Kotia varustetaan.
Niinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä
mukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian
loppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja
oli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä
oli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan,
asumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla
elämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan
pelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista
ihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita
arvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen
ystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat
kuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut
niin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta,
että luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä
se heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka
olivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan
oli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa
Ahmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä
seuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään
ja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen.
Lampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten.
Näreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa
vedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten
valmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi
lampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä
runsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän
koskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit
halottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten
kuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin
meillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona
kotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä
tehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille
vähitellen melkoinen varasto tätä heidän "jokapäiväistä leipäänsä",
joten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu
kalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne
syötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina.
Suurempiin linnustuspuuhiin ei vielä ryhdytty. Ansoja ei vielä yhtään
viritetty metsään. Välistä otti Hermi kiinni jonkun kaakottavan
metsäkanan tai toukatsun eli heinäsorsan rannan pajukosta. Mutta
hauskinta oli, kun kuului kangasmaata kulkiessa koppelon mukava
kotkotus hongan latvasta. Silloin tiesi, että koko metsopoikue oli
läheisyydessä. Ja metson pojat ovat jo aikaiseen suuria, vaikka sangen
typeriä. Jollei koppeloa ammutuksikaan saatu, koetettiin karkoittaa
se pois, jotta pojat jäisivät oman onnensa varaan. Pyssyllä niitä ei
raatsittu ampua, vaan joutsella ja nuolella. Uteliaina ne honganoksalla
kotkottivat ja katselivat alaspäin outoja metsänkulkijoita. Pojat
kiertelivät puita ja tähtäilivät jousillaan ja lennättivät vasaman
metsonpoikia kohti. Jollei vasama sattunut, ei raukka ymmärtänyt
pakoonkaan lähteä, vaan siirtäytyi lähimpään puuhun taas puhelemaan ja
kurkistelemaan. Mutta jos vasaman nuijapää sattui lintuun sopivasti,
putosi se huumaantuneena maahan, josta sen metsämiehet tahi heidän
koiransa heti korjasivat. Siten saivat he välistä koko poikueen
poimituksi ja useaksi päiväksi oivallista paistia hankituksi. Mutta
välistä viisas koppelomuori kaiken uhalla sai poikasensa houkutelluksi
puusta puuhun ja viimein turvaan ohjatuksi.
Rakennuspuuhiin ei kohta ryhdytty. Puita kyllä kaadettiin, niistä
oksat karsittiin ja kuori kolottiin, mutta sitten ne jätettiin aukeaan
paikkaan kuivamaan. Päätoimena oli aluksi kaikenlaisten astiain,
tarvekalujen ja ruuhen rakentaminen.
Solakoita, oksattomia, terveitä koivuja etsittiin ja niistä kiskottiin
tuohta. Tuohi leikattiin kapeiksi, pitkiksi viipaleiksi, jotka
katajapuikolla liitettiin toisiinsa ja sitten kerittiin isolle kerälle.
Tämmöisiä keriä kannettiin kotiin useampia. Niistä sitten pitkin
talvea rakennettiin kontteja, vakkoja ja kaikenlaisia säilytyskoppia.
Mukavia astioita laitettiin marjojen säilyttämistä varten. Oksatonta
koivupölkkyä, joka oli parin vaaksan pituinen ja läpimitaten vajaan
vaaksan vahvuinen, liotettiin kuumassa vedessä siksi, kunnes
kuori saatiin eheänä irtautumaan puusta. Täten saatu tuohitorvi
varustettiin tiviillä puupohjalla ja kannella. Päältä se vahvistettiin
tuohiletityksellä. Täten valmistettua astiata nimitti Yrjö pusuksi. Se
oli erinomaisen kestävä, veden pitävä ja sai sen valmistetuksi ilman
liimaa ja nauloja ja vaikeita liitoksia, joiden valmistamiseen olisi
tarvittu mutkikkaampia työaseita kuin veistä ja kirvestä.
Pusuja valmistettiin useampia, toisia melko suuria. Niillä haettiin
lähteestä vettä. Niihin poimittiin ja niissä säilytettiin lakkoja ja
puoloja. Puoloja muuten poimittiin suuret määrät ja pantiin toinen
astia toisensa jälkeen talteen talven varaksi.
