Karhu käy karjassa.
"Mitä ihmettä nyt on tapahtunut, kun Tähikki yksin kotiin tulee, ja kas
miten sillä on häntä pystyssä, kun se tulla pyyhkäsee", näin päivitteli
Liisa muori eräänä elokuun päivänä. "Aivanhan se on lehmä parka
suunniltaan, silmät seisovat päässä, vaahto valuu suusta, eikä raukka
pääse rauhoittumaan. Ja minne se rusko on jäänyt — — —? Hyvänen aika,
mitähän lienee tapahtunut! — Tulkaapa muutkin katsomaan."
"Mikä muorilla hätänä", sanoi Anni, joka sattui siitä kulkemaan.
"Rusko on jäänyt metsään, ja katso Tähikkiä. Aivan varmaan on kontio
karjassa käynyt. Mikä muu sen olisi raukan niin säikyttänyt. Voi
Tähikki lehmääni! — Ja rusko raiska."
"Lienee rusko suohon tarttunut. Eihän heti pidä pahinta uskoa."
"Jospa olisikin. Mutta kyllä minä vain pelkään, että kontio se on
karjassa käynyt. Ja jos ne sen ruskon veivät, niin siitä tuli aika
vahinko. Mistä me nyt uuden saamme?" Valitteli Liisa.
"Täytyy viedä sana Yrjölle, jotta lähtevät miehet yhdessä metsään
katsomaan, miten siellä oikein on käynyt."
Samana päivänä läksivät Yrjö, Jaakko ja Antti kirveet vyön perässä,
pyssyt olalla metsään. Saloa hyvän aikaa kierreltyään mitään erikoista
huomaamatta joutuivat he Karhulammen takaiselle, suurta metsää
kasvavalle korpimaalle. Jonkun matkaa korpimaata kuljettuaan tulivat
miehet aukeaman tapaiselle. Jättiläiskorkuisia kuusia kasvoi siinä
harvakseen, maa oli epätasaista, täynnä suuria sammalmättäitä.
"Kas tuonne, ja katsopas tätä. — Kontion on tässä jäljet."
Kontio oli kaatanut nuoren hiehon. Hajallaan maassa oli rusko paran
jätteitä, sisuksia, sorkkia ja pää. Maa oli toisista paikoista veressä
ja mättäitä oli myllerretty nurin.
"Mutta ihme ja kumma", sanoi Antti, "onko se jaksanut syödä koko hiehon
yhdellä kertaa? Tässähän on jäljellä vain mitättömän vähän."
"Ei suinkaan. Mutta karhu on viisas eläin. Se kaivaa maahan, mitä ei
yhdellä kertaa jaksa syödä. Katsotaanpas. Tuolla on mättäitä nurin ja
maa mustalla mullalla. Aivan varmaan se on enimmän osan hiehoa kaivanut
tuossa maahan. Mutta emme liikuta sitä. Annetaan olla koskematta. Emme
pelota karhua pois. Tästä rupeamme sitä vahtimaan. Se voi tehdä meille
suuria vahinkoja. Nyt kun se kerran on lihan makuun päässyt, voi se
pian korjata meidän tähikkimmekin.
"Meidän pitää tähän laittaa lava ja tulla tänne yöksi vahtimaan.
Tavallisesti tulee karhu toisena yönä takaisin syömään, mitä se ei
ensimäisellä kerralla jaksanut, ja minkä se on siltä varalta kaivanut
maahan. Sen vuoksi emme myöskään saa koskea sen maahan kaivamia lihoja.
Lähdemme nyt kotiin ja tulemme takaisin hyvissä ajoin huomenna. Karhu
ei missään tapauksessa tule ennenkuin yöllä."
Kotona tuli suuri suru, kun naiset kuulivat, että karhu todellakin oli
ruskon vienyt. Sitäkin huolestuttavampaa se oli, kun karhu liikkui näin
likellä heidän asuinpaikkaansa. Jos se kaataisi vielä Tähikinkin, olisi
se sangen ikävä asia. Eikä ollut lasten ja naistenkaan hauska metsässä
liikkua, jos siellä milloin tahansa voi odottaa kontion kohtaavansa.
