Maja ja nuotio.
Majapaikaksi valittiin loivasti viettävä hiekkapohjainen, suurien
kuusien suojaama aukeama vähän matkaa lammen rannasta. Alempaa,
kosteammasta paikasta kaadettiin useita näreitä ja pari isompaa kuusta.
Niistä valmistettiin maja. Se tehtiin seuraavalla tavalla.
Pystytettiin viiden metrin päähän toisistaan kaksi kahden metrin
korkuista solakkaa pylvästä, joiden yläpää päättyi haarukkaan. Tukien
kautta nämä pylväät vielä vahvistettiin, sillä niiden tuli kannattaa
koko majaa. Pylväiden päälle haarukkain varaan asetettiin pitkä
riuku. Tämä riuku tuli majan kurkihirreksi. Sen varaan asetettiin
viiden metrin pituisia näreriukuja. Toinen terotettu pää iskettiin
hiekkamaahan, toinen asetettiin selkäriu'un varaan. Näitä riukuja
ladottiin vieretysten kiinni toisiinsa koko selkäriu'un mitta.
Molempiin päihin muodostuneet kolmikulmaiset aukot täytettiin yhteen
punotuilla kuusen oksilla, ja niiden ulkopuolelle asetettiin vielä
pystyyn rivi kuusiriukuja. Nyt oli majan kehys valmis. Sillä oli kaksi
lyhyttä kolmikulmaista päätyseinää, ja maahan asti ulottuva, viisto
katto. Edestä oli se pitkin pituuttaan avonainen.
Sitten tehtiin katto veden pitäväksi. Isoista kuusista kiskottiin
kuori irti isoina laattoina. Näillä "kuusenkoskueilla" peitettiin
kattoriu'ut, ensin pantiin yksi kerros selkäriu'un suuntaan ja sitten
toinen poikittain ja limittäin. Majan pohja katettiin yltyleensä
kuusenoksilla, sananjaloilla ja kuivilla sammalilla, jotta saatiin
oikein pehmeä vuodepeite koko majan lattialle. Selkäriukuun oli jätetty
muutamia vaaksan pituisia oksantynkiä. Niitä käytettiin vaarnoina,
joihin kontit ja pyssyt ripustettiin.
"Nyt on maja valmis, eikä sen valmistamiseen ole tarvittu yhtä
ainoatakaan rautanaulaa. Ja hyvä siitä tulikin", sanoi Yrjö
tyytyväisenä, vaikka vähän veitikkamaisesti hymyillen.
Pojat katsoivat vähän oudosti toisiaan. "Mutta mitenkäs tässä eletään,
kun ei ole tällä puolella seinää? Eikä ole tulensijaa!"
"Odottakaahan, kyllä tähän keino keksitään. Kesän aikana tämmöisessä
majassa tullaan mainiosti toimeen ja voisi tässä elää talvellakin.
Kuusenkoskueet estävät sateen sisään tunkemasta. Kun ilmat käyvät
sateisiksi, vahvistamme vielä kattoa niillä, verhoammepa sivuseinätkin
koskueilla ja selkäriu'usta annamme niiden riippua jalan verran alas,
ettei tuulellakaan sade pääse majaan. Tämän avonaisen puolen eteen
rakennamme oivan nuotion, joka meitä tasaisesti lämmittää. Siten ei
meitä sade haittaa, ei meihin kylmä pysty, mutta aina saamme hengittää
raitista ilmaa ja nähdä sinisen taivaan ja armaan salon edessämme.
Talveksi laitamme paremman asumuksen. Mutta nyt on meidän ryhdyttävä
nuotion rakentamiseen."
Kirveet kädessä läksivät kaikki kolme, Yrjö etumaisena kankaalle.
Siellä Yrjö valitsi kaksi vankkaa kelohonkaa, joista oli jokainen pala
kaarnaa kauan sitten pois varissut, mutta jotka yhä lujina seisoivat
paikoillaan. Niihin käsiksi käytiin. Kummankin juureen tehtiin tuli ja
annettiin sen auttaa honkain kaatamisessa. Kun puoli päivää oli tulta
poltettu, ryhdyttiin kirveillä kaatamaan. Kova oli työpaikka, mutta
katkesivathan ne puut kuitenkin ajallaan, romahtaen kaatuivat maahan.
Sitten leikattiin niistä kaksi noin kahden sylen mittaista kappaletta,
oksatonta suoraa, lujaa kappaletta.
