Antti suolan haussa.
"En minä tätä ruokaa voi syödä", sanoi Antti eräänä päivänä
ruokapöydässä. Pitemmän aikaa oli hän pyöritellyt suussaan lihapalasta
ja viimein väkinäisesti sen nielaissut.
"Syö keittoa, poika", sanoi Yrjö. "Sitä minä en voi syödä ensinkään, se
on kerrassaan inhottavaa."
"Eihän se hyvää ole, mutta minkä sille teet. Sanotaan että 'leikki
tuli kun leipä loppui, tuska tuli kun tupakka loppui', mutta mitä se
tupakan nälkäkään on suolan nälkään verrattuna. Kaikki ruoka maistaa
inhottavalta ilman suolaa. Mutta täytyy koetella tottua siihenkin."
"En minä siihen koskaan totu. Vanha Liisakin sanoo, että hän mieluummin
on syömättä, kuin syö tätä tuimaa ruokaa. 'Sydänalaa tuimeltaa niin',
hän sanoo. — Mutta minäpä lähden suolaa hakemaan", sanoi Antti.
"Sinäkö, ethän sinä poikaseni voi lähteä", sanoi Yrjö. "Minunhan se
olisi lähdettävä, mutta en oikein pääsisi lähtemään, kun loukkasin
jalkani. Lähteköön mieluummin Jaakko. Se nyt on ollut niin suuressa
innossa saadakseen tupaansa valmiiksi. Sinä olet vielä niin nuori, etkä
tiedä mitä vaaroja voi sattua."
"Kyllä minä lähden, kun lähdenkin", intoili yhä Antti.
Ja kun asiasta oli tarpeeksi keskusteltu ja Antti yhä pyysi, suostui
viimein Yrjö.
Sen jälkeen kun uutisasukkaat olivat Ahmavaaran rinteille muuttaneet,
oli silloin tällöin käyty suoloja hakemassa ihmisten ilmoilta. Suolan
saanti oli ylimalkaan hankalaa. Sen jälkeen kun vanha Suomi oli muusta
Suomesta lohkaistu, oli suola ollut Karjalaan tuotava joko Loviisasta
tai Oulusta. Veneillä tuotiin sitä Saimaan eteläkulmauksista kesällä.
Hevoskyydillä talvella halki Suomen. Kun se oli näin hankalasti
hankittavaa, oli se myös kallista. Oravan nahoilla sitä vaihdettiin.
Mutta ilman sitä ei tultu toimeen. Suola teki yksinkertaisen ruuan
maukkaaksi ja moni käytti sitä runsaasti, ehkä liiankin runsaasti.
Toiset sanoivat, että kun syö paljon suolaa, niin paremmin jaksaa
kestää vaihtelevien ilmojen koleutta, syksyn kosteutta. Joka
tapauksessa oli sen käytäntöön niin totuttu, että inhottavalta kaikki
ruoka maistui, kun suola sattui loppumaan.
Viime talvena oli Yrjö käynyt suolan haussa. Kevään kuluessa oli se
vähitellen huvennut ja sydänkesällä oli se kokonaan loppunut. Yrjö ei
päässyt hakemaan, kun oli sattunut loukkaamaan jalkansa, ja Jaakko oli
niin innokkaasti valmistellut tupaansa, ettei ollut malttanut lähteä.
Yrjö ei mielellään päästänyt Anttia yksinään pitemmälle retkelle, mutta
kun viime aikoina ei ollut kuulunut mitään pahempia viestejä ja kun
suolan puute todellakin oli niin vastenmielinen, suostui Yrjö viimein
Antin pyyntöön ja antoi hänen lähteä yksin suolanhakuretkelle.
Matkavarustuksiksi sai Antti uudet mukavat virsut jalkaansa, suuren
kontin selkäänsä, muutamia kimpullisia oravannahkoja kupeelleen, hiukan
kuivaa haukea evääksi ja puukon vyölleen. Aamulla lähti hän liikkeelle,
kulki kankaita, kaaloi soita, lepäsi yönsä kangasmaan reunassa joen
polvekkeen kohdalla, kulki lautalla joen poikki, hiihti suksilla
pehmeän rahkasuon yli, kulki taas kovempia maita, kiipeili vaarojen
yli ja tuli niin entisille kotiseuduilleen, jossa ei ollut käynyt
sen jälkeen kun Yrjön ja Olli-veljensä kanssa vanhempiensa kuoleman
jälkeen oli lähtenyt salolle, jonne heille sen jälkeen oli uusi koti
muodostunut.