Päivällisen syötyään läksivät Yrjö ja Jaakko karhua vahtimaan. Pyssyt
ja ampumaneuvot oli heillä tietysti mukana, sekä kirveet. Sitä paitse
oli heillä kummallakin joitakuita aidaksia olalla. Niistä aiottiin
tehdä lava metsään.
Tappopaikalle tultua valitsi Yrjö tukevan kuusen lavapuuksi. Kiivettiin
puolitiehen kuusen runkoa ylös, siitä hakattiin pois joukko oksia.
Mukaan tuoduista aidaksista rakennettiin kuusen oksien varaan lava.
Kun kiinnitettyjen aidaksien päälle oli levitetty jonkun verran
oksia ja vähän sammalia, saatiin mukiin menevä olinpaikka. Kun vielä
oli illastettu, asettuivat miehet lavoille, odottamaan karhun tuloa
haaskalle yöllistä juhla-ateriata syömään.
Elokuu oli puolitiessä. Yöt olivat jo pimeät. Etenkin täällä metsässä,
jossa suuret kuuset kohosivat taivasta kohden, oli pimeä jo varhain
syvä. Kun miehet olivat saaneet kaikki järjestykseen, sijoilleen
asettuneet, panneet aseensa sopiviin paikkoihin, ladatut pyssyt
viereensä lavalle, pistäneet kirveet terät aidasten väliin, alkoivat he
äänettöminä odottaa. Hiljaisuus täytti luonnon. Kesäisen yön omituinen,
salaperäinen hiljaisuus. Korpimaasta levisi voimakas tuoksu. Kosteassa
maassa oli rehevä kasvullisuus. Kuusien välissä kasvoi varpuja, vesoja
ja pehmyttä pitkää sammalta. Kuuset olivat tässä harvinaisen korkeita
ja yön hämärässä ne näyttivät vielä paljoa korkeammilta, niin korkeilta
että tuntui siltä, kuin ei olisi koskaan niin korkeita puita ennen
nähnyt.
Jaakko oli ensi kertaa mukana karhun pyynnissä. Mieli olikin hänellä
sen vuoksi hyvin jännitetty. Kun metsämiehet olivat paikoilleen
asettuneet, eivät he enää mitään puhuneet. Yrjö istui lavalla puun
nojassa tarkasti kuunnellen. Jaakko oli asettunut polvilleen lavalle,
pyssy käsissä, jokainen hermo jännitettynä. Sitä myöten kun yö pimeni,
kävi luonto salaperäisemmäksi. Yön suuri hiljaisuus, elokuun yön pimeys
tekivät, että kuuli niin paljon, mitä ei muuten kuullut, ja näki, mitä
ei muuten nähnyt. Kuuli yön hiljaisuuden lukemattomat äänet ja näki
yön pimeyden valon. Kuului huminaa ja suhinaa, vihellystä, sirkutusta.
Kuului linnun siipien äänetön suhina. Kuului yökehrääjän aaltoileva
surina. Kuului pikkulintujen vikertelevä puhelu. Sitä paitse kuului
paljon muuta, josta ei tiennyt, mitä se oli. Oliko se oman veren
suhina, vai oliko se metsän äänetön soitto.
Silmissä muuttui kaikki. Varjot muuttuivat toisiksi, samoin mitat, puut
olivat monin verroin korkeammat kuin päivällä. Aukko tuolla puitten
välissä oli loppumattoman syvä ja tiheä näreikkö oli niin pimeä, että
siinä saattoi olla mitä tahansa. Mättäät maassa muuttuivat korkeiksi
patsaiksi ja maassa lahova, sammalpeitteinen kuusi oli kuin asumuksen
harjanne.
Jaakolle muistuivat mieleen lapsuuden ajoilta äiti vainaan laulut ja
sadut.
