näköala yhä avarammaksi. Näkyi koko kylä leveän joen kaltevalla
rannalla. Koulusta näkyi mäntyjen yli katto ja palanen punaista seinää.
Mutta Kanervan rakennus näkyi kokonaan. Toiselta puolelta jokea näkyi
suuria vaaroja vierivieressä. Valkoiset hanget peittivät niiden lakia,
mutta sieltä täältä työntyi musta kallionkieleke vaaran kupeesta.
Samannäköisiä kukkuloita oli niin kauas kuin silmä kantoi. Irja katseli
ihastellen ja melkein oli itselleen suutuksissa, ettei ollut tullut
useammin täällä Vasuharjulla käyneeksi.
"Missä ovat Repo- ja Karhuvaara?" hän kysyi lapsilta.
"Tuo on Repo, jonka laidassa kasvaa mäntyjä, mutta Karhuvaara on tuo
tuolla... tuo hyvin suuri... joka paistaa kuin luminen linna",
kertoivat lapset ja näyttivät Irjalle.
Se olikin todella uljaannäköinen vaara, oli kuin tunturi, ja sen puuton
laki kimalteli niin kauniisti talviauringon säteissä.
"Se taitaa olla korkea?" kysyi Irja.
"Korkea se on ja kaukana", sanoivat lapset.
"Eikö ole teistä kukaan käynyt sen laella?"
"Olen minä. Kanervan isännän kanssa honkametsässä", sanoi Vilkkilän
Jooseppi mahtavasti. Ja hän kertoi Irjalle, että he olivat Kanervan
kanssa käyneet laella asti. Silloin oli ollut kevätaamu ja hankiaisten
aika.
"Mitä te siellä kävitte?" uteli Irja.
"Ilman aikojamme kävimme. Kun on niin kaunis aamu, sanoi Kanerva ja
otti minut mukaan. Sieltä näki pitkälti maailmaa. Näki monta
kirkkoakin", kertoi Jooseppi tyytyväisenä.
Irjankin alkoi tehdä mieli sinne, ja hän päätti, että hankiaisten
aikana hän sinne menee. Hän alkoi paremmin ymmärtää tätä luontoa. Se
oli kyllä kolkkoa, mutta komeata ja suurenmoista. Ei ollut Kanerva
turhaan Karhuvaaraa kehunut.
Hän oli unhottanut Pitkän-Riikan pistelevät puheet ja hiihteli lasten
kanssa leikkiä laskien, ilosta hohtavana kylään takaisin.
7.
Eräänä iltana jo hyvin keväällä Irja istui kirjoituspöytänsä ääressä.
Suojia ilmoja oli ollut, hanget olivat madaltuneet ja kylän tie näytti
mustalta nauhalta, joka luikerrellen kiersi talosta toiseen. Päivä
kulki jo lännellä, ja illat olivat valoisat puoliyöhön.
Irja oli kaunis kirjoittaessaan. Kasvot olivat kevään tuulessa vähän
ruskettuneet, ja niiden väri oli terve ja parhaaksi punertava. Hiukset
olivat kierretyt nutturalle melkein keskelle päälakea. Hän hymähti
väliin kirjoittaessaan, ja silmiin ilmausi silloin omituinen ilon ja
riemun ilme, joka tietää sydämen iloitsevan.
Hän kirjoitti:
Olen nyt niin iloinen ja onnellinen... Onnellinenko? Niin kyllä.
Ainakin tuntuu siltä.
Melkein kaksi kuukautta on muistikirjani maannut pöytälaatikossa;
minulla ei ole ollut mitä kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu olevan paljon
sellaista, jonka tahdon laskea tämän muistikirjani lehdille ikäänkuin
pettämättömän ystävän talteen. En ymmärrä itsekään, miten olen saanut
tämän kevättalven kuitenkin näinkin pitkälle kulutetuksi. Sillä elämäni
on ollut kovin köyhää ja yksitoikkoista. Ei minkäänlaista hupia, ei
edes lainakirjastoa! Niin kuolettavan ikävää aikaa en muista ennen
eläneeni. Ei ole kovempaa kohtaloa ihmisellä kuin se, että joutuu
opettajaksi tällaiseen maakylään, missä ei ole minkäänlaisia
huvituksia, ei sopivaa seuraa eikä ystäviä. Tuhat kertaa olen katunut,
että tänne läksin. Vaan pian saan tämän jättää. Vaikka täytyy minun
tunnustaa, että luontoon olen kyllä ihastunut. En kuitenkaan niin
hassusti, että rupeaisin tätä kiittelemään. Sillä en näe juuri kaunista
siinä, jossa esimerkiksi Kanerva kuvailee olevan vaikka mitä.