Antti kulki entisen kotinsa raunioille. Siinä olivat mustuneet hirret
paikoillaan, koskematta. Lepän vesoja, horsman varsia ja angervoita
nousi rehevinä hirsien välistä. Siihen istuutui Antti hirrelle, katseli
kotinsa raunioita ja muisteli entistä kotiaan. Muisteli isäänsä, tuota
uljasta miestä, Karjalan rohkeitten partiomiesten päällikköä, hellää
perheen isää, muisteli äitiään, lapsuutensa päivien aurinkoa. Mieli
kävi surulliseksi. Poissa olivat ne, jotka olivat hänelle läheisimmät
olleet.
Mutta tosi toimi kutsui häntä. Yrjön kertomusten kautta oli isän kuva
kirkastunut hänen mielessään sankarien sankariksi ja hänessä kyti
palava halu tulla isän kaltaiseksi. Se ajatus hänet nytkin ohjasi
muistamaan retkensä tarkoitusta.
Yrjön neuvoa seuraten Antti kulki Hernevaaran taloon, jossa eli
Parviaisten kuuluisaa kauppiassukua. Siihen aikaan maakauppa oli
laissa kielletty. Mutta oli muodostunut taloja, sukuja, jotka sitä
harjoittivat ostaen nahkoja ja muita maan tuotteita ja myöden
välttämättömimpiä tarpeita, suoloja, rautaa y.m. koko maakunnan
menestykseksi. Hernevaaralle, Parviaisten taloon suuntasi nyt Antti
kulkunsa. Vauras talo näytti lähemmäksi tultua autiolta. Ovet olivat
leikkimillä suljetut eikä ihmisiä näkynyt missään. Kun Antti siinä
seisoskeli ja ovia tunnusteli, ilmestyi kuitenkin jostain vanha mies
kysymään Antin asiata.
Kun Antti selitti kuka hän oli ja millä asialla hän kulki, sanoi mies:
"Voi poika parka, pahaan aikaanpa retkellesi läksit. Vainolainen
on taas liikkeellä. Joukottain on heitä kulkenut, eivät ole vielä
ehtineet tuhojaan tehdä, mutta kostontuumat kuuluu heillä olevan
mielessään. Viime kevättalven aikana meidän puolen miehet retkeilivät
kaukana Laatokan rantamailla, sitä nyt kostavat. Meidän talon väki
on vetäytynyt salolle piilopirtteihinsä. Mitenkä se Yrjö noin nuoren
miehen yksin päästi näin vaaralliselle retkelle."
"Emme me tienneet vainolaisten tänä kesänä liikkeellä olevankaan,
ja kun suolannälkä alkoi kovin tukalalta tuntua, läksin minä suolan
hakuun."
"Suolaa minä sinulle vielä voin toimittaa, mutta laittaudukin sitten
pian turvallisemmille seuduille."
Mies otti Antin kontin ja oravan nahat ja katosi hetkeksi jonnekin
rakennusten väliin. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin kontti suoloja
täynnä. Kontti sovitettiin Antille selkään, viilekkeet asetettiin
mukavasti olan yli. Mies toimitti Yrjölle terveisiä, antoi Antille
ohrakokon puolikkaan käteen, toisen sanoi konttiin panneensa suolojen
päälle ja neuvoi pojalle tien alun.
Raskas taakka selässään läksi Antti kotia kohden astelemaan. Vaikka
mies olikin häntä varoitellut, ei hän ymmärtänyt peljätä, vaan kulki
pitkin vaarojen ja talojen välistä leveätä polkua.
"Seis briha [poika]! Kunnepa proidit [kuljet]", kuului äkkiä
pensaikosta tien varrelta. Siinä oli kuusimiehinen joukko parrakkaita
Venäjän Karjalan miehiä nurmekkeella tuuhean kuusen ja lepikön välissä.
