sydämeensä, tuntenut sen tuskat ja aavistanut rajattoman rakkauden.
Mutta äkkiä hän heräsi haaveistaan, koetti tyyntyä ja uskotteli
itselleen, että kaikki mitä hän Irjassa oli nähnyt ja kuullut ja
kaikki, mitä hän itse tunsi, oli kuvittelua, joka vain lisäsi hänen
tuskiaan entistä kovemmiksi. Eihän se voisikaan olla totta! Kuinka
voisi Irja häntä rakastaa tai edes kunnioittaa... häntä, jolla ei ollut
mitään, johon Irja voisi kiintyä... ei niin mitään muuta kuin ihana
satumaailmansa... Mutta jos Irja rakastaisikin juuri sitä? Jos oli
aavistanut hänen elämänsä, tullut tuntemaan hänen sydämensä salaisimmat
asiat ja nähnyt hänen sielunsa syvyyteen? Ja taas muistaessaan, mitä
Irja oli puhunut, kuinka hellä ja lempeä Irjan syvällisten silmäin ilme
oli, kuinka hän nojasi päätänsä käsivartta vasten ja kuinka hurmaavan
kaunis oli hänen äänensä helke, tapasi hänet raju riemu niin
voimakkaana, että hän hypähti istumasta ja melkein kiljui ilosta.
Joulukuusen kynttilät olivat melkein lopulleen palaneet, häntä oli
käsketty illalliselle, mutta hän ei ollut mennyt. Mutta kun hän ei
vielä toisellakaan käskyllä lähtenyt ja muu väki odotti isännän tuloa,
arveli talon vanha emännöitsijä:
"Taisikin tulla miettimistä isännälle. Pitkä-Riika sanoikin
opettajaneidin olleen kumppanina reessä."
Silloin hän heräsi ja harmistui, suuttui itselleen ja muille ja vastasi
välinpitämättömällä äänellä:
"Mitä on Pitkä-Riika sanonut...?"
Ja hän meni keittiöön, astui paikalleen syömään ja alkoi tarinoida
väkensä kanssa niinkuin ei olisi mitään nähnyt eikä tuntenut. Mutta
vanhalta emännöitsijältä ei jäänyt huomaamatta, että isännän silmissä
oli kumma, outo kiilto ja että hän oli tavattoman ystävällinen
kaikille.
Nyt alkoivat kummalliset yöt ja päivät. Hän oli kuin huumauksessa;
väliin villi riemu täytti rinnan, väliin hirvittävät tuskat repivät
sydäntä. Hän kokosi kaiken voimansa ja kuntonsa, koki tyyntyä ja
punnita asioita. Mutta hän ei onnistunut. Öin, päivin mellastivat oudot
tunteet hänen sydämessään ja tekivät elämän kamalaksi ja ikäväksi...
Vihdoin hän sai voimia sen verran, että kykeni töihin, ja hän tekikin
kuin villinä vihassa tai niinkuin olisi tahtonut ajaa siten kauas pois
mielestään ihanat kuvittelut ja sydämestään vienot lemmenlaulut. Mutta
yhä voimakkaammaksi paisui hänen lempensä, yöt olivat yhä unettomammat,
ja päivät pitkät ja pilviset. Hän oli horrostilassa, osaamatta enää
itse punnita ajatuksiaan. Ja kun hän iltaisin kovan päivätyön jälkeen
asettui levolle, karkoittivat kuvittelut unen silmistä ja hän heräsi
omiin tuskanhuutoihinsa.
Kaunis oli se maailma, jonka hänen mielikuvituksensa loi pitkinä
talviöinä. Se oli vielä kauniimpi, vielä puhtaampi kuin se satumaailma,
jota hän oli aarteenansa pitänyt. Se oli rohkea kuva todellisesta
onnesta ja siitä elämästä, jota hän kuvaili Irjan kanssa elävänsä. Ei
se kullalta kimmeltänyt, mutta siinä oli rakkautta rajattomasti, onnea
ja iloa... niin herttaisen hauskaa elämää kotilieden ääressä.