Niin. Minun täytyy vähän selvitellä ajatuksiani ja kertoa tuosta
naapuristani Yrjö Kanervasta. Hän on nyt palannut tukinajomatkaltaan.
Ja eilen illalla hän kävi täällä koululla. Hän näkyi vähän laihtuneen
ja tulleen niin kumman vakavaksi ja juhlalliseksi. Tuskin kertaakaan
hän veti suutansa hymyyn. Mutta näin selvästi hänestä, että hän on
rakastunut minuun ja kärsii kaiketi, niinkuin kaikki rakastuneet
kuuluvat tekevän. Tahtoisin mielelläni vain tietää, onko hän kuullut
huhua Vierelän Hanneksesta ja minusta. Ei siltä näyttänyt. Ja mitä hän
esitteli minulle, se minua huvitti suuresti. Hän esitteli, että
menisimme hankiretkelle Karhuvaaraan asti. Ja aivan kahden. Nyt se siis
on tulossa se juhlallinen hetki, jolloin hän ilmaisee rakkautensa. Olen
siitä varma. Hän on suuri luonnon ihailija ja haaveksija. Luonnossa,
keväisten hankien keskellä, hän tahtoo lempensä julkaista. Se on hyvin
luonteenomaista hänelle, minä ymmärrän hänet hyvin.
"Aivanko kahden lähdemme?" kysyin häneltä, niinkuin en ymmärtäisi hänen
tarkoituksiaan.
Näin punan kohoavan hänen poskilleen, kun hän ujosti vastasi:
"Niin olen ajatellut, että menisimme kahden. Jos teille sopii niin."
Näin hänen riemastuvan kuullessaan, että se sopi minulle, että oli
hauskempikin, kun menisimme kahden vain. Hyvästiä sanoessaan hän piti
kättäni kovasti ja hymysi ja näytti kovin onnettomalta. Hän on nyt niin
minun vallassani, että voin tehdä hänelle mitä tahdon. Sitkeä hän on
ollut, ennenkuin olen saanut hänet pehmenemään, sitkeämpi kuin kukaan
muu entisistä kosijoistani. Mutta nyt hän on kuin lankavyyhti, jonka
voin kääriä vaikka kaulani ympäri. Pääsin ainakin voitolle.
Ihmettelinkin, eikö hänenkin vielä täytyisi alistua ja nöyrtyä. Kauan
hän on minua ärsyttänyt, koko talven. Mutta sen hauskempaa nyt tulee.
Oloni tuntuu nyt paljon miellyttävämmältä. Tämä loppukevät tulee
olemaan vaihtelevaista. Hän kyllä keksii yhtä ja toista romantillista,
jossa aika kuluu hupaisesti.
Väliin minua melkein pelottaa lähteä hänen kanssaan kahden. Kuka
tietää, kuinka hurja hän on. Jos hän aavistaisi... jos hän vähänkään
tietäisi, etten häntä voi rakastaa, en edes kunnioittaa... Mutta hän ei
aavista, ei tiedä mitään. Hän on sokea, niinkuin kaikki miehet, jotka
rakastavat. Hän varsinkin. Sillä minä olen hänen ensi lemmittynsä, se
satumaailman prinsessa, josta hän on minulle puhunut. Minussa hän on
nähnyt yhdistettynä kaiken naisellisen sulon ja kaiken sen runollisen
kaihomielen, jota hän naisessa rakastaa.
On sentään ihanaa olla rakastettu -- aina vähäväliä... Se nuori
forsmestarikin kuuluu pian tulevan...
No niin. Minähän aioin vain miettiä, miten menetellä huomenaamulla.
Ollako vallaton ja reipas? Vaiko kaihomielinen ja haaveksiva? Kun vain
tietäisi, kumpi häntä enemmän miellyttää? Mutta niin luulen, että
kaihomielinen ja haaveksiva häntä enemmän miellyttää, ja sen mukaan
minun on meneteltävä. Kyllä osaan pitää hänet aisoissa tämän kevättä,
toivovana väliin, väliin taas antaa kylmyyttä sen verran, että hän
pysyttelee parhaiksi romantillisena.
Kanervan kaltaista helläluontoista miestä on hyvin helppo talutella,
varsinkin semmoista, joka on niin mielettömästi rakastunut kuin
Kanerva.
Saisi nähdä... olisi hupaista tietää, kuinka tämä retkemme onnistuu?
Miten hän ilmoittaa rakkautensa? Ottaako hän minut syliinsä, pusertaa
tuota leveää ja lujaa rintaansa vasten ja vakuuttaa...?
Ah! Että tietäisin vähänkin eteenpäin. Mutta huomenaamulla sen näen,
näen ja tunnen...