Antti olisi mielellään lähtenyt livistämään, mutta se oli mahdotonta.
Ennenkuin hän oli ensi hämmästyksestään toipunut, oli joukon nuorin
mies käynyt häneen käsiksi.
"Mitä suntsassa [kontissa] kannat, talot ovat tyhjänä, asukkaat eäreh
[pois] männeet, biegloina [pakolaisina] elävät metsiss. Tästähän saamme
oppaan", tuumailivat miehet.
Antin kontti tutkittiin ja otettiin häneltä pois ja hän itse otettiin
vangiksi. Kun häneltä kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän viattomasti
nimensä. Siitä rajantakaiset saivat vain uutta yllykettä, kun kuulivat
hänen olevan kuuluisan partiopäällikön Roivaan pojan. Sen jälkeen
Antti kuitenkin kävi varovaisemmaksi, ja kun he urkkivat, missä kylän
asukkaat metsissä piilivät, ei Antti enää ollut halukas vastaamaan.
Toiselta puolen ei hän juuri muita piilopaikkoja tiennytkään kuin
Ahmavaaran.
Venäjän Karjalan miehiä ei vielä ollut suurempaa määrää liikkeellä,
pienissä ryhmissä kulki heitä muutama kymmenkunta etujoukkoina
odotettaville suuremmille joukoille. He eivät sen vuoksi yritelleet
suurempien kylien kimppuun, vaan halusivat mieluummin yllätellä
pakolaisia piilopirteissään. Tiettömille taipaleille lähteminen salojen
kätköistä etsimään asumuksia oli kuitenkin vaikeata, sen vuoksi olivat
iloissaan, kun saivat Antin kiinni, toivoen hänestä opasta itselleen.
Aikansa levättyään lähtivät miehet liikkeelle, kiipesivät läheisille
vaaroille seutuja tähystelemään. Siten tulivat he Honkavaaralle,
samalle, jossa Yrjö poikien kanssa oli heidän ensimäisellä retkellään
pysähtynyt saloja tarkastamaan. Vieraat miehet näkivät tästä laajan
maiseman edessään, näkivät vaaran vaaran takaa kohoavan, pohjoisessa
laajan suo-alueen ja sen takana taas uusia vaaroja. Kaukana häämöitti
myös Ahmavaara ilta-auringon valaisemana. Ahmavaaran kupeelta näkyi
selvästi savupatsas suorana kohoavan taivasta vasten viimein hälveten
näkymättömiin.
"Katsokaa, miehet, tuolla kohoaa savu taivasta kohti, siellä on
biegloita, eikä niitä siellä ole äiä, sinne on meiän mentävä",
tuumailivat sissit. "Pojan täytyy opastaa meidät sinne."
Antti muisti, kuinka hän heidän ensimäisellä retkellään oli omaksi
huvikseen tehnyt tulen ja Yrjö siitä oli kiihtynyt. Nyt hän käsitti,
kuinka oikeassa Yrjö oli ollut. — Varmaankin ne siellä Ahmavaaralla
olivat laittaneet lehmisavun vain, turhan päiten tulta polttivat.
Oikein se häntä huolestutti ja harmitti. Sitä myöten kun sissit
katselivat savua, kohosi into heissä. Paljon siellä ei voi olla
asukkaita, mutta ketä ovat, kenties mitä aarteita ovat sinne kätköön
vieneet. Ja yhä kiihkeämmin alkoi mieli sinne palaa. Miehet kyllä
käsittivät, että sinne ei ollut niinkään helppo päästä suurten soitten
yli, ja sen vuoksi he vaativat Anttia oppaaksi. Mutta Antti vaikka
olikin nuori, oli jo varttunut vahvaksi ja jänteväksi, vaarallinen
aika ja metsästysretket ja monet seikkailut olivat häntä aikaisin
kehittäneet. Ja hänhän oli Roivaan poika, Yrjön kertomukset isän
seikkailuista olivat hänen mielessään kasvattaneet palavan halun kokea
samanlaisia seikkailuja. Sen vuoksi hän varmasti kieltäytyi opastamasta
sissejä Ahmavaaralle. Sissit siitä yltyivät ja sitoivat hänen kätensä
tiukasti kiinni. Mutta Antti pysyi lujana.
