Uusia tulokkaita.
Kevätpuoleen talvesta, hyvän suksikelin aikana lähti Yrjö kerran
käymään rintamailla. Molemmat pojat saivat jäädä kotiin, matka oli
pitkä ja vaivaloinen, pojat vielä nuoria ja Yrjö tahtoi retkillään
noudattaa suurinta varovaisuutta. Yrjön poissa ollessa saivat pojat
pirttiä lämpimänä pitää ja pyydyksiään tarkastella. Yrjön piti käydä
hakemassa kaikenlaisia tarpeita, suoloja, jauhoja, ruutia ynnä muuta,
maksuksi vei hän mennessään muutamia kimpullisia oravannahkoja.
Aikaisin aamuhämärissä lähti Yrjö liikkeelle ja neljännen päivän
illalla häntä oli kotiin odotettava.
Neljäntenä päivänä iltapuolella alkoivat pojat odotella Yrjöä, aika
alkoi jo ikäväksi käydä ilman heidän isällistä ystäväänsä. Hermi oli
koko päivän äkäisesti haukkunut metsään päin, siellä liikkui varmaan
jokin suurempi peto vaikkeivät pojat mitään sattuneet näkemään.
Edellisenä iltana oli taivaan ranta kaukana lounaiselta kulmalta
hulmunnut veripunaisena. Paloiko siellä taloja, oliko sodan liekki
leimahtanut ilmituleen, oliko Yrjö seikkailuihin joutunut? Tämmöiset
kysymykset heräsivät poikien mieleen ja heistä alkoi elämä kahden
kesken kaukana kaikista muista ihmisistä tuntua mieltä painostavalta.
Jo aamupäivällä olivat he panneet saunan lämmitä. Illalliseksi
valmistivat he keittoa tuoreista kaloista, joita olivat onnistuneet
saamaan merroilla sulasta vedestä siltä kohdalta, missä Korpijoki
laskee Kotalampiin. Tupakin siistittiin ja lämmitettiin. Ja jo hyvissä
ajoin iltapuolella ei pojilla ollut muuta tekemistä kuin odottaa
Yrjön tuloa. Mitä kauemmin odotettiin, sitä hitaammin kului aika.
Tuli hämärä ja tuli pimeä. Ja taaskin hulmusi lounaan kulmalta taivas
veripunaisena. Poikien mieli kävi levottomaksi, mutta Yrjöä vaan ei
kuulunut. Tuli yö ja poikien oli viimeinkin mentävä makuulle. Vielä
aamullakaan ei Yrjöä kuulunut ja pojat alkoivat kuvitella kaikenlaisia
vahinkoja hänelle sattuneen. Ikävissään eivät pojat kyenneet lähtemään
mihinkään pyydyksille tai ryhtymään varsinaisiin askareisiin. Niin
kului päivä kului toinen ja kolmaskin. Poikain mieli oli käynyt yhä
levottomammaksi. Kun kolmantena päivänä jo alkoi hämärtää, rähähti
Hermi haukkumaan ja juoksi etelän puoleen. Pojat kirmasivat suksille ja
lennähtivät Yrjölle vastaan, jonka Hermin haukunnasta huomasivat sieltä
tulevaksi.
Rinteen juurelle tultuaan jäivät pojat hämmästyneinä seisomaan.
Yrjö sieltä kyllä tuli, mutta ei yksin. Hänen jälestään hiihti yli
keski-iän oleva nainen ja viimeksi noin yhdeksän vuotinen tyttö. Lyhyen
tervehdyksen jälkeen saatettiin tulijat pihaan, sukset nostettiin
seinivierelle, lumi kopisutettiin jaloista ja astuttiin tupaan. Yrjö
selitteli, että tämmöinen se on tässä piilopirtti salon sisässä.
Vieras nainen kiitteli kaikkea, vaikka näytti kovin surulliselta.
Tyttö, joka oli suurisilmäinen, ruskeatukkainen, pysyttelihe vieraan
naisen vieressä ja piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ja pojat istuivat
äänettöminä penkin reunalla oven suussa, odotellen selitystä, ketä nämä
vieraat olivat.
"Eipä se Kerttu taida uskaltaakaan mummonsa vierestä erota", sanoi Yrjö
tytölle leikkisästi, "kyllä nämä pojat ovat siivoja, etenkin tuo Olli
tuossa."
"Pojat taitavat ihmetellä, ketä nämä vieraat ovat", sanoi se vieras
nainen. "Minä olen teidän isävainaanne sukulainen ja tämä tyttö on
minun poikani tytär. Yrjö toi meidät tänne, kun ei meillä ole muutakaan
turvallista olinpaikkaa."
