Koti salon sydämmessä.
Kerran kauniina keskikesän päivänä lähtivät Yrjö ja pojat tavallista
pitemmälle retkelle. Yrjö halusi käydä tarkastelemassa maita vähän
laajemmalti. Hän tahtoi etsiä hyviä kalastuspaikkoja, katsella sopivia
kaskimaita sekä yleensä vastaisen varalta oppia tuntemaan kaikki
suot, joet, lammet ja vaarat, siltä varalta että vainolainen joskus
ulottaisi partioretkensä tännekin saakka. Näistä tuumista oli hän jo
pitkin talvea puhunut, mutta oli tullut jotain lisäksi, joka vaikutti,
ettei Yrjö saanut rauhaa, ennenkuin oli tämän tutkimusretkensä tehnyt.
Jo useamman viikon aikana oli Yrjö aina silloin tällöin huomannut
hienon savupatsaan kohoavan koilliselta taivaankulmalta, Korpivaaran
rinteiltä. Hän oli ensin arvellut savua satunnaisten pyydysmiesten
majapaikalta nousevaksi. Mutta kun savupatsas oli jo muutaman viikon
aikana noussut samasta paikasta, täytyi siinä olla pysyväisiä eläjiä.
Olivatko ne ystäviä vai vihollisia? Olivatko nekin uutisasukkaita,
jotka samoin kuin Ahmavaaralaiset aikoivat erämaahan taloa rakentaa,
vai olivatko pakolaisia, jotka piilopirtissä odottivat rauhallisempia
aikoja, voidakseen palata entisille asumasijoilleen. Vai oliko sinne
asettunut retkeileviä rajantakalaisia, jotka ehkä ulottaisivat
partioretkensä tännekin savun ohjaamina. Vai olivatko ne, mikä olisi
ollut kaikkein pahinta, rosvoja, ulkopuolella lakia eläjiä, jotka
sieltä käsin aikoivat maan vaivana, koko seudun vitsauksena ryöstämällä
ja rosvoamalla itseään elättää. Yrjö oli ainaisilla partioretkillään
tullut varovaiseksi. Nytkin katsoi hän viisaammaksi ottaa selkoa tuon
taivaalle kohoavan savun aiheesta, kuin joutua yllätyksen alaiseksi.
Oli Juhannuksen jälkeinen viikko, kesä oli kauneimmillaan. Puut
loistivat alkukesän heleän kirkkaan vihreässä puvussaan, aurinko
helotti syvän siniseltä taivaalta, ilma oli lämmin. Tämmöisenä päivänä
lähtivät Yrjö ja pojat aikaisin aamulla retkelleen Hermin seuraamana.
Mukana oli Yrjöllä pyssy, pojilla vaan kevyet kirveensä vyön perään
pistettyinä. Yrjöllä oli sitä paitse pieni eväskontti selässä.
Keveissä puvuissa, tuohivirsut jaloissa, iloisin mielin läksivät
retkeilijät liikkeelle. Vaaroja kiipesivät, soita kaatoivat, metsiä
kulkivat, tiheiden kuusikkojen läpi tunkeutuivat ja taas uusia vaaroja
kiipesivät. Välistä sai kiertää aika mutkia päästäkseen jonkin lammen
tai pehmeän suon ohi. Jokien yli oli mentävä jotain kaatunutta puuta
lauttana käyttämällä.
Iltapuolella lähestyivät he Korpivaaraa. Hermin kutsui Yrjö luokseen
ja pani nuoresta koivusta väännettyyn vitsasköyteen, ettei se
ennenaikojaan ilmaisisi retkeläisiä. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin.
Yrjö oli huomannut, että savu kohosi vaaran etelärinteeltä, sen
vuoksi hän nyt kulki vaaran pohjoispuolelle, kohosi vaaran harjalle ja
laskeusi sieltä varovasti alaspäin.
Ilta oli jo tulossa. Mutta pohjolan kesä-ilta on valoisampi kuin
talvinen päivä. Aurinko valaisi koko maiseman toistavan kirkkaaksi.