5.
Otteita Irjan muistikirjasta.
_Ensi lehdellä_:
Olen nyt varma siitä, että hän rakastaa minua, mutta hän ei uskalla
sitä sanoa. Hän on kuin lapsi vielä, niin viaton ja kokematon. Eilen
illalla, kun tapasin hänet tiellä ja puristin hänen kättään, tunsin,
että se vapisi. Vähemmällä ovat muut rakkautensa ilmoittaneet. Kun
kerran tai kaksi olen silmästä silmään katsonut ja vähän hellemmästi
puhunut, niin silloin he ovat juttunsa aloittaneet.
Minulla ei ole oikeastaan mitään häntä vastaan enää. Hän on kyllä ruma.
Mutta hänessä on kuitenkin jotakin erinomaisen miellyttävää, miehekästä
ja somaa. Hän ei ole ikänänsä ennen rakastunut, ei koskaan elänyt
naisten parissa, olen sen jo aikaa huomannut. Mutta hän on liiaksi
tunteellinen ja maalaiseksi naurettavan romantillinen. Minä kuuntelen
kuitenkin hänen puheitaan suurella nautinnolla, sillä hän puhuu hyvin
ja on kai paljon kokenut. Ei hänen äänensäkään ole soinnuton. Ellei
hänellä olisi niin iso suu ja niin liian vaaleat hiukset! Tämmöisellä
seudulla, jossa ei ole muita nuoria, hän sentään menettelee hupina.
Saapa nähdä, kuinka kauan hän voi hillitä tunteitaan! Odotan vain, että
hän kosii minua. Kaikkien laskujen mukaan ei siihen pitäisi olla kauan.
Olisi todella hauska kuunnella sitä sanatulvaa, jota hän luullakseni
kosiessaan käyttää. Epäilemättä hän on tunteellisin kaikista
kosijoistani, ja siksi hän minua niin viehättääkin. Hänen kanssaan saan
leikitellä kuin viattoman lapsen kanssa.
Tätä kirjoittaessani näen valon tuikkivan hänen huoneensa ikkunasta.
Olen aivan varma, että hän kirjoittelee jotakin, ehkäpä novellia,
taikka jos hänellä on muistikirja, niin hän täyttää sen lehdet
lemmenrunoillaan. Raukka! Väliin hän sentään minua säälittääkin. Mutta
kai hänen kuitenkin pitäisi ymmärtää ja älytä, etten _minä_ viihdy
elämään köyhän maanviljelijän kanssa, jolla jokapäiväinen leipä on niin
lujassa...
Minua väsyttää ja hermostuttaa, ja ikävältä tuntuu elämäni. Kas tämä on
pitäjätä, kun ei ole ainoatakaan nuorta herraa! Keväällä kuuluu sentään
eräs forsmestari tulevan tänne. Sen kuulin ruustinnalta. Jospa hänkään
ei olisi komea ja hieno herrasmies!
Hyvää yötä nyt, muistikirjani. -- Sinun lehtiäsi ei kukaan saa lukea.
_Toisella lehdellä_:
Tänään minulla on ollut vieraita, rovasti, rovastinna ja Kanerva. Minä
en olisi millään muotoa tahtonut, että Kanerva tulisi juuri nyt. Minä
nimittäin pelkäsin, ettei hän osaisi käyttäytyä tai että hän sanoisi
jotakin tyhmää, raakaa tai talonpoikaista. Mutta rovastinna kärtti
minua niin kauan, että minun täytyi lähettää hänelle kutsu.