Metsän kultainen kuningas,
Metsän poika, metsän tyttö,
Metsän ehtoisa emäntä.
Tapiolla metsän kuninkaalla on havuhattu, naavaparta, tuommoinen pitkä
naavaparta, joka näkyi riippuvan tuolla kuusen alimmalta oksalta. Ja
metsän emäntä oli sinisessä puvussa ja vihelteli simapillillä, aivan
niinkuin tuolta kaukaa kuuluva omituinen salaperäinen vihellys.
Alussa oli Jaakko istunut polvillaan lavalla, ruumis suorana, pyssy
käsissä, mutta kun ei mitään kuulunut, oli hän vähitellen vaipunut yhä
mukavampaan asemaan, ensin istumaan ja viimein puolittain virumaan.
Pyssy oli joutunut käsistä pois, se oli vieressä lavalla. Kesäinen
elokuun yö oli vienyt ajatukset kauas mielikuvituksen satumaailmaan.
Hiljainen, pitkäveteinen vihellys vaikutti kuin sähkökipinä. Yhden
silmänräpäyksen ajan vihellys tuntui tulevan satujen maailmasta,
sitten Jaakko samassa oli todellisuudessa. Vihellys oli tietysti
karhun vihellys. Nyt se tuli aterialleen ja vihelteli tullessaan.
Hän oli usein kuullut puhuttavan karhun vihellyksestä. Samassa kun
hänelle selvisi, että se oli karhu, oli hän polvillaan ja pyssy käsissä
ja vireissä valmiina ampumaan. Säihkyvin silmin katseli hän metsän
pimeään, joka hetki odottaen näkevänsä karhun tulevan.
"Mikä nyt, luuletko karhun tulevan kuiskasi Yrjö pannen kätensä Jaakon
käsivarrelle.
"Etkö kuullut karhun vihellystä?"
"Vai sekö se oli, joka sinut saattoi niin innostumaan? Sehän oli vain
lintu. Ei karhu enää tänä yönä tule. Tullakseen se olisi tullut jo
aikaisemmin. Ehkä se oli jo liikkeellä, kun me vielä lavaa rakensimme.
Se ehkä kuuli kolinan, pelästyi sitä ja jätti saaliinsa sikseen. Me
pääsimme vähän liian myöhään liikkeelle. Jos se meitä pelästyi, ei se
enää tule ollenkaan."
Sen jälkeen istuivat Yrjö ja Jaakko vielä hyvän aikaa hiljakseen
puhellen lavallaan. Taivaan ranta yhä kirkastui, pimeä hälveni ja
päivä koitti. Karhua ei näkynyt eikä kuulunut eikä sitä enää voinut
odottaakaan. Miehet palasivat väsyneinä kotiinsa.
Seuraavana iltana ei Yrjö enää ollut halukas lähtemään lavalle
vahtimaan.
"Luultavasti karhu sinne eilen yritti meidän lavaa rakentaessa ja
pelästyi. Harvoin se muuten karhun pyynti lavalta onnistuukaan.
Talvella on karhu kierrettävä ja pesäänsä keihäällä surmattava", sanoi
Yrjö.
Jaakko oli kuitenkin joutunut niin intoihinsa, että hänen ehdottomasti
teki mieli lähteä toiseksi yöksi vahtimaan. Hän arveli, että ehkä se
eilen ei ollut vielä nälissään eikä sen vuoksi yrittänytkään, vaan
nyt tarpeeksi levättyään ensi yönä tulee ateriata jatkamaan. Antin
teki mieli lähteä Jaakon mukaan. Vastenmielisesti Yrjö siihen vihdoin
suostui.
Illan tullen Jaakko ja Antti lähtivät haaskan luo vartioimaan. Kaikki
oli samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hiehon jätteitä ei oltu
liikutettu. Nuoret miehet kiipesivät puuhun ja asettuivat asemilleen.