Ilta oli jo käsissä ja sissit päättivät joksikin aikaa asettua
levolle. Penkereellä vuoren rinteellä illastivat ja sitten rupesivat
makaamaan. Antille ei illallista annettu ollenkaan, pilkaten tutkittiin
hänen konttiaan ja yksi sisseistä kaatoi häjyyksissään osan hänen
suoloistaan maahan, kalleista ja niin suuresti ikävöidyistä suoloista.
Varovaisuuden vuoksi eivät sissit tehneet tulta, vaikka yö oli viileä.
Antin käsiä kirvelivät tiukat siteet, jonka vuoksi hän ei voinut
nukkua. Siinä viruessaan mietti hän kohtaloaan; millään hinnalla hän
ei olisi suostunut ohjaamaan sissejä omaan rauhalliseen kotiinsa,
ennen saisivat kiduttaa häntä vaikka miten. Päinvastoin, hän halusi
suoranaisesti ryhtyä kotiaan puolustamaan ja taistelemaan sissejä
vastaan.
Yön kuluessa selvisi hänelle vähitellen seuraava tuuma. Joskus
pyydellessään haukia, poimiessaan muutamia ja etsiskelyssään
vesilintuja oli hän samoillut suo-alueella laajalti ja tunsi seudut
tarkasti päivämatkan päästä Ahmavaarasta. Hän tiesi että suo toisin
paikoin oli niin pehmeää, ettei siitä mitenkään päässyt kulkemaan.
Eräässä paikassa pistäytyi lounaisesta käsin kovempaa maata ikäänkuin
kapea, pitkä niemeke tähän pehmeään hyllyvään hetteeseen. Tälle
niemekkeelle päätti hän ohjata sissit ja sitten koettaa itse paeta.
Yön viileyden vuoksi eivät sissit kauan maanneet, vaan nousivat jo
kohta auringon nousun jälkeen ylös, pudistelivat vilua ruumiistaan
ja valmistautuivat liikkeelle lähtemään. Antti tuumien aikeensa
toteuttamista oli myöntyvinään. Valitteli vilua ja nälkää ja pyysi
ruokaa. Sissit lupasivatkin ruokaa, jos hän suostuisi opastamaan heitä
metsäasumukselle. He nähtävästi toivoivat sieltä itselleen mukavaa
asemapaikkaa ja sen vuoksi olivat niin kiihkeitä sinne pääsemään. Antti
oli hädissään suostuvinaan. Hänen käsisiteitään hiukan hellitettiin ja
niin lähdettiin liikkeelle, Antti oppaana muiden edellä.
Koko päivän kulkivat miehet eteenpäin ensin vaarojen yli ja sitten
kangasmaata ja suota. Iltapuolella joutuivat Antin ohjaamina kapealle,
soiden koskeen pistävälle kangasniemekkeelle. Siinä sattui olemaan
matala hiekkainen kunnas. Sen juurelle asettuivat sissit lepäämään,
hyväksi onneksi ennen kuin olivat huomanneet, minkälaiseen umpimutkaan
olivat joutuneet. Vaikka olikin kesäinen aika, oli edellinen yö
ollut kylmänlainen, eivätkä sissitkään olleet voineet paljon nukkua.
Aurinko paistoi nyt lämpimästi. Ja kun he asettuivat hiekkakummulle
lepäämään tuuheain honkain suojaan, niin ei enää sen miellyttävämpää
olinpaikkaa voinut löytyä. Ihana lämmin säteili kuivasta kangasmaasta
ja tuuhean hongan latvus suojeli suoranaisilta auringonsäteiltä.
Kun siihen pitkäkseen heittäytyivät, alkoi ruumista suloisesti
raukaista. Kun vielä olivat syöneet vankan aterian kissoistaan,
kotoa tuotua kalakukkoa, valtasi torkka väkisinkin rotevat Karjalan
sissit. Ja miksikä eivät olisikin levänneet? Minne heillä kiire eli.