"Onko pojilla sauna valmis", kysyi Yrjö, "näin pitkän ja vaivaloisen
matkan jälkeen se maistuisi mainiolta?"
"Joka ilta se on valmiina odotellut teidän tuloanne. Lähtekää
kylpemään, milloin vain haluatte."
Vieraitten ollessa kylpemässä kertoi sitten Yrjö retkensä vaiheet.
Kylään tultuaan oli hän kuullut, että Suomen puolelta oli tänä talvena
tehty partioretkiä kauas Venäjän puolelle. Pohjoisesta päin oli tullut
useita miesjoukkoja. Olivat selittäneet, että kerrankin oli Venäjän
puoleisille näytettävä kovat, ne olivat niin nujerrettavat, etteivät
pitkiin aikoihin uskaltaisi rajan yli kulkea, ja että viimeinkin
saataisiin elää rauhassa. Näiltä seuduin oli miehiä liittynyt
partioretkeläisten joukkoon, muiden muassa nuori Taneli Tiainen,
Roivas-vainaan sukulaisen ja toverin poika. Retki ei ollut kuitenkaan
onnistunut niin hyvin kuin oli toivottu. Hävittäen ja polttaen oli
kuljettu eteenpäin. Ja vaikkakin oli voitokkaina palattu, sillä
yllätyksenä olivat Suomen miehet rajantakalaisille tulleet ja olivat
takaisin vetäytyneet, ennenkuin maan asukkaat olivat ehtineet kokoontua
suurempiin joukkoihin vastarintaa tekemään, oli kuitenkin syntynyt
joitakuita tuimempia kahakoita.
Rohkeimpia partiomiehiä oli ollut Taneli Tiainen. Ensimäisenä kulki hän
suomalaisten joukossa ja levitti tuhoa, mihin hän tuli. Siitä syntyi
viha erityisesti häntä vastaan ja kun miehet kerran kulkivat metsäistä
tietä, käytiin odottamatta heidän kimppuunsa. Pyssyn luoti kaatoi
Taneli Tiaisen, vieläpä uhattiin polttaa hänen talonsa ja tuhota koko
hänen sukunsa.
Sinne oli Taneli jäänyt, kauas kotoaan vieraaseen maahan. Kun
partiomiehet palasivat kotiseuduilleen, toivat he tullessaan nämä
surulliset viestit Tanelin kotiin. Sitä ja hänen ainoata lastaan
Kerttua hoiti Tanelin äiti, Tanelin vaimo oli kuollut muutamia vuosia
sitten. Kun vanha Liisa sai kuulla, miten hänen pojalleen oli käynyt
ja että kostoa vielä uhattiin Tanelin perheelle ja kodillekin, täytti
huoli ja pelko hänen mielensä. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut
samanlaisella retkellä, hänen kotitalonsa oli ryöstetty ja hävitetty,
itse oli hän kärsinyt kidutusta, oli kerran jo maannut köysissä
ryöstetyssä talossa ja viimeisessä hetkessä pelastunut liekkien
vallasta. Kaikki nämä ja monet muut kovat kokemukset olivat tehneet
häneen syvän vaikutuksen. Hän oli ruvennut laulamaan itkuvirsiä, joita
hän yksin ollessaan hyräili. Mieli oli käynyt araksi ja surumieliseksi.
Kun taas sissisotien kova kirous kohtasi hänen perhettään, masensi se
hänet kokonaan, hän joutui melkein suunniltaan surusta ja huolesta.
Hänestä tuntui aivan mahdottomalta ruveta elämään sissiretkeilijäin
pääkulkuväylän varrella ja siinä kostontuojia odotella, ruveta pikku
Kertun kanssa hoitamaan ja hallitsemaan taloa. Hän tuumaili hylätä
talonsa ja lähteä pakolaisena umpimähkään kulkemaan pohjoiseen päin
etsimään turvallisempia seutuja.
Juuri kun hän oli näissä aikeissa, sattui Yrjö tulemaan kylään. Kun hän
kuuli kerrottavan Taneli Tiaisen kohtalosta ja Liisan tuumista, meni
hän Liisan luo. Tanelin isä oli ollut hänen partiotovereitaan. Päätös,
jonka hän oli tehnyt ensimäisenä yönä Antin ja Ollin kanssa kulkiessaan
salolle, ja se elämän tehtävä, joka silloin oli hänelle selvinnyt, oli
yhä syvemmälle hänen mieleensä juurtunut. Sen ohjaamana hän nytkin
kiiruhti Liisan luo, ja neuvoi häntä rauhottumaan ja malttamaan
mielensä. Mutta kun Liisa sanoi, ettei hän missään tapauksessa voi
jäädä entisille asuinpaikoilleen elämään, että hän menehtyisi tässä
tuskaan ja pelkoon, ehdotti Yrjö, että Liisa muuttaisi poikansa
tyttären kanssa hänen luokseen asumaan Ahmavaaralle. Siellä kaukana
soiden takana hän varmaankin saisi elää lopun ikäänsä rauhassa.