"Näistä keloista saamme tarpeet vielä moneen nuotioon. Nyt vain pölkyt
majalle."
Se oli kuitenkin sangen vaikea tehtävä, sillä pölkyt olivat kovin
raskaita. Hyvän aikaa saivat kaikki kolme hiessä päin puuhata,
ennenkuin ne olivat majan edessä. Sitten ryhdyttiin nuotiota
rakentamaan.
Maa majan edestä puhdistettiin laajalti aivan puhtaalle hiekalle,
kaikki oksat, sammaleet, kanervat, varvut poistettiin, sitten
asetettiin toinen pölkyistä majan aukon eteen, sen suuntaan, aivan
vaakasuoraan asentoon tuoreesta puusta veistettyjen kiilojen varaan.
Kumpaankin päähän pölkkyä pystytettiin kaksi tuoretta leppäkeppiä yksi
kummallekin puolelle. Pölkyn harja veistettiin karkealle lastulle.
Toinen kelopölkky asetettiin sen päälle leppäkeppien varaan. Siitä oli
alasyrjä veistetty pykälille. Pölkkyjen väliin asetettiin tuoreesta
puusta veistetyt parin tuuman paksuiset kiilat, niin että siihen väliin
muodostui kapea rako, jonka molemmin puolin pölkyt olivat pykälille
veistetyt. Tähän rakoon tungettiin kuivia, hienoja oksia ja ne
sytettiin palamaan. Jonkun ajan perästä alkoivat kelot palaa. Tasainen
liekki nuoleskeli ylempää keloa molemmilta puolin. Liekki ei kohonnut
korkealle, mutta paloi hoitamatta tasaisesti toistakin vuorokautta,
jos antoi pölkkyjen palaa loppuun. Mutta sitä ei Yrjö antanut, yöksi
sytettiin aina nuotio palamaan ja aamulla aikaiseen se sammutettiin,
joten yhdestä pölkkyparista riitti useammaksi yöksi.
Yöllä maattiin majassa pehmeällä sammalvuoteella, joka nuotion
vaikutuksesta oli käynyt miellyttävän kuivaksi, jalat tuleen päin.
Sillä kun jalat ovat lämpimät, on koko ruumis lämmin, oli Yrjöllä
tapana sanoa. Jaloista levisi suloinen lämmin muuhun ruumiiseen, mutta
ei kuitenkaan koskaan tullut polttavan tai pyörryttävän kuuma, niinkuin
olisi tullut, jos olisi maattu pää tuleen päin.
"Tämmöisessä majassa saattaa asua talvellakin", selitti Yrjö pojille,
"etenkin jos rakentaa kaksi majaa vastatusten ja asettaa nuotion niiden
väliin. Kerran, vainovuonna asuimme kymmenisen miestä sellaisessa
majassa sydäntalvella toista kuukautta, ja hyvästi toimeen tulimme."
"Kertokaa meille siitä", sanoi Antti.
"Kyllä kerrotaan, kunhan tulee sopiva aika", sanoi Yrjö, "nyt on meillä
niin paljon puuhaa. Täytyy ruveta muonavarastoa kartuttamaan."
"Sitä minä olen paljon itsekseni ajatellut, että millä me täällä
oikeastaan rupeamme elämään. Ei hän meillä ole peltoa eikä karjaa."
"Metsän antimilla, poikaseni, siksi kun ajallaan ehdimme huuhdan
laittaa, kasketa, kylvää ja korjata. Siihen saakka ovat metsän linnut,
järvien kalat karjanamme, marjikkomäet peltonamme. Lehmää emme myöskään
voi vielä hankkia itsellemme, jos sen miten kuten saisimmekin, ei ole
sille navettaa talveksi eikä, mikä pahempi on, karjanrehua. Koetamme
sitä kuitenkin vähän koota, niin ehkä kevättalvella, vielä jäiden ja
soiden kantaessa saamme lehmän tänne hankituksi."
"Mitä metsän antimia me sitten saamme täältä?" tuumaili Olli.
"Lintuja: teiriä, pyitä, riekkoja vieläpä metsojakin. Mutta niitä
emme runsaammin rupea pyytämään, ennenkuin syysmyöhällä, sillä emme
voi niitä pitempää aikaa säilyttää, ennenkuin ilmojen syksyllä
jäähtyessä. Tyydymme johonkin satunnaisesti saamaamme. Sen sijaan on
meidän nyt koottava marjoja talvenkin varalta sekä ruvettava ahkerasti
kalastamaan. Kankaat alkavat kohta olla punaisenaan puoloja, suot ovat
keltaisenaan lakkoja, hauki järven vesiä halkoo. Ei mies metsässä
nälkään kuole.”
