Uusia asuma-aloja etsimään.
Poltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja
masentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet omassa
kodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat ajat
olivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli
surujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen vauras
kotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut kodistaan
muuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita vihollinen ei
ollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta, ja uskollinen
Hermi koira.
Neuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä
alkaa elämää.
"Voi, jos isä olisi elossa," huokaili Antti.
"Ja äiti", jatkoi Olli. "Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut.
Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin
surmannut, vaiko vangikseen vienyt!"
"Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen", sanoi Antti.
Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli
veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken
vielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä
tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota
kartanonaan.
"Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä
heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä
enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut", näin puhui
Antti koiralleen tähystellen ympärilleen.
"Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet," kuului ikäänkuin
vastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa
polkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen
mies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo
vähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla
miehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen,
parrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan,
kun hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien
isän ainainen toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija,
karhujen kiertäjä, lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat,
kun hän Yrjön näki. Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla
tarttui Yrjön käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi
siihen riippumaan. Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon
turvallisemmalta.
Tervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle,
hyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia.
"Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai
oletteko osanneet tuumia ollenkaan?"
"Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen", sanoi Antti
omituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään.
"Antti vainaan lapsetko kerjuulle", huudahti Yrjö, "ei ikinä, Karjalan
sissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin
jälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän."
"Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä tiedä
minä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain himoitsee
kostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain saisimmekin
pystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen saisimmekaan."
"Ette tähän jäädä voi", sanoi Yrjökin. "Kyllähän Antti vainaan pojille
vielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme kaikki talon
vanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja säilyisikö talo?
Ei, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi jätettävät!" —
"Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie", ehätti Antti
sanomaan. "Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset surmattu ja
karkotettu — — —."
"Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo", sanoi Yrjö ja hänen
silmiinsä tuli omituinen loisto. "Vielä on kaloja joissa ja järvissä,
metsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan
mierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana
siintää toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne
lähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole ainoatakaan
ihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät sitä. Se on kuin
suuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta sinne ei myöskään
vihollisen jalka löydä."
Pojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet
tämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin
lapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova
kohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia
aikaisin kehittäneet.
Kauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan
maassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin,
Antti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili
heille elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään
lähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa ystävää
saada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat kuolleet, hänen
kotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää nuori, mutta
oli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli toista
miestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen vaarat,
suot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan liikkunut
laajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan lähimpänä
miehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa vaaroissa ja
seikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja neuvokkaaksi, joka
osasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä.
Siinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille
seuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle
suosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua taloksi,
kalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat kasketa ja
ruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa päättivät kokonaan
hyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli aivan valtatien
varrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen Karjalan kahtia.
Näille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa ensimäiseksi kulkunsa
suuntaisivat.
Matkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin
vuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne
ilmestyisi, vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin
kulkeneet.
Vanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän majalle.
Ei se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna vaaran
juurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin tuumimaan, mitä
tavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut otettavaa, eikä sitäkään
voitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät olivat selässä kannettavat.
Suuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen pantiin ruutia ja lyijyä,
mikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä välttämätöntä tavaraa,
kontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti sai kannettavakseen
kontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli Yrjöllä ja Antilla
piilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini; kaikilla oli
puukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän vaatteita ja
vaippa.
Jäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin
kuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto
ruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku
sattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa,
niitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen
kautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä
ne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin
arvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan
mukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen.
Rahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin
huolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen
etäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista.
Näissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin
vanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle.
* * * * *
Karjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia kymmeniä
vuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli maahan
palannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan päässyt
vakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen Suomen Karjala
vuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen Karjalan kansa ollut yhtä
kansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu kahtia. Raja kulki siitä,
missä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien välinen raja. Vuonna 1741
alkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, jota historiassa nimitetään
"pikku vihaksi." Sodan liekki leimahti ilmituleen. Kauheasti ryöstäen
ja hävittäen kulki sekä venäläistä sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja,
että karjalaista kansaa eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja
ryöstäen Ruotsin puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä
sotaväkeä varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti
Karjalan puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi
vetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen
Karjalan kansan oman onnensa nojaan.
Mutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan näihin
kärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase kädessä.
Kansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien päällikköjensä johdolla
taistellakseen vihollista vastaan. Tämä itsepuolustus oli oikein
virallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen puolesta asestettu ja
silloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin.
Mutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai
se paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin
molemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein
retket muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin,
talot poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta
metsiin ja siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille
asuma-aloille palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata,
siellä rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin
asukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja
tuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen
latua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki
säännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin.
Ihmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin elämän
muotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras.
Kansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka neuvokkaina,
kestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä kotiseutunsa
puolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia seikkailuja, joista
muisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin aikoihin.
Tämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti Roivas,
kertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä. Hänen kotinsa
oli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle vievän
valtatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän oli
tunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino kohdistuikin
häneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät odottamattoman retken
Suomen puolelle, surmasivat he kahakassa Antti Roivaan ja polttivat
hänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi surun murtamana miestään. Hänen
orvoksi jääneet kodittomat lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa
Yrjö Vornasen, Roivaan vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan
uutta kodin paikkaa.