Suurta huolta tuotti ruuhen valmistus, kun työkalut olivat niin
puutteelliset. Se valmistettiin suuren haavan rungosta, joka pitkän
hakemisen jälkeen vihdoin löytyi multaiselta kumpareelta. Ruuhi
valmistettiin runkoa kovertamalla yhdestä kappaleesta. Ei siitä komeata
tullut eikä kantavaa, mutta asiansa se täytti, pääsi sillä yksi mies
lammen pintaa melomaan ja olihan siitä toki paljon mukavampi katiskaa
kokea ja uusia pyydyksiä asetella kuin rannalta käsin pulikoimalla tai
lautanpahaselta.
Rehuvaroja koottiin pitkin lampien rantoja. Huononpäiväisellä sirpillä
leikattiin heinä, joka sitten kuivattiin ja koottiin pieniin pieleksiin
vastaisen varaksi.
* * * * *
Kerran olivat uutisasukkaat taas olleet koko päivän heinänteossa lammen
rannalla, kun illan suussa palasivat väsyneinä majalleen. Edellisenä
päivänä olivat he onnistuneet ampumaan viisi metsonpoikaa, jotka kaikki
oli jätetty majan seinämälle vaarnaan riippumaan yhteen nivotuista
jaloistaan. Tänä iltana oli aikomus valmistaa niistä keitto, joka
yksitoikkoisen kalaruuan jälkeen aina maistui oivalliselta.
"Yrjö, Yrjö, kuka täällä on käynyt⁰, huusi Antti pelästyneenä.
"Mitä — käynyt?" — vastasi Yrjö säpsähtäen, sillä näinä levottomina
aikoina täytyi aina olla varuillaan; milloin tahansa voi vainolainen
löytää syrjäisellekin piilopaikalle. Ja omatunto jo Yrjöä soimasi, että
hän oli liian huolimattomasti tulta polttanut ja antanut savun kohota
kirkkainakin päivinä taivaalle. — "Mistä sinä siihen luuloon tulet,
että täällä olisi joku käynyt?"
"Metsot ovat poissa, neljä on viety ja yksi on vain jätetty."
Muut paikat näyttivät koskemattomilta. Marja-astioita oli yritetty
vähän penkomaan, ja linnut viety. Ensimäiseksi katsoi Yrjö pyssyjä, ne
riippuivat ennallaan katoksen alla vaarnoissaan. Suolakontti oli maassa
seinämän nojassa, kieleke auki. Sekin oli koskematta.
"Ei täällä ainakaan rajantakaisia ole käynyt. Ensimäiseksi olisivat ne
korjanneet pyssyt, ja olisi ehkä suolakonttikin niille kelvannut.— Eikä
ole täällä käynyt ihmisiä ensinkään, sillä näkyisi niistä jokin merkki,
vaikka jalan jälki pehmeässä nuotioporossa majan edessä.
"Tiedättekös pojat mikä se on. Se on ahma. Ei suinkaan tälle paikalle
ole suotta annettu nimeksi Ahmavaara. Ahma on tästä kulkenut ja meidän
kustannuksellamme hankkinut itselleen hyvän aterian. Katsokaas tuossa
puun kuoressa katoksen alla näette sen kynsien jäljetkin. Marjoja se on
haistellut ja yrittänyt tutkimaan, mutta suolasta se ei ole välittänyt,
sillä suola on metsän eläimille vastenmielinen. Ja katsokaa Hermiä,
miten se nuuskii ja häntäänsä heiluttelee. Ja mitä se tuolta löytää. —
Siinä on puoleksi syöty linnunruumis. — Ja katsokaa tuossa on maassa
höyheniä. Siinä on peto lintupaistia syönyt, höyhenet se jättää, muun
kaiken syö. Ahma se varmaan on käynyt meidän avonaisessa aitassamme."
"Olisipa tuota ollut hauska nähdä", tuumi Olli. "Onko se suuri? Ja onko
se vaarallinen ja käykö se ihmisenkin päälle?"
"Mutta harmittaa minua vähän, että se meidän paistimme vei", sanoi
Antti.
"Harmittaa minuakin", sanoi Yrjö. "Ja se mikä pahinta on, kun se on
kerran tänne tien löytänyt, löytää se toisenkin kerran. Mutta aina
siihenkin keino keksitään. Meidän täytyy rakentaa itsellemme aitta. Jo
minä sitä olen ajatellut. Mutta minä tuumailin rakentaa aitan vasta
syksympänä, kun varsinaisesti rupeamme linnustamaan. Näyttää kuitenkin
siltä, kuin se olisi nyt jo rakennettava."