"Mutta missä me marjoja säilytämme", sanoi joku pojista.
"Se on meidän toinen tärkeä tehtävämme. Meidän on valmistettava
astioita eri tarkoituksia varten. Mukavimmin me teemme niitä tuohesta.
Mutta kaikkein ensiksi lähdemme kalavesiämme tutkimaan."
Seuraavana päivänä hyvissä ajoin läksivät miehet tutkimusmatkalleen,
yksi kontti mukana, yksi pyssy, ja kullakin kirveensä. Yrjö poikien
seuraamana kulki läheisen salojärven rantaa. Järvi ei ollut suuri, noin
pari virstaa pitkä vain ja puolta leveä. Nimeltään se oli Kotajärvi.
Sen jatkona oli toinen järvi Karhujärvi. Ainoastaan parin kymmenen
sylen pituinen kapea viriävä salmi yhdisti ne.
Kun retkeilijät olivat tulleet tämän salmen, Hakosalmen kohdalle, sanoi
Yrjö tyytyväisenä:
"Elleivät merkit petä, pitäisi tämän salmen olla erityisesti mieluisan
olinpaikan hauille. Tästä kulkee pienempi kala lammesta lampeen ja
hauet vahtivat ruohikossa ja saavat niistä hyvän aterian."
"Ja me niistä", iloitsi Olli.
"Näettekös pojat, miten tuolla ruohikko liikkuu."
Yrjö varusti mukanaan tuomaansa atraimeen varren ja sillä hän pian
onnistui keihästämään aimo venkaleen. Hauet olivat jotenkin vähän
arkoja, sillä tuskin koskaan oli niitä tästä kaukaisesta paikasta
pyydystetty.
"Katsopas tuota, minkälainen venkale tuli", riemuitsivat pojat.
"Keitetään se heti", huudahti Olli, "sillä minulla on kova nälkä!"
"Vai keitetään", pisti siihen Antti vähän ivallisesti, "missä sinä sen
keittäisit. Onhan meillä pata, mutta se jäi majalle."
"Elä ole milläsikään, Olli, keitetäänpä vainenkin", sanoi Yrjö.
"Voisihan sen hiilloksessa paistaakin, mutta keitetään kalakeittoa.
Ruvetkaa pojat haukea perkaamaan ja tulta tekemään, niin minä teen
sillä aikaa padan."
"Savestako se pata tehdään kalaa niinkuin lintuakin varten?"
"Saatpahan nähdä."
Vähän matkan päässä kasvoi sievä koivikko ja sinne Yrjö suuntasi
kulkunsa. Sileärunkoisesta koivusta hän kiskoi suuren eheän kappaleen
paksua tuohta. Siitä hän käänteli kokoon korkeareunaisen ison ropeen.
Nivottuaan taipeet yhteen pajun varvuilla heitti hän ropeen poikien
eteen ja sanoi: "Tuossa on pata, vettä pataan ja pata tulelle."
Pojat katselivat ihmeissään suurta rovetta, mutta eivät ruvenneetkaan
vastaan väittämään. He olivat niin tottuneet luottamaan Yrjön
loppumattomaan neuvokkaisuuteen.
"Olisimmehan me voineet hakea rautapadan majalta, mutta hyvä on, että
opitte kaikki metsänkävijän konstit, monesti ne voivat sattua hyvään
tarpeeseen", sanoi Yrjö.
Iso rove täytettiin vedellä, asetettiin kannattimien varaan ja tuli
tehtiin alle. Vedellä täytetty tuohiastia ei syty palamaan. Se
mutkittelee ja käyristelee jonkun verran kuumuuden vaikutuksesta,
mutta ei pala. Vähän ajan perästä alkoi vesi ropeessa kiehahdella,
puhdistettu ja paloiteltu hauki pantiin pataan, veteen pantiin
hyppysellinen suoloja, jotka Yrjö sitä varten oli mukaan varustanut.
Kun vesi oli jonkun aikaa kiehua porissut, oli kalakeitto valmis.
"Ensinnä ovat vielä lusikat tehtävät, sitten vasta syömään päästään",
neuvoi Yrjö.
"Kaikkeen sillä Yrjöllä on neuvo", sanoivat pojat katsellessaan,
miten Yrjö leikkasi pyöreät kaistaleet hienosta puhdistamastaan
tuohesta, käänsi ne poimulle ja kiinnitti varteen, jonka oli katajasta
valmistanut ja pihdiksi halkaissut.
