Liisa.
Vaikkapa elämä Ahmavaaralla yleensä kuluikin rattoisasti, sillä hyvä
sopu ja avulias mieliala vallitsi siirtolaisten kesken, oli elämä
siellä toisin ajoin hyvin yksinäistä. Etenkin painoi suru monesti
vanhan Liisan mieltä, joka oli tottunut elämään ihmisten ilmoilla. Hän
oli ollut vauraan talon emäntä, ja nyt hän oli erämaassa piilopirtissä,
jossa kala ja metsänriista olivat jokapäiväisenä ravintona, leipä
harvinaista herkkua. Hänen hyvä miehensä, hänen rohkea, voimakas
poikansa olivat joutuneet sissisotien uhriksi. Hän oli jäänyt pienen
orpotytön ainoaksi turvaksi. Ihmekö jos hän tunsi itsensä masentuneeksi
ja surulliseksi. Miehet olivat usein pyydysretkillä tai puuhailivat
kaskensa kanssa. Anni oli usein mukana kaskityössä. Pikku poikansa otti
hän myös työpaikalle, siellä se makasi vitmissä, leikki ruohikossa.
Kaskesmaalla myös Olli ja Kerttu viettivät aikansa, välistä auttaen,
minkä jaksoivat, välistä vapaina kuljeksien, poimien kukkia ja marjoja,
laulaen ja leikkien. Antti milloin leikki nuorempien kanssa, milloin
yritteli miehien seuraksi.
Silloin oli Liisa päiväkaudet aivan yksin kotonaan. Hän puuhaili
talouden askareissa. Mutta näin puutteellisissa ja yksinkertaisissa
oloissa ei niistä riittänyt työtä kovin paljon. Silloin hän mielellään
kehräsi, jos sattui olemaan kehrättävää. Kehrinpuu ja värttinä olivat
hänelle rakkaita. Ne hän oli tuonut mukanaan vanhasta kodistaan ja
niitä hän säilytti tuvan paraimmassa paikassa. Niihen liittyi hänen
rakkaimpia muistojaan. Kehrinpuun ja värttinän oli hän aikoinaan
nuorena tyttönä saanut Taneli Tiaiselta, josta sitten oli tullut hänen
miehensä. Tiainen oli silloin ollut komea mies, iloinen ja uhkarohkea.
Siksipä hänestä olikin tullut partiomies mitä hurjin, jonka nimeä
kaukana rajan tuolla puolen vieläkin pelolla muistettiin. Kehrinpuun
lapa oli somasti leikkauksilla kaunistettu. Sen oli Tiainen itse
tehnyt, eikä sen vertaista ollut toista.
Kun Liisa muiden ollessa ulkotöissä, oli yksin tuvassa, otti hän
esille värttinänsä. Hyppysillään veti hän syytä kuontalosta, pyöräytti
aina tuontuostakin värttinän kauas lattialle, kokosi nopeasti rihman
värttinään ja taas uudestaan pyöräytti taidokkaasti. Lanka syntyi
hienoa ja tasaista. Sitä myöten kun hän kehräsi, kulkivat hänen
ajatuksensa menneisiin aikoihin. Muistot synnyttivät kaihon ja kaiho
pukeutui sanoihin. Itsekseen hyräili hän omituisia sanoja. Hän
nimitteli kuolleita omaisiaan: arvokasta miestään, uljasta poikaansa,
tämän hentoa, kaunista vaimoa. Kielen kauneimmat sanat hän heille
omisti, lisäillen toisen mainesanan toisen jälkeen. Siten muodostui
puhe runontapaiseksi, jota hän hyräili kauniilla sävelellä. Kaiho
oli samalla niin suuri, että joka säkeen jälkeen esille tunkevat
nyyhkytykset sen hetkeksi keskeyttivät.
Näihin surullisiin muistelmiinsa antautui Liisa mieluimmin yksin
ollessansa. Jos silloin joku muu sattui tupaan tulemaan, ei se
häirinnyt Liisaa. Laulun surullisella sävelellä oli kuin lumoava
voima. Se sai iloisimmankin, huolettomimmankin vakavaksi. Yrjö joskus
pysähtyi porstuaan kuuntelemaan. Kaihon kajastus hänen mieleensä
hetkeksi kohosi, mutta kohta riensi hän ulos hakien käytännöllisistä
toimista mielelleen viihdytystä. Lapset hiipivät vakavina hiljaa ulos,
etteivät Liisaa häiritsisi. Rohkea Jaakko vältteli tupaa, mutta hän
ei koskaan mitenkään Liisaa häirinnyt. Hartaimmin kuunteli Liisaa
iloinen Anni. Vaikkapa itkuvirret olivatkin hänelle niin outoja ja
hänen mielentilalleen ja luonteelleen vastakkaisia, lumosivat ne hänet.
Kun hän kuuli Liisan hiljaisen laulun, ei hän voinut olla tupaan
hiipimättä. Hän istahti penkille oven suuhun ja väkisin kiertyi kyynel
toisensa jälkeen silmään ja vierähti siitä poskelle. Iloinen, hilpeä,
huoleton Anni istui siinä totisena, pohjattoman surun loihtiman sävelen
lumoamana.
Joskus silloin Liisa tuli Annin luo, istahti hänen viereensä, pani
käsivartensa hänen hartioilleen ja hyrähteli:
Oi sinä minun ihanaiseni,
Ihalain ilmasien kannettuiseni.