"Mutta siitä tulee suuri työ."
"Eipä niinkään suurta, kuin sinä näyt ajattelevan. Emme nyt semmoista
aittaa laita, kuin kylissä on, emme vilja- emmekä vaate-aittaa. Mitä
me niillä tekisimmekään. Eihän meillä ole viljaa eikä vaatteita,
mitä säilyttää. Me rakennamme vain pienen lintu-aitan, jommoisia
linnustajilla on tapana rakentaa saloille saaliinsa säilytyspaikoiksi."
Sitten Yrjö selitti minkälainen lintu-aitta on.
Kohta seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön. Pienempiä, jo aikaisemmin
kaadettuja petäjiä halottiin ja katkottiin. Niistä rakennettiin patsaan
päähän, noin neljän kyynärän korkealta poikkihakatun, karsitun ja
kolotun puun päälle omituinen pieni tupanen. Nurkkaliitokset olivat
yksinkertaisinta laatua. Seinät harvanlaisia, katto kuusenkoskueilla
katettu. Alaltaan se ei ollut paljon syltä suurempi kuhunkin
suuntaan sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Yhdellä
seinällä oli oven tapainen. Sisästä varustettiin aitta vaarnoilla ja
orsilla. Aittaan noustiin hirrenpäätä myöten, johon oli veistetty
leveät pykälät portaiksi. Tämä porras nostettiin maahan, kun milloin
lähdettiin pitemmälle retkelle, päiväkaudeksi pois. Aittaan kannettiin
marja-astiat lattialle. Kuivat kalakimput ripustettiin vaarnoihin,
samoin linnut.
"Nyt eivät ainakaan ahmat tai muut metsän pedot pääse meidän
saalistamme koskemaan. Eipä kontiokaan sieltä mitään saisi, sillä
patsasta myöten ei sinne pääse kiipeämään, eikä se taida sentään
ymmärtää nostaa porraspuuta pystyyn, vaikka onkin viisas."
Joskus sattui sadepäiviä. Silloin vietettiin aikaa majassa. Viritettiin
nuotio palamaan, sateen vuoksi ei se päässyt suurempaan liekkiin
leimuamaan, mutta kuivassa kelossa lepatti sateesta huolimatta tasainen
liekki nuoleskellen kelon reunoja. Enempää ei kesällä tarvittukaan.
Se teki olon seinättömässä majassa rattosammaksi, esti tuntumasta
kostealta ja lämmitti juuri tarpeeksi. Sellaisina päivinä antoi Yrjö
poikien olla aivan jouten. Olivathan he vielä lapsia, eikä heitä
saanut liiaksi rasittaa. Etenkin Ollin teki mieli leikkiä. Pikku
kivillä heitti hän veljensä kanssa noppaa tai oli tarhasilla. Petäjän
kerkistä laitteli hän vihellyspillejä. Antti rakenteli pikku tavaroita,
puolittain tarvekaluja, puolittain leikkikaluja, elämän ankara kulku
kehitti hänet aikaiseen. Yrjö rakenteli tuohikaluja tai muita talouteen
tarvittavia. Yritteli saavia tekemään, vieläpä jakkaraakin. Olihan työ
hankalaa, kun ei ollut työkaluja, mutta vähitellen valmistui toinen
hyödyllinen kappale toisensa jälkeen Yrjön taitavissa käsissä.
Toisin ajoin viruivat pojat pehmeillä sammalvuoteilla ja kuuntelivat
Yrjön tarinoita. Ne olivat poikien hauskimpia hetkiä. Yrjö oli paljon
kokenut, oli ollut mukana monen monessa seikkailussa. Jännitetyin
mielin pojat kuuntelivat hänen kertomuksiaan. Erittäinkin sen vuoksi
ne vaikuttivat heihin niin voimakkaasti, että useissa kertomuksissa
poikien isä esiintyi pääsankarina. Isä oli ollut usein poissa kotoa,
mutta milloin hän oli kotona ollut, oli hän ollut hellä lapsilleen,
viihtynyt heidän parissaan ja puhellut heidän kanssaan. Nyt oli isä
kuollut ja kaiho asui syvällä poikien povessa. Yrjön kertomuksien
kautta eli isän muisto elävänä heidän mielissään ja kirkastui kaiken
miehuuden, uljuuden, kestävyyden ja jalomielisyyden perikuvaksi.