Vaaran eteläinen rinne oli jotensakin jyrkkä, jyrkästi kaartuvien
kallioiden alapuolella oli tasainen kenttä, suurten koivujen, leppien
ja pihlajain täyttämä. Suurina, suorina kohosivat koivut vasten
taivasta. Hienolehtinen latvus kimalteli ihmeen heleänä alkukesän
täydessä rehevyydessä. Lepät muodostivat tiheitä pensaikkoja ja pihlaja
kukki. Vähän matkaa kallionseinämästä oli aukeama, vihanta nurmen
kaistale puiden välissä. Loivan rinteen alapuolella oli kaksi suurta
kuusta. Ne olivat juurelta miehen sylyyttä paksummat, äärettömän
korkeat ja tuuheat. Pitkät oksat ulottuivat kauas sivuille ja maahan
saakka muodostaen väliinsä mukavan kammion. Kuusen latvat olivat täynnä
punaisia kävynalkuja, ne olivat kukkalatvakuusia. Kuusien juurella oli
kahden vankan juurihaaran välissä lähde, josta liika vesi valui pois
pientä purontapaista myöten.
Yrjö hiipi varovaisesti lähemmäksi, jätettyään pojat Hermin kanssa
jonkun matkan päähän. Päästyään pyöreälle kallion kielekkeelle, avautui
hänen eteensä omituinen ja aivan odottamaton näky.
Siinä oli koko talous. Koivujen syvälle alas riippuvia oksia oli
sidottu yhteen ja niistä muodostettu vitmi. Yhteen sidottujen
oksien päälle oli pantu suuri tuohilevy, siihen koottu kuivia,
pehmeitä sammalia ja niiden päälle pantu pari vaatevaippaa. Siten
oli muodostunut kehto. Kehdossa virui iloisesti potkien ja nauraen
puolialaston pulska, noin puolitoista vuotinen poika. Nuori äiti istui
kelopölkyllä vitmin vieressä, puheli lapsensa kanssa ja heilutteli
vitmiä. Kaikki olivat vaatteet puutteellisia, käsivarret paljaat,
jalat kengittä, sukitta, vähät vaatteet paikoin rikki. Mutta nuoruuden
kukoistus esti sitä huomaamasta. Tuuhea, ruskea tukka oli kauniisti
koottu päälaelle. Hän milloin hyväili lastaan, milloin heilutteli
vitmiä ja välistä nauroi kilpaa pikku poikansa kanssa.
"Vahoitukkaiseen, muurekukkaiseen, pääsköilintuiseen", sanoi hän.
Ja hän luetteli kaikki mitä kaunista tiesi, pienet linnut, kukat,
oravanpoikaiset, sinisirkkuset, tuomenkukkaset, kaikiksi niiksi hän
kutsui poikaansa, hän vertasi häntä kauneimpaan, miellyttävimpään, mitä
hän tiesi. Kielen kauneimmat sanat hän omisti pojalleen.
"Pienuttani, poluttani, päivyttäni." Ja poika nauroi ja lepersi
äidilleen. Sitten äiti keinutteli vitmiä ja lauloi:
"Lepän lynkkä liekuttaapi,
Koivun konkelo pitääpi.
Lepän lynkkä liekuttaapi
Koivun konkelo pitääpi."
Siitä vähän matkan päässä oli koivuista ja pihlajista valmistettu majan
tapainen; siinä oli joku vaippa, vähän tarvekaluja, pyssy, konttia,
pyttyjä. Lehtimajan molemmin puolin oli pihlajoita täydessä kukassa.
Kuusen juurella seisoi nuori mies, iältään ei paljoa yli
kahdenkymmenen. Hän oli kookas ja solakka. Ruskea, kihartava tukka
näkyi niskaan lykätyn lakin alta. Rohkeapiirteiset avonaiset
kasvot olivat vielä parrattomat. Mies näytti tällä hetkellä vähän
neuvottomalta. Hän oli juuri ajanut metsästä kotiin pienen, mutta
pirteän, punaisen ja valkean, kyyttöselkäisen lehmän. Kuusen juurelle,
lähteen kohdalle oli lehmä pysähtynyt rauhallisesti märehtimään.
Näytti niinkuin mies olisi yrittänyt lypsämään, mutta ei tiennyt mihin
lypsäisi.
"Lepän lynkkä liekuttaapi
Koivun konkelo pitääpi.
Ota kenkä, lypsä lehmä,
Anna lapsen juoda jorraa"
lauloi nuori vaimo vitmiään hypitellen ja purskahti helakkaan nauruun.