Hän olikin heti valmis tulemaan. Luulin, että hän näyttäisi hyvin
kömpelöltä ja naurettavalta, ujolta ja saamattomalta, mutta kumma
kyllä, niin ei käynytkään. Hänellä näkyi olevan uusi takki, joka sopi
hänelle erittäin hyvin. Vartalon muoto tuli sirommin näkyviin, ja
varsinkin olkapäät, jotka hänellä totta puhuakseni ovat pystyt ja
komeat kuin parhaalla gentlemannilla. Minä huomasin, että hän kumarsi
oikein sievästi ja että hän kyllä näkyi osaavan olla ja valikoida
keskusteluaiheita. Nyt minä olin näkevinäni jotakin herrasmaista
hänen käytöksessäänkin, varsinkin silloin, kun hän otti esille
paperossikotelon ja sytytti paperossin palamaan. Ei hän näy olevan
ahmatti eikä perso. Leipää hän ei ottanut kuin pari pientä palasta
ensimmäiselle kupille, toisen hän joi sokerin kanssa. Rovastinna
näyttää pitävän hänestä paljon; sen olen jo ennen hänen puheistaankin
kuullut. Olen melkein varma, että rovastinna arvaa hänen rakastuneen
minuun. Näin, että rovastinna tarkasteli sekä minua että häntä. En
tiedä, liekö huomannut Kanervassa mitään erityistä, mutta ei minussa
ainakaan. Osaanhan minä toki siksi teeskennellä, jos jotakin häntä
kohtaan tuntisinkin. Muuten: minä en pidä rovastinnasta. Hänellä on
niin kumma katse, joka pyrkii luihin ja ytimiin. Minun täytyy panna
kaikki voimani liikkeelle, että osaisin hänen edessään olla lempeä ja
rakastettava. Ja kuitenkin hän aina tähtää silmiin ruskeilla pienillä
silmillään tutkivasti, niinkuin joka hetki epäilisi jotakin. Minä en
hänen kanssaan tahtoisi pitkiin puheisiin. Rovasti-ukosta sitävastoin
pidän paljon, vaikka hän onkin jo harmaahapsinen. Hän on varmaankin
ollut komea kavaljeeri nuorena. Yhä vieläkin hän on niin kohtelias ja
huomaavainen, että oikein. Tänään viimeiseksi sen huomasin, kun
lankakeräni putosi lattialle. Eikös ukko ollut näppärä sitä ottamaan ja
ojentamaan minulle!
Mitä nyt muuta muistelisin? Niin. Rovasti ja Kanerva puhuivat
valtiollisista asioistamme. Minusta oli kumma kuulla, että Kanerva
osasi niin älykkäästi ja maltillisesti puhua. Hänellä on kaiketi hyvä
muisti, ainakaan hän ei ole sellainen puolihupsu papinpoika, joksi
häntä ensin luulin. Jos hän ajaisi partansa siihen muotiin kuin herrat
nykyään, jos hän käyttäisi valkoista kaulusta ja hajuvesiä... ja jos
hän ei olisi pelkkä maanviljelijä eikä joka päivä puuhaisi mättäitä
tunkioon... niin kuka tiesi... kuka tiesi... Varma olen kuitenkin, että
toisenlaiselta hän näyttäisi, jos hän olisi oikeassa herraspuvussa.
Hänellä on oikein pulska vartalo, notkea ja täyteläinen. Tänä iltana
hän oli paljon hienomman näköinen kuin koskaan ennen. Kumma on, ettei
hän minunkaan vuokseni pukeudu paremmin ja pysy erillään tuolta
kirotulta tunkiolta...
Hän puristi kättäni hellästi hyvästellessämme ja virkkoi:
"Huomenaamulla lähden hyvin varhain Karhuvaaraan honkametsään."
Juuri niinkuin minä välittäisin hänen honkametsästään taikka niinkuin
minun tekisi mieli mukaan. -- Ei, tämä menee jo liian pitkälle. Hänestä
kirjoittelen muistikirjaani kuin suurestakin romaanisankarista. Nyt
tulkoon piste. Ei sanaakaan enää.
_Kolmannella lehdellä_:
Vaikka olenkin päättänyt, etten kirjoita sanaakaan hänestä
muistikirjaani ennenkuin hän on minua kosinut, täytyy minun kuitenkin
nyt piirtää nämä rivit. Luulenpa olevani häneen harmistunut sen vuoksi,
että hän on niin pitkäpiimäinen. Hän vain haaveksii ja uneksii. Ja
kuitenkin hän tekee työtä lakkaamatta aivan kuin vihapäissään.