Niin viettivät he kerrankin taas sadepäivää majassaan. Yrjö naperteli
tuohiastiata ja pojat loikoilivat sammalvuoteella nuotion hiljalleen
palaa lepettäessä.
"Yrjö, kertokaa meille taas jotain", sanoi Antti, "kertokaa jostain
retkestä, jossa te joskus olitte yhdessä isän kanssa."
"Monella retkellä olimme isävainajasi kanssa. Kerran jouduimme
suureen vaaraan. Rajantakalaisia sissejä oli retkeillyt syvälle
Ruotsin puoleiseen Karjalaan ja jo lähestyivät meidän kotiseutujamme.
Mutta ei meidänkään puolelta toimettomia oltu. Suurissa joukoissa
kulki asestettua väkeä rajantakalaisia vastaan. Me jakaannuimme eri
joukkoihin Marjovaaran kylän kohdalla voidaksemme paremmin vihollisen
huomaamatta kulkea eteenpäin. Lähellä Tohmajärven pitäjän rajaa on
teiden risteys. Siinä olimme päättäneet yhtyä. Antti-vainaja ja minä
satuimme kulkemaan yhdessä kahden kesken. Tien varrella oli talo ja
siihen poikkesimme syömään. Syötyä valtasi väsymys meidät ja vastoin
tavallista varovaisuuttamme vaivuimme pian nukkumaan.
"Meidän maatessamme tulla tupsahtaa tupa kasakoita täyteen. Heti
tupaan tultuaan ja siihen asetuttuaan alkavat he udella, tietäisivätkö
talon asukkaat, missä päin Roivas liikkui. Sanoivat häntä erittäin
vainoovansa ja kiinni haluavansa. Jos saisivat, vankina veisivät
mukanaan Venäjälle. Sillä hän se sentään oli pahin Karjalan miesten
päällikkö, taitava ja väsymätön. Takaa-ajajat eivät olleet Roivasta
koskaan nähneet, mutta arvelivat hänet kyllä tuntevansa. Talon väeltä
tiedustelivat, olivatko häntä nähneet, ja uhkasivat talon polttaa, jos
he uskaltaisivat Roivasta suojella.
"Ei ole tässä muita kuin talon väkeä. Kotiväkeä ovat nämä kaikki,
niinkuin näette", selitettiin heille.
"Hyväksi onneksi olimme mekin riisuneet pieksut jaloistamme, nutut
hartioiltamme, jotta näytimme niinkuin kotonaan eläjiltä ainakin. Mutta
samalla aloimme tuumia, miten heidän käsistään pääsisimme niin pian
kuin mahdollista. Sillä milloin tahansa saattoi viholliselle selvitä,
keitä me oikeastaan olimme.
"Silloin tuli talon isäntä meille avuksi. Hän karjasi äkkiä
Antti-vainaalle: 'Ulos hevosia illastamaan sinä siitä, siinä istut ja
töllistelet vieraita niinkuin lehmä uutta konttia. Ei ole aika vielä
yöpuulle asettua.'
"Ja mene sinä mukaan", tiuskasi hän minulle, "auttamaan Mattia."
"Ketterästi noudatimme me käskyä, avojaloin, paljain päin,
paitahihasillaan riensimme pihalle. Eikä kasakoiden päähän
pälkähtänytkään meitä epäillä.
"Meidän mentyä emäntä rupesi vieraille muka sijoja valmistamaan. Siinä
puuhassa nakkasi hän meidän pieksumme ja muut vaatteemme porstuan
nurkkaan, vieläkin toruen ja panetellen muka laiskoja renkejään.
Porstuasta ne sitten salaa pudotettiin porstuan perähuoneen ikkunan
kautta tuvan peräseinämälle, josta me ne korjasimme.
"Yön hämärissä sitten hiivimme leikkaamattoman ruispellon ojia pitkin
metsän reunaan, siitä metsään ja niin olimme taas vapaat. Livistimme
kuin linnut vihollisen käsistä."
"Oikeinko pääsitte kasakkain huomaamatta?" — "Eivätkö ne
perästäpäinkään arvanneet, että Roivas oli niin vähällä ollut joutua
heidän käsiinsä?" utelivat pojat, jotka jännitetyn mielin olivat
kuunnelleet Yrjön kertomusta.
"Eivätkö liene saaneet tietää."
"Olisi ollut hauska olla mukana", arveli Antti, jonka nuorekas
mielikuvitus näistä Yrjön kertomuksista joutui vireisiin.