Irja heitti kirjoituksensa, silmäsi tielle ja länteen päin, jossa näkyi
suuri, ääretön tunturimaisema ilta-auringon kullassa. Oli kuin valojen
henget olisivat hypelleet valkoisilla vaarojen huipuilla. Hän huomasi
oudon herrasmiehen kävelevän pappilasta päin. Käynnistä ja vartalon
somuudesta Irja päätti, että tuossa nyt oli juuri se kauan kaivattu
metsäherra. Se näyttikin komealta herralta, oli uudenaikaisesti puettu
ja heilutteli keppiään rennosti ja reippaasti.
Irja ei voinut eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, mutta tukka näytti
olevan musta ja viikset pitkät, pulskat.
Hän vilkaisi kuvastimeen, järjesti hiuksensa ja aikoi hänkin lähteä
kävelemään...
Kun hän laskeusi koulun pihalta tielle, näki hän jo oudon herran
kävelevän Kanervan tienhaaran sivu. Irja päätti käydä kauppiaassa ja
otaksui, että hän ehkä tulisi vastakkain oudon herran kanssa. Oli
kuitenkin kuin hän olisi tehnyt pahoin, kuin omatunto olisi soimannut
jostakin... Ja melkein arasti hän silmäsi Kanervalle, näkyisikö siellä
mitään liikettä...
Mutta ehdittyään Kanervan tienhaaraan hän näki Pitkän-Riikan kävellä
roivivan Kanervan pihasta.
"Kuka tuo herra oli?" kysyi Riika Irjalta ja viittasi tielle, jossa
outo oli menossa.
Riikan silmät kiilsivät pirullisesti, ja suu vetäysi ivahymyyn.
"Mikä herra?" kysyi Irja välinpitämättömästi.
"Tuo, jota te nyt hännitätte", vastasi Riika ja lähti kävellä
roivimaan.
Irjaa harmitti kovin. Hän teki äkkiä päätöksensä ja lähti takaisin
koululle päin. Hän näki Riikan monta kertaa kääntyvän katsomaan, mihin
päin Irja lähtisi.
Pahoilla mielin ja pettyneenä hän palasi koululle ja alkoi selailla
muistikirjaansa.
8.
Yöllä oli kylmännyt, ja märkä lumenpinta oli kohmettunut kovaksi ja
kestäväksi. Irja oli viettänyt unettoman yön ja nousi ja pukeutui jo
ennen päivännousua. Kun hän laskeusi alas koulun pihalta Kanervalle
päin, näki hän Kanervan jo seisovan kujalla. Hän heilutti lakkiaan
Irjalle. Irja käveli suoraan hankea pitkin peltojen poikki Kanervalle
ja viittasi nenäliinallaan vastineeksi. Kanerva oli takkisillaan,
uumillaan ommeltu ja koristettu vyö, jossa riippui lappalainen puukko.
Irja oli keveässä kävelypuvussa, päässään erittäin sopiva musta lakki.
Hän oli koettanut pukeutua niin vaatimattomasti kuin suinkin, mutta
samalla aistikkaasti. Ja hän huomasi heti Kanervan riemuitsevasta
katseesta, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen.
Aamu oli kylmähkö vielä, sillä aurinko ei ollut noussut. Mutta ilma
tuntui raittiilta ja taivas näytti suunnattoman korkealta ja vaalealta.
He kävelivät peltojen poikki suoraan Vasuharjua kohti. Koko kylä nukkui
vielä niin kauniin keväisen aamun syleilyssä. Hanki oli kova ja
kestävä, ja metsästä tuoksui jo kevään lemua.
Mutta kun he ehtivät Vasuharjulle, näkivät he auringon nousevan suurena
ja punaisena kahden korkean vaaran välistä. Edessä avautui laaja,
valkoisten hankien peittämä tunturimaisema, suuri, ääretön erämaa,
jossa kukkulat kilvan kimaltelivat, kun päivän ensimmäiset säteet
ehtivät niiden huipuille. Takana näkyi kylä, vielä varjossa, näkyi kuin
pienoinen sirpale maailmaa...
"Ah, kuinka tämä onkin ihanaa!" sanoi Irja haaveksien.
"Ei tämä vielä ole. Mutta menkäämme tuonne... näettehän tuon kaikkein
korkeimman vaaran laen, joka on puuton ja pyöreähkö... sieltä vasta
näemme kauas keväisiä maailmoita. Se on Karhuvaara", virkkoi Kanerva.
He oikaisivat suoraan Karhuvaaraa kohti, kulkivat männikköjen poikki,
sivu solkikoivujen ja halki palaneiden salojen, mistä milloinkin näytti
somimmalta. Aurinko nousi nousemistaan ja kultaili vaarojen kupeita ja
korkeuksien huippuja. Kaukana heidän takanaan näkyi jo korpi, jonka
läpi he olivat tulleet, ja keltakylkiseen männikköön paistoi päivä kuin
kullattuun onnelaan. Kevättä henki ympäristö ja sen tuoksu lemusi
ilmassa.