Mies ei kuitenkaan kenkään lypsänyt, vaan otti lähteen reunalta
uuden suuren ropeen ja lypsi siihen voimakasta maitoa. Pienemmällä
ropeella annettiin sitten pikkupojan juoda oikein kyllälteen. Poika
joikin, hengitti syvään ja joi uudestaan. Ja äiti nimitteli häntä jo
maitoparraksi ja piimäsuuksi. Nuori mies heitteli pihlajan kukkia
vaimonsa tukkaan, antoi hänelle ropeellisen karpaloita, jotka oli
suolta tullessaan poiminut, maahan oli hän nakannut kimpullisen kaloja.
Kun lapsi oli kyllälteen juonut, käski mies äitiäkin juomaan. Ja
rohkeus ja nuoruuden ilo ja onni loistivat hänen silmistään.
Silloin ei Yrjö enää malttanut pysyä paikoillaan kallion kielekkeellä.
Hän viittasi odottavia poikia luokseen, jotka Yrjön alkuperäisestä
kiellosta huolimatta olivat yhä likemmäksi hiipineet.
"Täällähän onkin ystäviä", huudahti hän sitten iloisesti. "Terve Anni,
terve Jaakko! Mistä te tänne olette tien löytäneet?"
"Kas! Yrjökö se on! Ja Antti ja pikku Olli! Mistä ihmeestä te siihen
olette tulleet, kun ei teitä tähän saakka ole missään näkynyt, eikä
kuulunut."
Näin puhelivat nuori mies ja vaimo vuorotellen. Yrjö ja pojat
laskeutuivat kalliolta alas, kättelivät ja asettuivat nuotiopuuksi
varustetulle kelohongan pölkylle istumaan. Siinä sitten tekivät selkoa
vaiheistaan.
Korpivaaran asukkaat olivat hekin samoilta seuduin kotoisin, kuin
missä Roivas-vainaan koti oli ollut. Olivat vieläkin lähempää Venäjän
rajaa, Kirvesvaaran kylästä. Heidänkin kotinsa oli ryöstetty.
Vanhemmat olivat Jaakolta kuolleet, koti poltettu. Jaakko, joka oli
uhkarohkea, huoleton, seikkailunhaluinen nuori mies, olisi mielellään
liittynyt partiojoukkoihin, jotka kokoontuivat Pielisenjoen suulle
taistellakseen vihollisia vastaan ja puolustaakseen kotiseutuja.
Mutta hän oli sattunut menemään naimisiin, hänellä oli nuori vaimo ja
pieni poika. Sen kesän ja koko seuraavan talven olivat he kuitenkin
viettäneet kotiseudullaan. Mutta kovin oli elämä ollut hankalaa.
Ainaista levottomuutta. Aina oli täytynyt varoillaan olla, usein
muutella asuinpaikkaa. Milloin oli oman maan miehiä kulkenut niillä
mailla, milloin vainolaisia liikkunut. Omia miehiä piti auttaa ja
neuvoa, hankkia heille muonavaroja ja opastaa. Ja mielellään heitä
autettiinkin, mutta siitä johtui ainainen vaara, paitse että usein
oli vaikea hankkia mitä tarvittiin. Sillä kun oma väki oli paraiksi
ehtinyt hajaantua kukin asumasijoilleen, tuli useinkin jo vainolainen
kulkien ryöstäen ja uhaten eteenpäin, etenkin haluten kostaa niille,
jotka olivat tavalla tai toisella olleet osallisina suomalaisten
sissijoukkojen toimiin.
Elämä oli sen vuoksi ollut kovin huolekasta ja vaivaloista. Ja kun
vihdoin pitkän talven jälkeen koitti kesä, päätti nuori pariskunta
lähteä saloon asumaan rauhattomilta rintamailta, saadakseen siellä
iloita nuoresta onnestaan ja hoidella pikku polkastaan. He olivat vielä
niin nuoria ja huolettomia, terveitä ja rohkeita. He olivat kasvaneet
vauraissa ja onnellisissa kodeissa eivätkä viime aikojen levottomuudet
olleet heitä masentaneet. Elämä sinisen salon helmassa, harmaan vaaran
liepeillä, järvien ja jokien kaloilla, metsän riistalla, rinteiden ja
soiden marjoilla tuntui heistä viehättävältä. Kesäkuun alkupäivinä kun
kevättulvat olivat asettuneet, olivat he lähteneet liikkeelle. Mukaan
oli otettu, minkä kantaa jaksoivat ja lehmä. Se oli heille välttämätön,
kun oli pieni lapsi. Matka oli ollut hyvin vaivaloinen lehmän vuoksi.
