Istuimme ilokivelle.
Kun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli
vielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua
hyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä
asettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä,
sai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko
teiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän
olla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa.
Aikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata
puita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja
sitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia
pikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi.
Mutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati
osansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa
muuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai
leikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti
vanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies.
Leikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä
ollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa
ainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli
niin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei
niissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet,
ilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen
keskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa
pehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti
ulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja
tarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta,
pajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli
niin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa
vaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista
valmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi
lepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä
pyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta
sille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa.
Purosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja
noppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia
kasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa
melkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja,
hippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus
juhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat
hongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen
varsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat,
astioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä
olivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot,
mustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli
keväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi.
Talvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli
lumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut
sitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä
häirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta
osasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja.
Mutta talvinen päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Usein silloin lisäksi
paukkui pakkanen ulkona, tai myllersi tuuli, kiidätellen lumipilviä
edessään. Silloin oli hyvä tuvassa olla, tulen liedessä räiskyessä ja
päreessä tuikkaessa. Silloin saatiin tyytyä näpertelemään tuohikaluja,
noppasilla olemaan ja supattelemaan jossain tuvan nurkassa.
Hauskimpana huvina talvella oli kuitenkin satujen kertominen,
arvoituksilla oleminen ja kaikenlaisten runojen laulaminen. Hauskinta
oli että semmoiseen leikkiin ottivat osaa vanhatkin. Anni oli hyvin
sukkela arvoituksia sanomaan ja erinomaisen hauskaa hänestä oli, kun
hän sai uljaan miehensä Hymölään ajetuksi. Kun Jaakolta oli kymmenen
arvoitusta jäänyt vastausta vaille, kun hän ei ollut tiennyt, mikä se
kotiin katsoo metsään mennessä, mitkä ne kultaiset käet ovat, jotka yli
orren tappelevat ja mikä se kilkkaa kalkkaa luisten lukkojen takana,
silloin ajettiin hänet armotta Hymölään.
"Hyi, hyi Hymölään!
Kuka siellä tulee?
Jaakko siellä tulee.
Mikä hänellä hevosena?
Kissa hänellä hevosena.
Mikä hänellä rekenä?
Kapusta hänellä rekenä.
Mikä hänellä piiskana?
Käärme hänellä piiskana.
"Kaikki Hymölän väki nauramaan." Ja siihen nauruun yhtyivät sydämmensä
pohjasta kaikki nuori väki. Tuntui niin lystikkäältä, että Jaakko, joka
muuten oli ensimäisenä kaikessa, nyt joutui niin kokonaan alakynteen.
Usein naurettiin pikku Kertulle, joka myös tahtoi ottaa osaa
arvoitusten sanomiseen. Mutta hän ei oikein käsittänyt niiden ajatusta,
vaan arveli, että jokaisen piti niitä itse tehdä ja hän tekikin niitä,
mutta ne tulivat aina niin vaikeita, ettei kukaan niitä osannut arvata.
"Lintunen, lintunen, kirjava lintunen;
Vaaralla, vaaralla, Ahmavaaralla.
"Mikä se on?"
"Se on mummon värttinä", sanoi hän tyytyväisenä, kun ei kukaan ollut
arvannut hänen arvoitustaan, kätkien samassa kasvonsa mummon syliin,
kun kaikki purskahtivat nauruun vastauksen kuultuaan.
Kun oli arvoituksia tarpeeksi sanottu, leikittiin välistä monenlaisia
leikkejä, pantiin aitaa, oltiin nauriisilla, luettiin iverkiiveriä,
oltiin herrasilla ynnä monia muita semmoisia leikkejä. Ne eivät
kuitenkaan oikein jaksaneet huvittaa muita kuin Ollia ja Kerttua.
Mutta se oli kaikista hauskaa, kun Yrjö suostui kertomaan muistelmiaan
sissisotien ajalta, kuvaamaan niitä monia seikkailuja, joissa hän oli
ollut poikien isän kanssa.
Kun vanha Liisa oli puhetuulella, kertoi hän satuja Tuhkimosta,
Syöjättärestä, Vaakalinnusta, ja muista sadun henkilöistä. Usein
sadut päättyivät niin, että neuvokas poika lopulta sai kuninkaan
tyttären ja puolet valtakuntaa. Viimein vietettiin häät, joissa oli
kaikkea herkkua, yksin linnun maitoa. Tupa, jossa häitä vietettiin ei
kuitenkaan tuntunut olevan paljon suurempi kuin Ahmavaaralaisten oma
pikkunen pirtti. Sillä häissä istui kuningas niinkuin tässä pöydän
päässä, kuningatar vieressä, se poika pöydän tuolla puolella j.n.e.
Värttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi
vanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä,
seppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein
vakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä.
"Se on hyvä virsi", hän sanoi, "siinä kerrotaan samoja asioita, kuin
mistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin
niin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie
pappejakaan koko Karjalassa."
Kun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin
taitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja
uutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin "Katti metsähän
menevi", "Ken söi kesävoin", "Turu, turu tulkoon" ja muita semmoisia.
Ja kun eivät muuta osanneet, lukivat "onni mannia."