Malttamattomina olivat lähteneet liikkeelle ennen muita, etujoukkona
vakoilemaan ja tiedustelemaan. Pienellä kumpareella soiden keskellä
olivat erittäin turvallisessa paikassa, tässä oli heidän hyvä levätä
matkan vaivoista väsyneinä.
Petri niminen sissi, joka oli nuorin joukossa, pantiin vahtimaan.
Hän asettautui mukavaan asemaan ja yritteli puhelemaan Antin kanssa.
Mutta Antti oli nukkuvinaan eikä antautunut pitempiin pakeisiin.
Ruumista raukasi Petriltäkin. Yön kylmän, matkan vaivojen jälkeen
oli niin hyvä tässä lämpimällä kumpareen rinteellä loikoa. Ajatukset
kulkivat vähitellen kauas pois Aunuksen maille. Siellä oli Petrillä
mielitiettynsä ja hän näki ajatuksissaan kotikylänsä, josta kaikki
miehet olivat retkeilemään lähteneet; kotiin oli vain jäänyt naisia,
vanhuksia ja lapsia. Naiset siellä illoin kävelivät yhdessä kylän
kadulla, puhellen miehistään, veljistään ja ystävistään, jotka olivat
lähteneet kaukaiseen vieraaseen maahan vanhoja seikkailuja kostamaan ja
uusia kokemaan. Ja vähitellen sulkeutuivat Petrin silmät ja hän vaipui
unien helmoihin, siirtyi kaukaiseen kotikyläänsä.
Sitä oli Antti varronnut, nyt oli tullut se hetki, jota hän oli
odottanut. Nyt oli hänen paettava sissien käsistä, jos milloin. Mutta
hänellä oli kädet vielä siteissä ja hän oli Petrin ja muiden sissien
välissä pengermän rinteellä. Pitemmän aikaa oli hän siteitään koettanut
hivuttaa auki. Nyt hän vartiainsa nukkuessa voi käyttää hampaitaankin
apunaan. Siten sai hän viimein kätensä vapaiksi. Varovaisesti
kohottautui hän istualleen, nelin kontin harppaili hän Petrin yli hänen
heräämättään ja nyt ulos kankaalle pakoon. Mutta — suolat. Ne tulivat
Antille mieleen. Niitä varten hän oli retkelleen lähtenyt ja palaisiko
hän nyt ilman suoloja kotiin. Kyllähän yksi sisseistä oli kaatanut
osan suoloista pois, mutta oli niitä vielä enin osa kontissa jäljellä.
— Tuolla oli kontti muiden tavarain kanssa yhdessä kasassa, tuossa
puolittain sissien laukun alla. Mutta laukun päällä oli yhden sissi,
pää. Varovaisesti hiipi Antti tavarain yläpuolelle ja koetti vetää
konttiaan esille. Kontti tulikin, mutta toinen viileke oli tarttunut
laukun reunassa olevaan koukkuun ja sen kautta tuli Antti vetäisseeksi
laukkua vähän syrjään. Mies, jonka pää oli laukulla, makasi hyvin
keveästi. Hän siitä melkein heräsi.
"Petri, mikä hätänä”, huudahti hän.
"Ei mikään ole hätänä", vastasi Petri. Hän oli ajatuksissaan kaukana
Aunuksessa eikä siellä ollut mikään hätänä.
Antti oli kuitenkin saanut konttinsa irti, sovitti sen selkäänsä ja
lähti kulkemaan kankaalle. Hän suuntasi kulkunsa pehmeään rahkasuohon
pistävän kovemman maan niemekkeen kärkeen. Keveästi, puolijuoksua kulki
hän. Jo pääsi hän viimeiseen kärkeen. Siinä oli vanhastaan kätkössä
suksia. Antti kiirehti pensaikkoon ja löysikin kaksi paria. Toisen
parin otti Antti itselleen, toisen hän painoi pehmeään suohon niin,
ettei kärkeäkään näkynyt. Sitten nousi hän suksilleen ja alkoi hiihtää
suolle.
Mutta pensaikon laidassa oli kuovilla pesä ja siinä pienet poikaset.