Kummallisempaa miestä en ole ennen nähnyt. Rovastinna puhuu minulle
joka näkemällä tyrkyttäen hänen suurista avuistaan; kuinka hän on
ahkera ja siivo, säästävä ja säännöllinen, siveellisesti tarmokas ja
kerrassaan puhdas poika. Ja kuinka hän on lämminsydäminen, hellä ja
hyvä ja uhrautuva.
Tuon kaiken minä kyllä uskon, mutta omituista on, että vaikka
rovastinna antaa niin suuren arvon hänen hyveilleen, minä en niistä
välitä. Hänen romanttisuutensa minua sitä vastoin huvittaa paljon
enemmän. Kuinka omituisia päähänpistoja hänellä onkaan! Eilen illalla
sain nimittäin häneltä kirjeen ja siinä sanomalehdestä irtileikatun
novellinpätkän, jonka olen moneen kertaan lukenut. Kirjeen mukana ei
seurannut muuta kuin paperilippu, jossa oli vain sanat: Irjalle, illan
tullen luettavaksi. Hän on varmaankin siinä uskossa, että olen hyvinkin
ihastunut hänen kirjoituksiinsa. Luulen tämän lähetyksen olevan
viittauksen hänen tunteisiinsa, siinä ei ole muuta kuin yksinäisen
haaveksijan kaihoja. Se on kuitenkin hyvin sievästi ja ehdottoman
vaikuttavasti kokoonpantu. Siinä on monta hyvin kaunista ja
alkuperäistä ajatusta. On oppineempia, jotka eivät saa semmoistakaan
aikaan. Hänen käsialansa on oikein somaa ja reipasta, ei luulisi häntä
raskaan työn tekijäksi. Voi, jos hän olisi vähän kauniimpi kasvoiltaan
ja jos hänellä olisi parempi asema...!
Niin. Mitä minä oikeastaan aioinkaan kirjoittaa? Nyt muistan. Siitä
asti on minulla ollut mieliharmia oikein kosolta. Läksin nimittäin
eilen illalla käymään pappilassa. Eteisen kellossa lienee ollut jokin
vika, niin ettei se soinutkaan eikä minun tuloani kuultu. Ruokasalin
ovi oli kiinni, ja sieltä kuului rovastin ja rovastinnan puhelua.
Äänessä huomasin erilaisempaa sointua kuin ennen, ja vähentäessäni
vaatteita kuulin rovastin sanovan:
"Hän on kuitenkin herttaisin ja kaunein tyttö, minkä milloinkaan olen
tavannut. Ja opettajana hän on aivan moitteeton. Hänellä on kerrassaan
eheä ja hyvä luonne." Melkein vihaisella äänellä kuulin rovastinnan
sanovan: "Sen minä kyllä olen nähnyt, että niin sinä uskot, ja niin
uskoo Kanervakin. Sinäkin, vanha ukko, olet hänelle niin kohtelias,
että luulisi sinun rakastuneen... On kummaa, kuinka vähän te miehet
tunnette naisia! Sillä minä olen varma, että Irja ei ole niinkään hellä
ja herttainen kuin näyttää. Kaikki hempeys ja sulo, joka kyllä on
sangen viehättävää ja jolla hän näyttää voivan lumota kaikki, varsinkin
miehet, on teeskentelyä! Toista löytyy hänen sydämessään. Minä vain
säälin Kanervaa."
Silloin minä äkkiä tempasin oven auki... Rovastinna ei hämmästynyt
vähääkään, mutta rovasti oli kokonaan kuin puusta pudonnut.
Rovastinna on minusta ensi näkemältä ollut vastenmielinen, mutta nyt
minä vihaan häntä sydämeni pohjasta.
Kuluisi aika, tulisi kevät ja kesä, että pääsisi isompaan maailmaan!