* * * * *
"Ylös poikaset; päivä jo on korkeella" herätteli Yrjö poikia. Pojat
alkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja
monenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi
painumaan.
Kontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin,
Yrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä.
Pohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta
alussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla,
vaikka ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli
tuhoten tästä kulkenut.
"Minne niin miehissä mennään," kuului äkkiä puhe ladon ovelta, jonka
sivu juuri kuljettin.
Yrjö säpsähti, mutta tunsi samassa vanhan tutun, entisen toverin
partioretkiltä.
"Mitäs rajalle kuuluu", sanoi Yrjö, sillä mies oli aivan valtakuntien
välisen rajan kohdalta.
"Huonoja kuuluu", yhä on vainolainen liikkeellä, monin kymmenin miehin
siellä rajantakaisia kuljeksii. Honkalan, Mäntyvaaran, Koivuvaaran
talot ovat ilmi tulessa, Honkanen itse surmattu. Pohjoiseen päin
kuuluvat taas samoilevan.
Yrjön vanha seikkailijaluonne kuohahti hänen kuullessaan viestejä
vihollisen tuhotöistä, jo alkoi mieli palaa, mutta katsellessaan poikia
talttui hän ja päätti noudattaa alkuperäistä aikomustaan.
"Vai on vainolainen taas liikkeellä, hyväänpä aikaan läksimmekin",
sanoi Yrjö.
Hetken aikaa puheltuaan erosivat tuttavukset toisistaan ja Yrjö lähti
poikien kanssa taas eteenpäin.
Oli tultu mäkiselle seudulle, vaara kohosi toisensa takaa, kunnes
taimpana, korkeimpana Honkavaara nosti kaarevan selkänsä yli muiden.
Kun sen huipulle olivat tulleet, pysähtyivät matkamiehet lepäämään.
Siinä oli metsä harvaa, joten siitä hyvästi saattoi nähdä joka
suunnalle.
Etelässä kantoi silmä rajalle saakka. Maisema oli enimmäkseen
aaltoilevaa, vaaroja ja laaksoja ja niiden välillä pienempiä
kangasmaita. Siellä täällä näkyi vaarojen huipuilla taloja ja kyliä;
enin osa maisemaa oli kuitenkin tännekin päin katsoessa metsän
peittämää.
"Mitä savua tuolla on niin paljon", huudahti äkkiä toinen pojista.
"Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat."
Pohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota näkyi
silmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke tai
korkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen maiseman.
Kaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa siinti ryhmäke
vaaroja.
"Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara. Sinne on
meidän pyrittävä", sanoi Yrjö.
"Sinnekö saakka", huokasi Olli totisena.
Yrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin
vähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas joen
kulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat
kohosivat mahtavina taivasta kohden. "Sinne pyrimme yöksi, aamulla
jatkamme eteenpäin."
Heidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja
ja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt
teräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan
kuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan.
Kaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat
palaa.
Palavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja
nähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion
karppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä kokonaan
näkymättömiin sammumaan.
"Mitä sinä poika parka teet", sanoi hän Antille, joka ihmeissään
katseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle
oli tullut. "Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai
mitä sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin
ja näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren
loimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut
ja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan".
"Turhahan tämä tuli olikin", sanoi Antti häpeissään, "mutta emmehän me
saata tulettakaan elää."
"Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä,
sadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä
mailla liikkuvan."
Aikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle.
Ruskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi koira
nuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa mukavaa
kaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä samanväriseen ruskeaan
hiekkaan.
"Se on kuin pois loihdittu," sanoi Olli, "aivan selvään minä sen näin
ja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on
toinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!" riemuitsi Olli. Hermin
avulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä.
"Näistä saamme oivan illallisen", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille
vielä paljon hyötyä. —
Eteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä
siitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne
olivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi
lahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut painuneet
kokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä kuljettiin,
kunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa Korpijokea.
Siinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä,
ei kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon.
Alkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta
umpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala
pajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta
se olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä
elävämmäksi tehneet.
"Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta" sanoi Antti. "Ei tuo suo ihmistä
kannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut ihminen
tästä koskaan kulkea."
"Maltahan poikaseni", sanoi Yrjö, "vielä se neuvo keksitään paljon
pahempaankin paikkaan."
Suon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi Yrjö ja
alkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — "Täälläpähän on", sanoi
hän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme paria.
"Mitä ihmettä", sanoivat pojat, "suksillako..."
"Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee
kulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit
selkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään."
Ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti
hiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa
kuin märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti
sen, ettei raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia,
semmoisilla pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi
päässyt kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle
yrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan.
"Mitä nyt tehdään", sanoi Olli, "venettä ei näy missään ja yli olisi
mentävä."
"Aina se keino keksitään", tuumi Yrjö. "Pahimmassa tapauksessa saamme
uida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli tässä vähän
apuneuvojakin. Kunhan katsotaan..."
Yrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai
uloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka
hän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty
kovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli pahanpäiväinen,
pieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla yhteen nivottu.
Se oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla vettynyt.
Sillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta yhtaikaa
kannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan takaisin joen
yli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset pajupensaaseen.
Toisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän matkaa
ylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan välinen suomaa
ei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa monenlaiset
suokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat. Eräässä
kohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat ihastuivat ja
riensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä myös poimittiin
ropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta kiskotusta tuohesta.
"Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän
yöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne
suurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas näkyy.
Kun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin syömme oikein
juhla-aterian, sen saatte nähdä."
Riekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä
nokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus
puhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi
savea. Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista
lietettä hän kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo
aikaisemmin oli tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään
eivätkä voineet käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi
näyttää heille, kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa
itselleen oikein oivallisen aterian.
Kun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne
sidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea
tätä puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut
melkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli kuumennut.
Tähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä kasattiin yhä
savikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa mujussa kävivät
savikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat punaisiksi.
Silloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan savikuoren.
Miellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina odottaville pojille
vastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö palotteli linnut ja
niin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa retkellään, oivallisen
aterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja viileitä, maukkaita
muuramia tuokkosesta.
Aterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan, mutta
Yrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias yöpaikaksi.
Sade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi kaukana
vainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut yllätystäkään
peljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka joki ei ollut
kovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli pääsisi.
"Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin liikkeelle, jo
ennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla hiekalla koetella
levätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi", sanoi Yrjö.
Niin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan hiekkapenkereelle.
Vieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi jaloissa. Yrjö istui
ääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään pakolaiset, ainaisten
sotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan.
Kukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta
mielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa
seikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan liekkeihin,
vaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä muisteli. Ainaiset
partioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet. Hän oli ollut
toiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken tehtäviin. Joskus
vain oli kajastus oman kodin onnesta hänen sieluunsa häämöittänyt
ja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt, mutta ne hän oli kohta
karkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista ajoista heräsivät
mieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho heräsi taas,
mutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli toiminnan
mies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän tehtäviin. Sen
vuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin. Mielessä kytevä
kaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen voiman, että mitä hän
tänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi, melkeinpä voi sanoa, koko
hänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen toimensa ja menettelynsä. Siitä
kasvoi luja päätös, sukeusi varma elämän tehtävä, josta hän ei koskaan
luopunut, ja joka tuotti hänelle sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan
vaikutti, että niistä, jotka hänen kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön
olemus niin turvalliselta.
Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta
heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi
partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa,
kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi
tuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille,
jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän
päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa
heidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi
heille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä.
Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan.
Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien
savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi
miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin
kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin
voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään,
ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten
mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.
Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet
helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti
lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet
olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt,
hänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja
kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen
mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan
sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn.
Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön
salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.
Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein
silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain
alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat
joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin
eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja
hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen
täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän
tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen
elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt
seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina,
neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla
aloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja
joen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli
kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit
levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja
joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein
pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan
hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan
omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto,
salaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin
hiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko
ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta.
Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se
vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko
se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko
kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa.
Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon
salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui
keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.
Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän
kuuli äitinsä laulavan:
Tuuin, tuuin poikoani,
Vaapotan vakaistani,
Tuekseni tuulisäällä.
Varakseni vastasäällä.
Kyntäjätä, kylväjätä,
Siemenen sirottajata,
Uuen tuvan tekijätä,
Unen saunan saattajata.
Kyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen.
* * * * *
Aamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli
himmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa
kävi taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta
auringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä
kimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman.
Ueeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta.
Pitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi
kaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän
kirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä
veden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh! Ueeh!
kuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui ulos toinen
kuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä kutsuun. — Ueeh!
Ueeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa auringon valossa. Ja
kaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen lammen pintaa.
Ueeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen. Ja
etenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne yhtyivät.
Ueueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät toisiaan,
pärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen aivan
vieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne äännähtivät
uidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari eteneviä viivoja.
Kuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne
viettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat,
kalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa pariskunta
muista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja elävät ihanan
kesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen luonnon hienoimmista
antimista, sen salaperäisimmästä kauneudesta, jota vain harvan silmät
on avattu näkemään. Kuikka on meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja
enimmin vapautta rakastava lintu.
Kuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan ruumistaan,
oikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet varmoiksi
päätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja toimintakykyisen
miehen edessä.
Yrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi:
"Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa
kangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun aurinko
alkaa lämmittää."
Aamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi oikaisi
etujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn, ulvahteli
ja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin läksivät
matkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa kangasta.
Päivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin kangasta,
milloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku kepeintä,
rauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin vain oli
kierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi, niin
mahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta kulkemaan.
Korpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli varsin hankalaa
tunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti raskasta. Missä
oli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin. Yrjö kulki riu'un
selkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa hänen jalkansa
hairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus sattui, etenkin jos
väsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu tai muu sattui
huomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli kulku pehmeällä
suolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka askeleella
syvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos siinä harhaan
polki, voi henki vaaraan joutua.
Matkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat retkeläisemme
vihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle. Siihen eivät
asettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli matalaan laaksoon
korkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää salojärveä. Siihen
asettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen asuinpaikka oli
huolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta tarkoin
seutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä olla.