"Kyllä se meidän isä sentään oli mies", tuumaili Olli, joka ei omasta
puolestaan vielä tuntenut halua seikkailuihin.
"Kasakat taisivat olla pahimmat viholliset, joiden kanssa jouduitte
tekemisiin", sanoi Antti.
"Pahinta ei suinkaan ollut olla kasakkain kanssa tekemisissä. Vaikeinta
oli, kun valtakuntain välillä oli olevinaan rauha. Meidän puolella
oli väki hajallaan, kukin omalla tahollaan koetellen sodan vaurioita
korjata. Silloin liikkui rosvoja, jotka salaa tulivat, ryöstivät ja
polttivat. Aavistamatta tulivat silloin, kuin kotona sattui olemaan
vain naisia tai joku yksinäinen mies. Ne olivat kauheita aikoja
ne. Eikä viranomaisista ollut mitään turvaa. Rosvo oli lahjonut
hallituksen komisarjuksen ja saanut siltä suojeluskirjan. Eivätkä
pienimmät virkailijat uskaltaneet edes kiinni ottaa, vaikka olisivat
tahtoneetkin."
"Kertokaapa niistä rosvoista, kuka niistä oli hurjin?" Sanoivat pojat.
"Pahimpia oli Mikko Törrönen nimeltään. Hän oli Stålhandske nimiseltä
mahtavalta herralta saanut suojeluskirjan ja sen turvissa hän elämöi
hurjemmin kuin peto. Hän kidutti ihmisiä kauheasti saadakseen heiltä
viimeisenkin kopekan. Kerran hakkasi hän eräältä pojalta Jaakko
Karpanpojalta ensinnä käden ja sitten käsivarren poikki. Isä, jota
hän ensinnä oli pahasti kiduttanut, oli lähtenyt lunnaita hakemaan ja
jättänyt pojan pantiksi. Kun isä viipyi Törrösen mielestä liian kauan,
teki hän julman tekonsa.
"Poika sitten kävi monissa käräjissä oikeutta pyytämässä, mutta eivät
vaan voudit uskaltaneet Törröstä vangita. Kun hänen tekonsa kävivät
yhä julmemmiksi ja hän itse yhä röyhkeämmäksi, täytyi viranomaisten
vihdoin sittenkin vangita hänet. Törrönen ja hänen seuralaisensa
pantiin rautoihin ja lähdettiin heitä viemään Uukuniemen käräjille.
Kun läksivät veneellä kulkemaan pitkin Pyhäjärveä, valittelivat rosvot
rautojen kovin kiristävän heidän käsiään. Vartijat silloin helpottivat
rautoja. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun vartijat
vähän nukahtivat, hyppäsivät rosvot ylös, tempasivat toinen kirveen,
toinen miekan, iskivät vartijat kuoliaiksi. Sitten pakottivat he
soutajat viemään itsensä maihin ja olivat taas vapaita ja jatkoivat
entisiä ilkitöitään.
"Ne olivat vaikeita aikoja. Vieläkin vaikeampia kuin meidän. — —
"Vaikka levottomiahan ne ovat meidänkin ajat. Ja kuka tietää koska
rauha maahan palaa. Saammeko me sitä aikaa nähdä."
* * * * *
Syksypuoleen oli ryhdyttävä varsinaista talviasuntoa rakentamaan.
Hirsiä oli jo pitkin kesää kaadettu ja jätetty päivän paisteeseen
kuivamaan. Vaikka niitä oli kaadettu jotenkin läheltä vastaista tuvan
paikkaa, oli niiden kuljettamisesta suuri vaiva, kun ei ollut hevosta.
Rakennustyö oli raskasta ja edistyi hitaasti, senkin vuoksi, että oli
niin vähän työaseita ja työvoimia. Vähitellen edistyi työ kuitenkin.
Hirsikerros kohosi toisen jälkeen ja ennen talven tuloa oli tupanen
valmis. Eihän se suuren suuri ollut, ei paljon piilopirttiä parempi.
Mutta oli siitä sentään sateen ja pakkasen suoja, oli kodittomille koti
moniksi vuosiksi.
Kivijalkaa ei ollut kuin kulmakivet. Seinähirret olivat veistämättömiä,
pyöreitä, nurkista yksinkertaisilla salvoksilla, välit sammalilla
täytetyt. Välikatto oli tuvassa ja sen päällä hiekkaa estämässä lämpöä
haihtumasta. Sadekatto peitettiin aluksi halaistuilla näreenrungoilla
ja tuohilla. Vasta toisena kesänä tehtiin pärekatto talven kuluessa
kiskotuista päreistä. Alaltaan oli tupa kolme syltä kultakin sivulta.