* * * * *
En voinut nukkua, minun täytyy hetki vielä kirjoittaa. En käsitä, mikä
minua vaivaa. Hän on ajatuksissani aina tovin kuluttua. Näyttää siltä
kuin hän tahallaan tahtoisi minua ärsyttää. Olen mielestäni antanut
hänelle niin selviä viittauksia, että hän rakas... ei, en sanokaan...
että hänen olisi pitänyt jo rohkaista luontoansa. Jos oikein hänet
tunnen, ei hän ilmoita rakkauttaan huoneessa, vaan ulkona luonnossa,
joko ajelemassa tai hiihtoretkellä. Olen odottanut, että hän näinä
päivinä, kun ilma on ollut niin tavattoman kaunis, tulisi pyytämään
minua ajelemaan. Mutta mitäs vain! Joka päivä näen hänen palaavan
metsästä. Hän istuu hajasäärin hyvin korkean rankakuorman päällä lakki
silmillä... Kerran, kun kuorma kaatui, näin hänen sukkelasti kuin
parhaan sotilaan joutuvan sitä oikaisemaan. Ja paljaalla käsivoimalla
hän työnsi kuorman rekineen tielle. Kuinka vankat käsivarret hänellä
lieneekään! Ja rinta on niin laaja ja korkea! Millehän mahtaisi tuntua,
jos hän oikein syleilisi? Jos kuitenkin kerran... kerrankaan saisin
olla hänen sylissään, tuntea hänen lujien käsiensä pitävän ja kuulla
hänen kuiskivan noita odottamiani sanoja. Hänen sylissään ei ole kukaan
nainen ennen istunut... Olisi romantillista päästä siihen ensiksi...
Ah! Minä olen kuin hullu. Nyt lopetan... Saa nähdä, tuleeko meiltä
lähdetyksi hiihtoretkelle Karhuvaaralle? Hän on jo monesti sitä
esittänyt.
6.
Talven selkä oli jo katkennut, päivät pitenivät pitenemistään, taivas
kävi helakammaksi ja aurinko paistoi kirkkaasti. Muutamana lämpöisenä
päivänä olivat räystäät jo ruvenneet kevättä tietämään, kun pitkiä
jääpuikkoja riippui etelän puolella vieri vieressä.
Kuolettava ikävä oli Irjalla ollut monta viikkoa. Hänellä ei ollut
sopivaa seuraa, eikä hän viihtynyt olemaan yksin. Koulutuntien loputtua
olisi ollut aikaa vierailla, mutta ei ollut juuri mihin mennä.
Pappilassakaan ei viitsinyt myötäänsä kulkea, ja talonpoikaisissa
taloissa oli niin surkean kuivaa ja ikävää. Ikävämpää maaseutua oli
mahdoton ajatella. Ei nuorisollakaan minkäänlaisia harrastuksia, ei
illanviettoja. Pitkä-Riika tiesi kuitenkin kertoa, että nuoriso
huvittelehti tavallaan kelpolailla, pitäen tanssejaan ja huvejaan
milloin missäkin. Kyllä kai he osasivat huvitella, mutta ei sopinut
Irjan heidän seuraansa mennä. Kerran Irja kuitenkin meni Kurikkaan,
jossa tiesi kylän nuorison olevan koolla. Siellä näytti olevan hauskaa.
Oli pulskia poikiakin.
Muuan poika, Vierelän Hannes, miellytti Irjaa kovasti. Se oli
kerrassaan uljas poika, pitkä, mustatukkainen ja viekassilmäinen.
Irjakin yhtyi heidän leikkeihinsä. Hän tuli pariksi Vierelän Hanneksen
kanssa. Hannes ei näyttänyt olevan hämillään. Päinvastoin hän jutteli
Irjalle kuin parhaalle tuttavalle ja naureskeli niin viekkaasti.
