matti parka sairasti useampia kuukausia sen
retken jälkeen, ja koko elämän ikänsä sai hän pitää kauheita arpia
kasvoissaan. Ei ole karhunpyynti leikinasia. Ei sinne lapsia missään
tapauksessa päästetä."
"Vaarallinen pyynti se juuri hauskaa onkin", intoili Jaakko.
"Ja eihän aina niin hullusti käy", tuumaili Antti, joka alkoi pelätä,
ettei häntä otettaisikaan mukaan, jos kovin paljon vaarallisia
karhujuttuja kerrottaisiin.
"Eihän karhunpyynti leikkiä ole, tosi se on", sanoi Yrjö, "mutta se,
joka varansa pitää, selviää suuremmastakin vaarasta."
* * * * *
"Heinät alkavat loppua", sanoi Liisa muori eräänä päivänä tupaan
tullen, "olisihan niitä pieleksessä joen varrella, mutta miten ne
sieltä kotiin saadaan. Ei niitä kantamallakaan jaksa paljoa kuljettaa,
ja lumi on syvä kaataa."
"Ei kaatamisesta puhettakaan, suksilla kulkien ne ovat tuotavat. Kaikki
nuori väki metsään heinänhakuun, ken suksille vain kykenee", sanoi
Yrjö. "Minä lähden mukaan. Minulla on jo kaksi ahkiota tekeillä, tuomme
sitten niillä, kun ne valmiiksi saan."
Miehissä lähdettiin sitten heinänhakuun: Yrjö, Jaakko ja hänen nuori
reipas vaimonsa Anni sekä Antti ja Olli. Kukin nousi suksilleen
ja niin laskea sujahutettiin alas rinnettä joelle, siitä jokea ja
jokivartta pielekselle. Siellä väännettiin koivunvesasta takkavitsat,
poljettiin takkavitsoihin aikamoiset takat heinää, nostettiin kuormat
selkään ja lähdettiin kotiin palaamaan. Kotimatka ei luonnollisesti
sujunut yhtä keveästi kuin menomatka. Varmasti hiihdettiin kumminkin
suuret heinätaakat selässä perätysten eteenpäin. Raskaampaa oli nousu
taakkojen kanssa vaaran rinnettä pitkin. Sauvan varassa viistoon
kulkien ponnistettiin mäkeä ylös, niin että hiki otsalta helmeili.
"Tulihan niitä heiniä jommoinenkin määrä, riittää erääksi päiväksi,
mutta joudetaanko aina näin joukolla käymään. Raskaaksi käy, jos yhden
hengen täytyisi näin takkavitsalla kantamalla kaikki talven heinät
selässään kotiin kuljettaa", sanoi Anni.
"Sitä varten niitä ahkioita valmistetaankin", sanoi Yrjö.
"Miten ne ahkiot oikein tehdään ja miten niitä käytetään", tiedusteli
joku joukosta.
Yrjö näytteli puolivalmiita kalujaan ja neuvoi niiden valmistusta.
Pohjaksi pantiin sylenmittainen, vaaksan levyinen, ohut lauta, sivuille
liisteitä. Kierretyillä kuusen juurilla nämä nidottiin yhteen, toisesta
päästä kaikki koottiin yhteen suppuun, toinen pää jätettiin auki.
Näitä ahkioita sitten käytettiin paljon. Hauskaa oli nähdä, kuinka
Jaakko ja Anni, jotka ottivat työkseen heinien tuonnin, tuontuostakin
pyyhkäisivät suksillaan rinnettä alas vetäen köydestä perästään kukin
ahkiotaan. Pieleksestä täyttivät he ahkionsa heinillä ja sitten vetää
ponnistelivat kuormansa takaisin kotiin. Mutta muihinkin tarpeisiin
ahkiota käytettiin. Heillähän ei ollut hevosta eikä kovia teitä, heidän
oli aina suksilla liikuttava ja kaikki raskaammat kotiin tuotavat
ahkiolla hilattavat.