Oli vielä valoisa eikä kohtakaan voinut odottaa karhun tuloa. Jaakko
ja Antti olivat lähteneet hyvissä ajoin, ettei kävisi, niinkuin
luulivat edellisenä iltana käyneen, ettei karhu ehtisi ennen heitä.
Asetuttuaan lavalle alkoivat he heti jännitetyin mielin odottaa karhun
tuloa. Etenkin oli Antti kiihtynyt. Usein oli hän kuullut vanhempain
miesten kertovan karhun pyynneistään, ja silloin aina oli hänessä
herännyt voimakas halu itse saada koettaa. Ja nyt hän oli mukana karhun
pyynnissä, suuressa, synkässä, äänettömässä korvessa. Milloin tahansa
saattoi odottaa karhun tulevan ja silloin oli hänen, juuri hänen
ryhdyttävä sen kanssa taisteluun. Mieli oli kiihtynyt ja veri virtasi
niin kuumasti hänen suonissaan, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan.
Tavattoman hitaasti kului aika. Tuli vihdoin ilta, tuli yö. Kiihtynyt
mieli väkisinkin asettui. Aluksi olivat he kyykkysillään odotelleet
pyssyt käsissä. Mutta nuoret jäsenet vaativat osansa. Asema kävi
ensin väsyttäväksi ja viimein sietämättömäksi. Täytyi vähän jäseniään
liikutella, oikoa jalkojaan. Siten joutuivat he vähitellen varsin
mukavaan asentoon. Taivas oli pilvessä ja yö tavattoman pimeä, vaikka
oltiinkin vasta puolitiessä elokuuta. Tunti kului tunnin jälkeen
eikä karhua kuulunut. Alkoi sataa hyvin hienoa tuskin huomattavaa
sadetta, äänettömänä laskeutui sitä vähitellen joka oksalle ja havupuun
neulaselle. Nuoret miehet kääriytyivät vaippoihinsa ja viruivat
vieretysten lavallaan. Jo kauan sitten olivat he herenneet toivomasta
saavansa tänäkään yönä karhua nähdä. Ajatukset kulkivat omia teitään.
Vaikkapa he asuivatkin keskellä suuria metsiä, kaukana muista ihmisistä
ja olivat tottuneet niissä liikkumaan ja olemaan, ei yö suuressa,
mahtavassa korpimetsässä voinut olla tekemättä heihin mahtavaa
vaikutusta. Se kiehtoi heidät kääreisiinsä ja lumosi mielet. Sitä
myöten kuin he väsyivät, vaipuivat he vähitellen unenhorrokseen. He
eivät enää nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään oli, vaan
metsä kertoi heille, mitä se hyväksi näki, kuljetellen heidät kauas
pois todellisuudesta.
Jonkun verran keskiyön jälkeen kun nuoret miehet olivat vaipuneet
raskaaseen horrostilaan, heräsivät he äkkiä siitä, että lava heidän
allaan alkoi horjahdella. Joku siellä kiskoi lavan kannattimia. Jaakko
ja Antti hypähtivät istualleen, mutta olivat pudota maahan. Yksi
riu'uista, jonka varaan lava oli ladottu, lähti irti, osa lavapuita
putosi alas ja niiden kanssa molemmat pyssyt. Miehet tarttuivat
ylempiin oksiin kiinni ja nousivat lavan jätteille seisomaan.
Lavapuiden ulkoreunan yli kurkisti esille karhunpää. Se oli hiehon
surmattuaan syönyt niin vahvan aterian, ettei mieli tehnyt lisää,
ennenkuin se perinpohjin oli nukkunut pehmeällä sammalvuoteella
kaatuneen kuusen oksien suojaamassa majassaan. Sinä yönä, jolloin
Yrjö ja Antti olivat olleet vahdissa, ei se ollut pesästään
liikahtanut. Toisena iltana perinpohjin nukuttuaan lähti se uutta
ateriaa valmistamaan itselleen maahan kaivamastaan osasta lehmää.