Hänellä olikin Irjan mielestä erinomaisen sievä suu, hienot viikset ja
aivan verrattoman valkoiset ja tasaiset hampaat. Hannes puserteli Irjan
sormia kourassaan ja hymyili. Kerran Irja puristi vastineeksi...
Silloin tapahtui, että lamppu sammui ja koko seura jäi pimeään. Syntyi
hälinää ja kuisketta. Hannes käytti tilaisuutta, samoin kuin muutkin,
ja veti Irjan syliinsä ja suuteli monta kertaa huulille...
Irja riuhtaisihe irti ja riensi pihalle minkä ennätti... pyyhki
huuliaan ja tunsi sydämensä omituisesti lyövän.
Siitä asti hän ei enää pyrkinyt rahvaan nuorison joukkoon. Mutta
tapauksesta hän ei kertonut kenellekään.
Useimmat illat hän vietti koululla omassa huoneessaan, ja silloin hän
vanhan tavan mukaan katseli Kanervalle päin. Siellä näkyi harvoin
liikettä. Kanerva oli kohta uudenvuoden jälkeen mennyt tukkitöihin
kauas pitäjän äärimmäiselle kulmalle. Hän oli mennyt kuin salaa. Ei
ollut puhunut Irjalle sanaakaan aikeestaan. Pitkältä-Riikalta Irja
sitten vasta kuuli, että Kanerva oli mennyt moneksi viikoksi
tukinajoon. Aluksi hän ei välittänyt Kanervan poistumisesta, oli
melkein iloinen. Mutta kuta useampia päiviä ja viikkoja kului, sitä
selvemmin hän alkoi kaivata. Tuntui nyt, yksin iltaisin istuessa,
suurelta nautinnolta muistella mitä Kanerva oli puhunut, miten oli
käyttäytynyt ja miten oli ollut hienotuntoinen... Ei ollut kuin parisen
kertaa kättäkään pusertanut, ei kertaakaan tullut liian likelle eikä
vyötäisiltä kiinni ottanut. Irjaan oli tapaus Kurikassa tehnyt ikävän
vaikutuksen. Ja sen johdosta hän tuli monet kerrat verranneeksi
Kanervaa muihin talonpoikaisiin.
Yhä selvemmästi hän alkoi tuntea, että Kanerva kuitenkin, kaikkine
vikoineen ja rumine kasvoineen, oli jalo mies, hellä ja hyvä, ja että
hän oli paljon korkeammalla asteella kuin muut talonpojat. Hän alkoi
kaivata Kanervan seuraa ja mietiskeli usein syytä, miksi Kanerva niin
sanattomasti oli moneksi viikoksi poistunut. Irjalle johtui monenlaisia
mietteitä mieleen. Eikö hän ollutkaan osannut oikein lumota Kanervaa?
Taikka olisiko Kanervalla omat aavistuksensa Irjasta? Taikka olisiko
rovastinna sanonut jotakin? Miksei Kanerva ollut ilmoittanut
rakkauttaan, vaan lähtenyt kuin öinen varas piiloon?
Irja syytti itseäänkin. Hänen olisi pitänyt olla vielä rohkeampi
Kanervan kanssa. Silitellä jolloinkin hänen hiuksiaan, kehua maamiehen
vapaata ja hauskaa elämää, innostua silloin, kun Kanerva puhui
viljelyksistään ja karjastaan. Sanalla sanoen antaa enemmän aihetta ja
rohkeutta Kanervalle.
Eräänä iltana Irja taas tapansa mukaan istui keinutuolissaan hyräillen
jotakin laulun nuottia, kun Pitkä-Riika hiipi sisälle. Riika oli
joltakin kaupungista palaavalta saanut aimo ryypyt ja oli entistään
puheliaampi ja tietävämpi. Irjaa suututti Riikan hiipiminen ja hän
sanoi vihaisesti:
"Miksi Riika niin hiipien tulee? Minä säikähdin niin pahasti. Se ei
sovi, ja sitäpaitsi Riikalla ei ole tänään mitään tehtävää täällä.
Huomenna vasta on keskiviikko, jolloin huoneet puhdistetaan."