Hitaasti oli kuljettu ja pitkiä mutkia oli tehty pehmeämpiä soita
kierrellessä: Välistä oli Tähikki parka yrittänyt suohon vaipua.
Suurella vaivalla oli voimakas Jaakko sen aina saanut autetuksi ylös.
Monen mutkan ja vaivan perästä olivat viimein saapuneet Korpivaaran
rinteille ja tähän taloksi asettuneet. Näin kertoivat Jaakko ja Anni
vaiheistaan.
"Ja tässäkö olette eläneet ja tuossa majassa maanneet?"
"Tässä olemme olleet. Ja hyvä tässä on ollut olla. Jaakko pyytelee
kaloja, ampuu silloin tällöin linnun. Tähikki antaa meille maitoa, ja
pikku Jaakko se kasvaa ja vahvistuu."
"Ettekö meistä mitään kuulleet, kun ette samoille vaaroille asettuneet
meidän kanssa", kysyi Yrjö.
"Tiesimmehän teidän jonnekin lähteneen, mutta emme ollenkaan tienneet
edes minne päin olitte kulkeneet."
"Tähänkö aiotte eteenkin päin jäädä?"
"Siitäpä tuo on tuntunut. Kaunis on paikka ja suojaisa."
"Hyvähän tässä kesän aikana on olla, mutta kesän jälkeen tulee syksy ja
talvi. Eikä tuommoisessa majassa talvea eletä pikku lapsen kanssa, ei
edes syyssateilla säätä pidetä. Lähtekää Ahmavaaralle, asettukaa sinne
meidän kanssamme elämään. Rakennamme yhdessä teille majan. Kalastamme,
metsästämme yhdessä. Ja jos vainolainen näille maille osuisi tulemaan,
niin onhan turvallisempaa, jos elämme vähän useampia yhdessä. Meillä on
Ahmavaaralla jo vähän talon alkua. Ja kun tulee rauhallisemmat olot,
raivaamme Ahmavaaran rinteille kasken." Näin selitteli Yrjö.
"Lähdemme vainenkin, miksikä emme lähtisi, vai mitä arvelee Anni",
sanoi Jaakko.
"Rattoisampihan on yhdessä elää. Jos vain meistä huolinette?"
"Miksikä emme! Ja tuottehan te mukananne lehmän, joka on meidän
asutukselle hyvin tervetullut. Meillä ei ole vielä karjaa muuta kuin
ruskohieho, jonka Liisa muori puuhasi viimeisellä talvikelillä."
"Liisa, kuka Liisa on? Onko teitä muitakin Ahmavaaralla eläjiä kuin te?"
Niin puhelivat tuttavat keskenään. Yrjö kertoi heidän asumuksestaan ja
elämästään. Jaakon tuomista kaloista valmistettiin illallinen. Sitten
asetuttiin yösijoille. Päätettiin heti aamulla ryhtyä muuttohommiin.
Yrjö ja Antti auttaisivat Jaakkoa kantamaan heidän vähiä tavaroitaan.
Anni saisi kantaa pikku Jaakkoa ja Olli ajaa lehmää.
Seuraavan päivän illan suussa saapuivat retkeläiset Ahmavaaralle.
Aluksi asettui Jaakko joukkoineen Yrjön kanssa yhteen asumaan. Ahtauden
vuoksi makasivat miehet enimmäkseen majassa, jossa Yrjö ja pojat ensi
aikoina olivat asustaneet, naiset ja pikku Jaakko tuvassa. Kuitenkin
päätettiin heti ryhtyä uusille tulokkaille omaa mökkiä rakentamaan.
Jaakko valitsi mökin paikan samalta rinteeltä, missä Yrjön mökki
oli. Työ sujui nyt koko joukon nopeampaan kuin ensimäistä mökkiä
rakentaissa, työvoimia oli enemmän ja pojatkin olivat jo varttuneempia
ja tottuneempia. Ja hyvissä ajoin, vielä kesän paraimmillaan ollessa
valmistui Jaakolle ja hänen joukolleen asumus, vaikka se tehtiinkin
melkoista suuremmaksi kuin ensimäinen talo.