Kuovi pelästyi Anttia, pyrähti lentoon ja alkoi huutaa — eeii, eeii,
eeii —. Omaan tapaansa hätäisesti lennellen se vihelsi ilmassa. Kuovin
huuto herätti herkkäunisen miehen, joka ei ollut ehtinyt vaipua
takaisin uneen. Hän alkoi kuunnella kuovin huutoa. Sitten nousi hän
istualleen.
"A missä briha, Pedri", huusi hän.
Petri heräsi samassa ja muutkin sissit. Siinäkös hälinä syntyi. Kilvan
huusivat miehet. Ken torui Petriä, ken sadatteli poikaa.
"Petri, senkin vartia, — jos jonniinlaisia vartijoita niitä on. —
Perhanan briha, lensi kuin lintu tiehensä. Mutta katsokaa veljet,
tuolla menee briha. Kiinni otamme pakolaisen. Ja kun vielä kerran
meidän käsiimme joudut, et toista kertaa yritä. Kunhan sulan lyijyn
valamme kulkkuusi, niin et enää pakene."
Niin uhkailivat miehet. Mutta suolla hiihteli Antti. Miehet
huomasivat hänet ja riensivät takaa-ajamaan. Antti kyllä ponnisteli
eteenpäin, minkä jaksoi, mutta pehmeässä rahkasuossa hiihtäminen on
hyvin raskasta. Sissit eivät ensin ymmärtäneet, miksi Antti niin
hitaasti eteni. Pari sissiä lähti pyssyt kädessä takaa-ajamaan. Mutta
kuljettuaan parisen kivenheittoa tulivat he kovasta maasta muodostuneen
niemekkeen kärkeen. Siinä heiltä tie katkesi. Innoissaan Petri syöksyi
suolle arvellen sen kannattavan häntä yhtä hyvin kuin Anttia, mutta
upposi suohon melkein vyötäisiä myöten. Toisten miesten avulla pääsi
hän kumminkin kohta takaisin kovemmalle maalle.
"Miten se poika suota kulkee, kun se ei meitä kannata", tuumailivat
miehet. — Mutta kohta he huomasivat, että poika hiihtämällä kulki
pitkin pehmeätä suota. — "Jos se sai tästä sukset, niin on ne toisetkin
jossain piilossa." Toinen mies alkoi suksia etsiä, vaikka turhaan.
Antti sai kiittää varovaisuuttaan. Mutta toinen otti pyssynsä ja ampui
laukauksen Antin jälkeen. Laukaus ei kuitenkaan sattunut Anttiin,
vaan repäisi kuoren läheisestä karahkamännystä. Pahasti kävi Antin
mieleen, kun luoti korvan juuresta singahti. Sydän sykähti. Juoksemaan
teki mieli lähteä, mutta se oli mahdotonta, muutaman askeleen voi
hän heittäytyä vähän nopeammin eteenpäin, mutta sitten upposi suksi
syvempään, kun ei huolellisesti sitä eteen päin sovitellut ja kovempia
letikköpaikkoja valinnut. Antti syöksyi samassa suksiltaan ja oli
suohon vaipua. Suksilleen hän kuitenkin pääsi ja alkoi uudestaan
ponnistella. Hiki valui päästä, jalkoja pyrki raukasemaan, mutta
eteenpäin täytyi ponnistaa. Ja mikä tuskallisinta oli, ei voinut
nopeasti kulkea, vaan varovaisesti, hitaasti, askel kerrassaan oli
suksi siirrettävä aina toisen eteen, joka kerran paikka valittava.
Olisiko nyt saanut sujahuttaa suksilla niinkuin talvella, potkaista
suksen sukkulana luistamaan, kiitää eteenpäin, puikkelehtaa portimona.
Mutta ei auttanut, täytyi kulkea tuskastuttavan hitaasti.
Tämä hidas kulku oli kuitenkin hänen pelastuksensa. Sissit eivät suksia
löytäneet, eivätkä voineet ilman niitä rahkasuolle lähteä. Yrittivät
suota kiertämään, etsimään kovempaa paikkaa. Mutta Antti oli hyvästi
valinnut pakopaikkansa. Kova maa muodosti tässä todellakin pitkän
niemekkeen eikä kiertämisestä ollut puhettakaan. Molemmin puolin sai
virstoittain palata takasin, ennenkuin pääsi niemekkeeltä pois. Ampua
koettivat vielä toisen kerran, mutta sen aikuisten pyssyjen lataaminen
oli hidasta. Se vei aikansa, Antti oli sillä välin ehtinyt palasen
kauemmaksi. Luoti ei enää sattunut niin lähelle kuin ensi kerralla.