Irja puhui vihaisella äänellä. Hän olikin niin ärtyisellä ja
hermostuneella tuulella. Ja kun Riika ei näyttänyt alkavan poistua,
sanoi hän:
"Eikö Riika kuullut? Minä en muuten kaipaa semmoisten ihmisten seuraa."
"Minkälaisten ihmisten?" kivahti Riika vihaisesti.
"Semmoisten ihmisten kuin te."
"Vai niin. Minkälainen te itse luulette olevanne? Niinkö luulette,
ettei kylällä tiedetä, mikä te olette ollut ja mikä olette. Kaunista on
sekin, noin opettaja-ihmisestä, mitä Vierelän Hannes on kertonut. Ja ei
kai Hannes ole puoltakaan sanonut... arvaan minä."
Irja tunsi veren kohoavan poskilleen, viha vihlaisi sydäntä ja melkein
kiljuen ja jalkaansa lattiaan polkien hän ajoi Riikan ulos. Mutta
ovella Riika ehti vielä juopuneella äänellä porista:
"Saapi saateri vieköön Kanervakin tietää, koska rovastinnakin tietää."
Kun Irja palasi huoneeseensa, purskahti hän katkeraan itkuun ja
valitteli kuin suurissa tuskissa.
Seuraavana päivänä hän antoi lapsille lupaa.
Ja läksi muutamien oppilaittensa kanssa hiihtoretkelle ja mäkeä
laskemaan Vasuharjulle. Irjan oli äärettömän ikävä ja häntä kaiveli se
huhu, josta Pitkä-Riika oli kertonut. Mitä ne hänestä tiesivät? Ei
mitään. Hänellä oli ollut kosijoita joka sormella. Hän oli jaellut
rukkasia oikeaan ja vasempaan, ja sillä hyvä. Se ei kuulunut
keneenkään. Kaikkein vähimmin rovastinnaan.
Tie Vasuharjulle kulki Kanervan pihan läpi, ja Irja hiihti oppilaineen
sen kautta. Hän ei ollut ennen sitä kulkenut, mutta päätti mennä, kun
Kanervakaan ei ollut kotona.
Mutta juuri kun hän pääsi pihalle, ilmausi vanha taloudenhoitajatar
kuistin eteen jauhovakka kainalossa. He olivat Irjan kanssa hyviä
tuttavia, ja Irja oli Taavalta lainannut yhtä ja toista pienempää
talouskapinetta. Kun Taava vaatimalla vaati Irjaa sisälle juomaan kupin
kahvia, ei Irja isosti vastustellut, sillä hän oli utelias näkemään,
miltä huoneissa näyttäisi. Olisiko siellä niin somaa kuin päällä päin?
"Meillä ei ole muita huoneita lämpiminä kuin pirtti ja minun kamarini.
Isännän huonekin on ollut kylmillä siitä asti, kun hän läksi
tukinajoon", sanoi Taava, kun he tulivat pirttiin.
"Onpas tämä siisti ja hauska pirtti", sanoi Irja ja silmäili
ympärilleen.
"Tulkaa tänne minun kamariini. Tässä sattui olemaan valmista kahvia ja
vereksiä nisuja, niin tarjoisin..."
Taava toimitti Irjan istumaan kamariinsa ja meni hommaamaan
kahvikaluja. Sillä välin oli Irjalla tilaisuutta katsella ja
arvostella. Taavan huoneesta oli ovi saliin ja kamariin. Irja avasi
salin oven ja kurkisteli sisälle. Se oli iso, hauska huone
yksinkertaisine, mutta aistikkaine huonekaluineen. Ja loukossa oli
Runebergin rintakuva mustalla pöydällä... Irja arvosteli kaikkia
huonekaluja erikseen, katseli Runebergin rintakuvaa ja huomasi senkin,
että huoneesta oli hauska näköala puutarhaan ja kauas toiselle puolen
joen...
Hän tahtoi vielä nähdä, mihin toisesta ovesta pääsisi, ja avasi sen...