Kun siirtokunta nyt oli kasvanut ja täyttä totta oli ryhdyttävä
Ahmavaaran rinteille asumaan, oli myöskin tarkemmin mietittävä, miten
elämä oli järjestettävä. Tähän saakka, kohta vuoden ajan olivat Yrjö
ja pojat eläneet yksinomaisesti metsän ja jokien ja järvien antimilla.
Pitkinä aikoina ei ollut leipää yhtään ruuaksi. Silloin tällöin sitä
syötiin vain makupaloina. Ne vähät jauhot, mitkä oli saatu, oli
kontissa kannettu kahden päivämatkan takaa. Usein ei näitä matkoja
tehty, jo senkin vuoksi että Yrjö ei mielellään halunnut saattaa
olinpaikkaansa aivan yleisesti tunnetuksi. Toisekseen oli matka
rintamaille hyvin hankala, tietöntä taivalta, pehmeitä, vain suksilla
kuljettavia soita. Usein oli suurena osana taakasta suola. Sillä sehän
oli myös kantamalla tuotava ja ilman sitä oli aivan mahdoton tulla
toimeen. Leivän aseman sai täyttää kuivattu kala sekä kuivatut linnun
täkät. Keittoruokana käytettiin tuoretta kalaa sekä lintua, jonkun
kerran oli rihmasista saatu jänis. Meidän aikaista lintupaistia ei
nämä keitot olleet, sillä linnut keitettiin suolavedessä ilman muita
lisäyksiä. Vaihteena ruokajärjestyksessä olivat marjat. Ne olivat
maukkaita ja terveellisiä. Lakkoja käytettiin syyskesän ja syksyn
aikana, puoloja ympäri vuoden. Niitä koottiin monet astiat täyteen
ja säilytettiin talvella jäätyneinä. Etenkin pidettiin niitä sairaan
ruokana, jos kellä sattui niitä satunnaista vaivaa tahansa olemaan,
tuotiin aina ropeessa puoloja syötäväksi.
Näinkin oli toimeen tultu, nälkäisenä ei ollut kenenkään tarvinnut
maata mennä. Ja nahkoja oli heillä aina sen verran varastossa,
oravan nahkoja, joku ketun ja näädän nahka, että niillä saattoivat
itselleen vaihtaa välttämättömiä tarpeita: suolaa, ruutia, lyijyä,
rautaa, vaatetta ynnä muuta sellaista. Mutta tämmöinen elämä tuntui
epävarmalta, metsän ja veden riistaa oli vielä runsaasti, mutta
vähitellen se varmaankin alkaisi vähetä ja loitota. Myöskin ikävöivät
uutisasukkaat leipää ja maanviljelijän rauhallisempia töitä. Kun
nyt uutisasukkaiden luku oli lisääntynyt, kun oli saatu oivallisia
työvoimia lisää, ruvettiin tuumimaan varsinaisten viljelysten
aikaansaamista. Peltoja ei tietysti ajateltu kuokkia, vaan kaskeamalla
aiottiin ryhtyä viljaa hankkimaan.
Tänä kesänä ei kuitenkaan voitu enää saada kaskea poltetuksi, koko
seuraava talvi oli vielä elettävä metsän varassa ja vieläpä sitä
seuraava. Mutta ensimäisiin varustuksiin oli jo tänä kesänä ryhdyttävä.
Nykyiseen aikaan hakataan kaskiksi lehtoja ja huonometsäisiä maita,
toisin silloin. Yrjö ja Jaakko valitsivat paljon asiata tuumailtuaan
ja monta päivää sopivaa paikkaa etsittyään huuhtapaikaksi parin kolmen
virstan päästä asumuksilta loivasti etelään viettävän vaaran rinteen,
jossa kasvoi vankkaa metsää, ikihonkia, suuria kuusia ja joukossa joku
koivu, jolla oli runkona paksu hirsi ja oksia ja lehtiä vain korkealla
honkien latvojen tasalla. Paikka valittiin melkein vaaran harjalta,
korkealla olevaan laakson tapaiseen viettävä rinne, jottei sinne halla
jaksaisi kiivetä, jos sattuisi aikaisin ennen viljan kypsymistä hallan
huuru soista kohoamaan.