Paikalle tultuaan huomasi karhu heti, että sivullisia oli käynyt
sen varastopaikassa. Jaakko ja Antti olivat nimittäin tappopaikalle
saavuttuaan uteliaisuudesta katselleet karhun maahan kaivamia lihoja,
vähän multia penkoneet. Se oli saattanut karhun levottomaksi, se
nuuski ja huomasi, että läheisessä kuusessa oli jotain omituista. Yhtä
äänettömästi kuin se oli saapunut aitalleen, alkoi se kiivetä puuhun ja
pääsikin miesten huomaamatta aivan lavalle asti.
Pyssyt olivat pudonneet maahan, mutta vielä olivat kirveet jäljellä.
Kirveen hamaralla Jaakko iski karhua käpälille. Möristen karhu
veti käpälänsä takasin, mutta samassa, kun se yritti uudestaan
kohottautumaan, murtui toinenkin lavan kannatinpuista ja aika rominalla
syöksyi karhu maahan sekä lavapuut. Pahempaa oli, että Antti samalla
kadotti tasapainon ja vierähti alas. Jaakko sai viime hetkessä siksi
tukevasti vahvasta kuusen oksasta kiinni, että hän jäi puuhun.
Pudotessaan maahan kolahutti Antti päänsä kuusen juureen niin kovasti,
että joksikin aikaa meni tainnoksiin. Se oli hänen pelastuksensa. Jos
hän olisi vähänkin liikahtanut, olisi karhu varmaankin rutistanut
hänet kuoliaaksi. Nyt karhu, nähdessään pojan aivan liikkumatta
viruvan maassa, nähtävästi luuli häntä kuoliaaksi, se ei poikaa aluksi
koskettanut, nuuski vain ensin kasvoja sitten koko poikaa pitkin
pituutta jalkoihin saakka. Siihen kului niin paljon aikaa, että
Jaakko ehti ajatuksensa koota. Kirves kädessä laskeutui hän oksalta
oksalle, kunnes hän tuli likelle maata. Kovasti kirkaisten iski hän
kirveellä voiman takaa karhua. Kirves ei kuitenkaan sattunut mihinkään
arempaan kohtaan. Takajalkojen kohdalle tuli selkään suuri haava,
josta alkoi vuotaa verta. Karhu ällistyi ja alkoi haavaansa nuolla. Se
oli nähtävästi elänyt siihen saakka marjoilla ja juurilla. Varmaankin
hieho, jonka se oli tappanut, oli sen ensimäisiä liha-aterioita. Ehkä
se sen vuoksi oli vähän arka. Ja kun Jaakko yhä kirkui ja huitoi
kirveellään, lähti karhu tiehensä, kadoten pimeään korpeen.
Karhun kadottua kiirehti Jaakko nuorta toveriaan tarkastamaan. Jaakko
ensi hetkessä luuli, että karhu oli purrut pojan kuoliaaksi. Mutta
kuinka hän tarkastikin Anttia, ei hän huomannut hänessä mitään vammaa.
Antti oli vain pyörtynyt. Jaakko meni läheiselle lähteensilmälle, toi
sieltä kimpullisen vedessä liotettua suosammalta.. Sillä hän hautoi
Antin kasvoja ja päätä. Ja pian poika toipuikin.
Aamun koittaessa nuoret miehet palasivat kotiinsa. Kun he olivat
kertoneet seikkailunsa, sanoi Yrjö: "Tänä kesänä on enää turha sitä
väjyä. Jääköön ensi talveen. Mutta silloin me sen kierrämme, emmekä
päästäkään käsistämme."
Se hyvä tästä syksyisestä karhunpyynistä kumminkin oli, että karhu
säikkyi kauemmas, eikä sinä syksynä ketään häirinnyt. Ruskon
kadottaminen oli joka tapauksessa suuri vahinko, etenkin Liisa sitä
päivitteli. Ja kohta hän alkoi puhua, että ensi talvena olisi uusi
hieho haettava jostain ihmisten ilmoilta.