Uunina oli oven vieressä vain irtonaisista kivistä ladottu röykkiö.
Tulen sai pesään, mutta savu kohosi kivien välistä tupaan, täyttäen
sen. Räppänän kautta se pääsi onttoa keloa myöten ulos. Miellyttävän
lämpimän se antoi. Savu oli lämmitysaikana joskus haitaksi. Mutta pian
se asettui pirtin yläosaan harmaana, tiheänä pilvenä, ettei läpi voinut
nähdä. Alapuolella oli ilma puhdasta ja raitista, mutta pitkä mies ei
savun aikana voinut pirtissä suorana seista, sillä pää ulottui savun
sisään, eikä siten voinut montakaan sekuntia olla. Ikkunaa ei pirtissä
ollut, vaan oven ja uunin vastaisilla seinillä oli akkunaluukut, jotka
avattiin talvella vain vähäksi aikaa päivästä. Enin osa karsinapuolta
tupaa oli yhtenä matalana lavana. Siinä oli eläjillä makuusijansa.
Pitkin sivu- ja peräseinää kulki leveä penkki. Puolitiessä kattoon
kulki orsia, joilla kaikenlaatuista tavaraa säilytettiin tuohivakoissa
ja suurissa tuohiropeissa. Seinällä riippui vaarnoissa pyssyt ja jouset
sekä tuohikoppia. Uuninpesän edustalla oli avonainen liesi, jonka
yläpuolella riippui pata hahlaimessa. Pirtti oli pimeä, kun ei ollut
ikkunoita, eikä kylmällä ilmalla voinut akkunuksia auki pitää. Pirtin
valaisemiseksi poltettiin pärettä, joka pistettiin uunin kulmauksen
kohdalle kiinnitettyyn pihtiin.
Eihän tupanen suuri ollut, mutta juhlallinen ja iloinen oli mieli
siirtolaisilla, kun muuttivat omaan pirttiinsä. Moni varakkaampi
ei niin iloitse muuttaessaan uhkeaan kartanoonsa. Vaikkapa majassa
olikin tultu jotenkin hyvin toimeen, oli se ajan oloon alkanut tuntua
tukalalta. Ainainen nuotiotulen hoitaminen esti rauhassa nukkumasta ja
monesti tuntui ilma kostealta. Syyskuun viimeisinä päivinä pirttiin
muutettiin. Aluksi pyrki savu joka paikkaan tunkeutumaan, ennenkuin
pirtti ehti vähän kuivahtaa. Mutta vähät siitä, vaikka silmiä aluksi
kirvelikin, illempana kohosi savu ylemmä ja suloiselta tuntui laskeutua
pehmeälle sammalvuoteelle omassa lämpimässä pirtissä. Hermi yksin jäi
entiseen majaan asumaan. Pojat kyllä olisivat sen sisään ottaneet,
mutta ei Yrjö antanut, hän sanoi, että sen täytyy tottua aina makaamaan
ulkona taloa vartioimassa, sehän oli sen virka.
Toinen rakennus, joka vielä samana syksynä valmistetuin, oli sauna.
Ei se suuri ollut sekään, eikä komea, oli vain maakuoppa, jossa oli
muudan hirsikerros sivuilla, kivikiuas nurkassa. Mutta kylvettiin
sitä siinäkin. Sillä oli myöskin toinen virka. Siinä savustettiin
kaikenlaisia pyydyksiä, ettei niissä ihmisen haju tuntuisi pelottamassa
metsänriistaa.
Syksyllä kotitöiden ohella metsästettiin. Kesän ajalta oli runsas
varasto auringossa kuivattua haukea aitassa. Sitä syötiin pitkin talvea
kuin leipää. Jonkun verran kuivattiin lintujakin ulkoilmassa, niin
kauan kuin ilmat olivat vielä lämpimiä, jottei lihaa muuten voinut
säilyttää. Näin kuivatut "linnuntäkät" olivat varsin hyvät syödä.
Kylmempien ilmojen tultua alkoi varsinainen syysmetsästys. Linnuille
pantiin vipusia, rakennettiin kahoja, jäniksille pantiin rihmasia ja
ketuille viritettiin loukkuja.