Ei auttanut muu. Sissien täytyi päästää Antti menemään. Kiroillen ja
sadatellen he sen tekivät, mutta eivät muuta voineet. Vielä huomasivat
he, että olivat Antin opastusta noudattaen tulleet varsin sopimattomaan
paikkaan. Täytyi palata takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.
"Isänsä poika näkyy olevan se briha", tuumivat Aunuksen miehet, "vielä
siitä tulee partiomies, jonka tekoja Aunuksen naiset saavat pelätä.
Parasta olisi ollut, jos olisimme sen pojan puuhun hirttäneet."
"Lapsihan tuo oli vielä", sanoi miehistä vanhin sovittavasi.
Sillä välin Antti hiihteli eteenpäin. Kun toinen laukaus pamahti,
säpsähti hän ja säikäyksissä taas potkasi harhaan. Kolmatta laukausta
ei enää kuulunut. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, etteivät
sissit olleet voineet ryhtyä häntä takaa ajamaan. Hän alkoi hiihtää
vähän rauhallisemmin, pysähtyi hetkeksi lepäämään. Sillä kovasti jo
läpätti sydän ja jalat olivat aivan puutua rasituksesta. Rauhoituttuaan
alkoi Antti tuumia tilaansa. Saattaakseen joka tapauksessa sissit
harhaan päätti hän, ettei kulkisi suoraan kohti Ahmavaaraa, vaan
suuntaisi kulkunsa paljoa lännemmäksi. Jonkun tunnin hiihdettyään,
neuvoteltuaan joen yli, pääsi hän viimein kovemmalle maalle ja voi
astuen kulkea eteenpäin. Mukavalta tuntui kevein askelin astuminen.
Jalat aivan itsestään maasta kohosivat. Päästyään tiheämpään metsään,
ettei enää voitu nähdä häntä, alkoi hän kaartaa oikealle ja suunnata
kulkuaan Ahmavaaralle päin. Yöksi ei hän vielä kotiin ehtinyt. Tiheässä
kuusikossa, vaaran rinteellä hän lepäsi yönsä ja jatkoi seuraavana
päivänä matkaansa. Toisena päivän iltapuolella tuli hän viimein
enemmittä seikkailuitta perille.
Ahmavaaralla oli jo alettu tulla levottomiksi, kun ei Anttia ollut
kuulunut kotiin. Tuon tuostakin tähysteli Yrjö sinnepäin, mistä odotti
Antin tulevan. Äkkiä alkoi Hermi haukkua ja juosta aivan toiselle
taholle. Yrjö jo alkoi ihmetellä, ketä sieltä tulisi, kun hän näki
Antin kontti selässä astelevan vaaran kuvetta.
"Missä sinä olet viipynyt ja mistä sinä sieltäpäin tulet? — Saitko
suoloja?" Näin sateli kysymyksiä Antille.
"Sainhan minä suoloja, mutta ei ole kontti enää täysi. Osan kaatoi
vallaton Petri sissi maahan..."
"Sissi! — Oletko sinä ollut sissien käsissä?"
"Olenhan minä!" Ja Antti sai tarkalleen kertoa seikkailustaan.
"Vai ovat rajantakalaiset taas liikkeellä? Vai meidän savumme
näkivät ja sen mukaan kulkivat. Ei auta muu kuin ryhtyä erityisiin
varokeinoihin. Mutta eivät ne sentään tänne taida ensi hädässä päästä.
Suuret ovat suot välissä ja hankala on niiden yli kulkea."
Monta vuorokautta sen jälkeen vartioitiin yöt päivät, tähysteltiin
Ahmavaaran suonpuoleiselta vaaran laelta rintamaille päin, mutta
rajantakalaisia ei näkynyt. Muut tehtävät suuntasivat heidän kulkunsa
muuanne, Ahmavaaralaiset saivat jäädä rauhaan.