Mietittyään Liisa suostui. Yrjö tahtoi heitä heti lähtemään mukaan.
Liisan oli sen vuoksi ryhdyttävä talouttaan hajottamaan. Mitä oli
metallitavaraa ja vähin rahaa, kaivettiin maahan. Vaatetavara ja
puuastiat ja tarvekalut pantiin aittaan. Tanelilta oli talon ainoa
hevonen jäänyt retkelle. Talon kaksi lehmää ja hieho sijoitettiin
naapuritaloihin. Salolle niitä ei voitu viedä, kun siellä ei
ollut rehua koottuna. Kahdessa päivässä saatiin koti hajotetuksi.
Kolkolta näytti autio talo, kun kolmannen päivän aamuna tyhjän talon
ikkunaluukut suljettiin, ovet teljettiin, ja koko talo hyljättiin oman
onnensa varaan.
Suksilla läksivät kaikki aamulla aikaisin liikkeelle. Hevosia ei
ollut paljon saatavissa ja toisekseen ei tiettömään saloon ollut
helppo hevosella kulkea. Kaksi miestä lähti heitä saattamaan.
Kaikilla oli heillä niin suuret kantamukset tavaraa, kuin suinkin
kantaa jaksoivat: Liisan ja Kertun vaatteita, Liisan ketrinpuu, vähin
talouskaluja ja jonkun verran ruokavaroja niinkuin suoloja, jauhoja,
voita, hiukan jäätynyttä maitoa pojille tuomisiksi, ja muutamia
leipiä. Saattajamiehet palasivat päivänmatkan päästä takaisin. Heidän
kantamuksensa jätettiin siihen, puuhun ripustettuina. Siitä ne Yrjö
parin päivän perästä nouti poikien kanssa. Liisa ja pieni Kerttu
hiihtivät hitaasti, niin, että heidän täytyi viipyä matkalla kaksi
yötä, jotka vietettiin nuotion ääressä. Perille pääsivät kolmantena
matkapäivänä iltahämärissä.
Kaikkien näiden seikkailujen vuoksi oli Yrjö viipynyt matkallaan kolme
päivää kauemmin kuin alkujaan oli aikonut. Poikien pelko oli kyllä
ollut luonnollinen, mutta turha. Punainen taivaanranta oli ollut vain
laskevan auringon säteiden aikaan saamaa eikä tulipaloa.
Varsin juhlalliselta tuntui sen päivän illallinen Ahmavaaran mökissä.
Paraiksi kaikki viisi mahtuivat pienen pöydän ääreen. Juhlallinen oli
ateria pojista, kun palavan päreen valossa kerran taas söivät leipää,
voita ja maitoa. Poikien paraat herkut tuntuivat tulokkaista taas
erinomaisilta.
Illalla neuvoteltiin, miten elämään ruvettaisiin, päätettiin, että
Liisa ja Kerttu jäisivät heidän kanssaan asumaan. Kyllähän mökki oli
ahdas, mutta sopu sijaa antaa, sanottiin. Heille annettiin karsinan
puoli tupaa olin- ja asuinpaikaksi. Yrjö ja pojat vetäytyivät toiseen
kulmaan tupaa. Askareet jaettiin myöskin: Liisa saisi hoitaakseen
kotiaskareet, ruuan valmistuksen ynnä muut semmoiset, Yrjö ja pojat
hoitaisivat ulkotöitä, kalastaisivat ja metsästäisivät.
Rattoisammaksi kävi elämä siitä pitäen Ahmavaaralla. Kun Yrjö ja pojat
palasivat väsyneinä pyydysretkiltään, oli kotona lämmin, siistitty tupa
ja maukas ruoka odottamassa. Ennen olivat he itse saaneet toimittaa
kaikki kotiaskareetkin, jotka monesti olivat tuntuneet varsin ikäviltä.
Yrjö mielellään puheli Liisan kanssa entisistä ajoista ja poikien
oloon toi lapsellinen Kerttu vaihtelua ja iloa. Niin kului se talvi
hiljaisessa aherruksessa. Tuli kevät ja kesä.