Ensimäiseksi tehtäväksi tuli halmeen alueen määrääminen. Se määrättiin
huimaavan suureksi, kokonaista viisi tynnyriä ruista oli siihen saatava
kylvetyksi. Rohkea- ja hurjaluontoinen Jaakko, se huuhdan niin suureksi
väkisinkin tahtoi, Yrjö olisi aluksi tyytynyt vähempään. Mutta Jaakko
sanoi, että samalla kun tuli polttaa pienemmän kasken, polttaa se
suuremmankin, ja kun kerran puuhiin ryhdytään, ryhdytään suuriin,
kerrankin on päästävä säännöllisiin oloihin, ruvettava leipää syömään,
niinkuin ihmiset muuallakin tekevät.
Seuraava tehtävä oli huuhdan rajojen merkitseminen. Se tehtiin siten,
että puita "rastittiin" aiotun huuhdan reunoja myöten, kirveellä
veistettiin pilkkoja, "rasteja" puihin.
Se suoritettiin niin pian kuin paikka oli saatu valituksi, jo samana
kesänä heinäkuussa. Samana kesänä myös alkoi säännöllinen työskentely
kaskimaalla. Ensiksi hakattiin kirveellä poikki kaikki nuoret vesat
ja hennot puut. Se oli suuri työ sekin, johon meni hyvä osa kesää,
vaikka sitä ei aivan yhtämittaisesti tehty. Työssä olivat osallisina
myöskin pojat, jotka kassaroilla rapsivat poikki vesoja ja varpuja.
Samalla kolottiin myös suuria ikihonkia ja siten seisautettiin niissä
kasvunvoima sekä saatiin ne hiukan kuivahtamaan.
Koko siirtokunnalle iloksi poltettiin jo sinä kesänä pieni kaski
aivan talojen läheisyydestä. Siitä oli edellisenä talvena kaadettu
hirsimetsä pois rakennustarpeiksi ja polttopuiksi. "Pitäähän tämä
talon ympärystä tehdä vähän iloisemmaksi ja kauniimmaksi ja hakata
tähän vähän aukeata", oli Yrjö tuuminut. Niinä aikoina, jolloin metsät
peittivät suurimman osan maata, tuntui pakolaisista, jotka saivat
elää koskemattoman ikimetsän keskellä, iloiselta saada vähän aukeata
talonsa ympärille. Hakattujen puiden kohdalle oli jäänyt ruma ryteikkö,
latvuksia, oksia ja nuoria puita. Juuresta oli jo noussut joukko
tuoreita vesoja. Pieni ala tästä raivattiin ja varustettiin kaskeksi
ja poltettiin eräänä tyynenä heinäkuun päivänä. Tuhkamujuun sitten
kylvettiin nauriinsiementä eli "sylettiin" niinkuin nauriin siemenen
kylvämistä vieläkin nimitetään, sillä siemenet puhallettiin suusta
ja saatiin siten kylvös sopivan harvaa. Nauriin siemeniä oli Yrjö jo
edellisenä talvena varustanut, oli ostanut niitä muutamia lusikallisia
Hernevaaran Parviaisilta.
Nauris nousi pian taimelle, tumman viheriät karvaiset lehdet verhosivat
ennen pitkää tiheänä peittona enimmän osan mustaa kaskimaata. Elokuun
alkupäivinä naurismaata harvennettiin. Sieltä täältä nyhdettiin taimia.
Ollista oli aluksi hyvin sääli, kun kauniita taimia nyhdettiin maasta
pois ja siten haaskattiin muka hyvää satoa. — "Olisivathan nuokin
siihen mahtuneet." — Mutta kun hän huomasi, että toisissa taimissa jo
oli sormenpään kokoisia nauriita ja että hän saisi ne kaikki, oli hän
mahdottoman iloinen.
Syksyllä korjattiin nauriit, ja olivat ne aika suuria, keltaisia. Mitä
ei syksyllä syöty, pantiin talven varaksi maahan kaivettuun kuoppaan.
Erinomaisen hyvältä maistui siirtolaisista nauriista valmistettu ruoka:
hauikkaat ja lohko. Sitä paremmalta kun muuten saivat elää melkein
yksinomaan kalan ja metsänriistan varassa. Leipää saatiin harvoin.
Muutama vuosi oli vielä odotettava, ennenkuin oman pellon viljasta
leipää voitaisiin paistaa.