Oivalliselta maistui kalakeitto, jota retkeläiset totisina söivät
paljain päin istuen pehmeillä sammalmättäillä.
Syötyään läksivät ystävämme vielä tutkimaan seutuja kulkien takimaisen
lammen rantaa. Lammen rannoilla oli melkein yltympäri paikoin kapeampi,
paikoin leveämpi kaistale pehmeätä, tasaista, korkean ruohon kasvamaa
maata. Eräässä paikassa oli sievä veteen pistävä niemeke. Sitä Yrjö
katseli ja lähti tarkoin tutkimaan.
"Pojat", huusi hän äkkiä, "tulkaapa tänne katsomaan, niin saatte nähdä
jotain oikein mukavaa."
Pojat riensivätkin Yrjön luo ja hän näytti heille korkeaan heinikkoon
poljetun, noin vaaksan levyisen, omituisen polun.
"Mitä merkillistä tässä on?" kysyivät pojat.
"Onpa niinkin merkillistä", sanoi Yrjö, "tämä on metsähanhien
polku. Niillä on se omituinen tapa, että ne aina nousevat maalle
samoista paikoista, ja tallaavat rantaheinikkoon mukavia pehmeitä
polkuja. Maalla ne käyvät syömässä ja lepäämässä. Mikään muu lintu
ei tee tämmöisiä polkuja. Metsähanhi on suuri ja lihava lintu, ja
sen liha on hyvin maukasta. Kaikesta päättäen on tässä lammessa
pesinyt hanhipariskunta. Heti sen jälkeen kun poikaset kykenevät
uimaan, jättävät ne pesimispaikkansa ja siirtyvät lammesta lampeen,
etsien itselleen oikein korkearuohoisia, mutkikkaita rantamia
turvapaikoikseen. Ne näet ovat loppupuolella kesää sulkasadossa eivätkä
kykene silloin lentämään. Sen vuoksi ne heti poikien liikkeelle
kyetessä kulkevat kapeita puroja ylös pieniin, syrjäisiin, turvallisiin
lammikkoihin vaaralliseksi sulkasadon ajaksi. Silloin niitä on helppo
pyytää, hätääntyneinä ne vaaran ahdistaessa painautuvat kaikki
kiinnitysten johonkin ruohoiseen poukamaan. Siitä ne millä aseella
tahansa saa paikoilleen surmatuiksi koko karjan."
"Lähdetäänkö nyt heti niitä etsimään", tuumaili Antti innoissaan.
"Emme lähde. Ensinnäkin ovat pojat vielä pieniä. Annamme niiden
kasvaa, paremman paistin saamme niistä vähän myöhemmin. Toiseksi emme
joudakaan niitä etsimään. Ovat voineet kulkea kauaskin. Pohjoiseenpäin
on kokonainen sarja lampia. Ensimäinen, joka on likimpänä meidän
majapaikkaamme, on, niinkuin jo mainitsin, Kotalampi. Sen rannalla
on joskus ollut kalastajilla kota. Täällä on joskus käyty haukia
pyytämässä, ja silloin asuttu kodassa ja siinä pyydyksiä kuivattu ja
säilytetty. Tämä toinen lampi on Karhujärvi. Joskus maailmassa on
karhu valinnut talviasuntonsa tämän lammen rannalta. Tästä ylöspäin
on Luvaslampi, Laklalampi, Valkealampi ja kauimpana pieni Korpilampi.
Teidän on opittava nämä seudut kaikki tuntemaan, kun tänne kerran
asumaan jäämme, niinkuin ainakin minulla on aikomus."
"Mutta tällä kertaa jääkööt laklat rauhaan, samoin lammet. Meille
koittaa nyt kiireinen työnaika. Ensin rakennamme Kota- ja Karhujärven
väliseen viriävään salmeen katiskan, jossa pyydämme haukia.
Linnustamaan ryhdymme myöhemmin. Samoin oravanpyyntiin. Nyt ammumme
vain silloin tällöin jonkun metsonpojan paistiksemme. Tärkeimpänä
puuhanamme tulee meidän kuitenkin pitää talviasunnon rakentamista ja
karjanrehun kokoomista ja kaikenlaista kodin varustamista."
Näitä puhellen olivat ystävämme vähitellen palanneet keittopaikalleen
ja siitä majapaikalleen.