Mutta samassa Taavakin kahvitarjottimineen kerkesi ja virkkoi:
"Fröökynä tahtoo nähdä muitakin huoneita..."
"Näin, ettei ovi ollut lukossa, niin avasin... Tämäpä onkin hauska ja
sievä huone. Kuka tässä asuu?"
Irja silmäili mielihyvin pieneen huoneeseen, astui yli kynnyksen
keskelle lattiaa ja ihmetteli. Huone oli kuin jotakin asukasta varten
sisustettu. Irjan silmä pysähtyi ensiksi pieneen päästävedettävään
sänkyyn; se oli kukkurallaan makauksia, joiden peittoina oli niin
hohtavan valkoinen liina, että silmiä huikaisi. Pienoinen pöytä oli
ikkunan alla. Siinä oli hyvin sievät kirjoitustamineet ja Juhani Ahon
teoksia. Kaikki muukin huoneessa näytti niin somalta ja sievältä.
"Kuka tässä nyt asuu?" kysyi Irja uudelleen, kun Taava ei mitään
vastannut.
"Eihän tässä asu ketään. Eikä ole asunutkaan... tämän isännän aikana.
Vai on tämä fröökynästä sievä huone! Kyllä tämä onkin. Hauskin
kaikista."
Irja huomasi, että ikkunasta oli hyvin kaunis näköala metsään päin.
Sieltä näkyi Vasuharjun kalju laki ja pitkä petäjikkö sen kupeelta.
"Mitähän varten tämä huone on? Tämä sopisi naiselle mainiosti", virkkoi
Irja kahvia juodessaan.
"Emäntäänsä varten kai se lienee tämän valmistanutkin. Vaikken minä ole
sitä koskaan uskaltanut kysyä", selitti Taava ja katseli syrjäsilmällä
Irjaan.
Irja tunsi punastuvansa ja koetti painaa kättä silmille. Taavan silmä
oli terävä ja musta kuin hiili ja näytti tunkeutuvan sisimpään
salaisuuteen.
"Kelpaa kai tähän tulla, kuka tuo sitten lieneekin... Vaikka olisi
hyvin likellä", sanoi Taava ja hymyili.
Ja kun Irja näytti rupeavan poislähtemään, puheli hän:
"Mikä liekin tullut meidän isännälle, kun aivan äkkiä läksi tukinajoon,
vaikka olisi ollut kotiajoakin vielä. Se onkin ollut niin kumma kaiken
syksyn ja talven. Lukon takana istunut kuin pahantekijä. Ja lukkoon
pani huoneensa oven lähtiessään nyt, vaikkei ennen ole koskaan
lukinnut. Siinä huoneessa olisi fröökynällä katselemista, mutta ei
päästä sisälle. Kirjojakin iso hylly. No, niinkö olikin kiire?"
"Lapset odottavat pihalla. Me aiomme hiihtää Vasuharjulle", sanoi Irja
hyvästellessään.
He hiihtivät Kanervan pihasta lähtevää metsätietä pitkin metsään päin.
Tie kohosi tasaisesti loivaa vastaletta, kunnes metsän rinnassa
jyrkkeni, niin että piti lujasti työntää sauvoilla. Lapset hiihtivät
edellä, Irja perässä.
Hänen mielensä oli niin omituisen raskas, tuntui kuin olisi ikävä.
Hauskan romaanin hän täällä eläisikin, jos Kanerva olisi oikein kaunis
mies, ajatteli hän. Jos hän olisi niin kaunis kuin hän on romantillinen
ja soma... niin me eläisimme täällä hauskan unelman...
Hän seisahtui suksilleen ja silmäsi taakseen. Hän näki sievän ja
mieluisan maiseman, niinkuin jossakin hyvin kuvatussa kertomuksessa.
Kanervan talo näytti niin viekottelevan kodikkaalta, kun aurinko
kultaili etelänpuolisia ikkunoita ja savu sankkana kohosi tyyneen
ilmaan...