Kanerva oli koko talven tätä retkeä mielessään miettinyt, oli
kuvitellut sen niin äärettömän suurenmoiseksi ja ihanaksi, ja uniensa
himmeässä maailmassa hän vaelsi usein näitä samoja saloja, joita nytkin
kulkivat. Täällä hän olisi toivonut voivansa sanoa sen, mitä tunsi,
kertoa rajattoman rakkautensa ja ilmaista aavistelevat ilonsa.
Löytäisikö hän vastineen lemmelleen? Löytäisikö Irjan syvällisten
silmien loistosta sen satumaailman, jonka luuli niissä olevan?
Ymmärtäisikö sielu sielua?
Hän silmäsi Irjaan, joka kulki hänen vierellään hohtavan kauniina ja
aamuvirkkuna, mutta niin surullisen haaveilevana ja kaihomielisenä.
Irjan katse näytti tähtäävän johonkin hyvin kauas ja mieli kuvailevan
jotakin muuta kuin mitä edessä näki. Oi, oliko tuon hennon poven alla
sykkivä sydän, joka tuntisi, uskoisi ja luottaisi niinkuin hän!
He olivat tulleet aukealle suolle, jonka laidasta Karhuvaara alkoi
kohota. Ensin oli loivaa myötälettä, mutta vähitellen nousu jyrkkeni,
muuttui louhikkoiseksi, satumaiseksi. Hyvin kaukana jo heidän takanaan
siinti Vasuharju ja muilla suunnilla suunnattomia valkopäisiä
kukkuloita. Kuta korkeammalle ehtivät, sitä enemmän nousu viehätti ja
sitä korkeammalle mieli teki.
"Onko teistä tämä retkemme hauska?... Me läksimme maailmasta, tulimme
tänne kevään henkeen emmekä ikänä kaipaa takaisin", sanoi Kanerva
hurmaantuneena.
"On, on. Tämä on suurenmoista ja muistoja virkistävää", sanoi Irja ja
riensi edellä.
Villi riemu tapasi Kanervan. Hänestä tuntui kuin taivaan portit
aukenisivat... näki edellään rakastettunsa hentona, notkeana ja
verevänä kiipeilevän tuttuja louhikoita, näki kuin enkelin, jota
keväisen aamuauringon säteet hyväilivät. Hän riensi puolihulluna
perässä, päätti suoria Irjan syliinsä ja puristaa sydämelleen niin,
että sen autio tyhjyys täyttyisi ja tuskat loppuisivat...
Mutta Irjan katse oli niin omituisen outo, niin kaihon ja surun
voittama, että Kanerva säpsähti, ojennettu käsi putosi takaisin...
Ja samalla he pääsivätkin perille Karhuvaaran korkeimmalle huipulle.
Irja hyppäsi kivelle ja silmäili kaukaisia maailmoja. Kanerva seisoi
vieressä. Mitä hän sanoisi? Miten ilmoittaisi? Hän oli kuin kadottanut
oman itsensä. Hän näki koko avaruuden kuin kultameressä säkenöivän,
näki vierivieressä korkeita valkopää-kukkuloita kuin lumilinnoja,
niiden välissä soita ja jänkkiä ja repaleita palaneista saloista...
Hän seurasi Irjan katsetta, joka liiteli taivaanrannasta toiseen, kävi
pohjoisella, levähti lännellä, mutta lopulta asettui etelälle...
"Etelääkö te rakastatte?" kysyi hän hiljaa.
"Niin, etelää, tuota kaukaista ja siintävää", vastasi Irja yhtä hiljaa.
He katselivat kauan äänettöminä, kuinka keväinen, avara maailma kiertyi
kultaisen aamuauringon loistoon, kuinka taivaanrannat olivat
kummallisen hienon harson peitossa. Idässä näkyi silmänsiintämiin
tummaa saloa ja kaljupäitä kukkuloita. Eteläinen taivaanranta oli
keveän pilven peitossa, mutta hyvin kaukana siinti muiden pitäjien
kirkontorneja ja vilahti vaarojen välistä leveän joen polveuksia. Mutta
pohjoinen taivas oli niin kalsean ja kylmän näköinen.
"Ettekö rakasta pohjolaani?" kysyi Kanerva kuin houreissaan.
Hän näki Irjan kääntävän katseensa pohjalle ja kuuli hetken kuluttua
hänen vastaavan:
"Pohjolanne on niin kylmän sinervä ja riemuton..."
Kanerva luuli siinä olevan vastineen hänen haaveilleen, toiveilleen ja
lemmelleen. Hän tunsi kuin puristuvansa kokoon, likistyvänsä vasten
vaaran lakea ja laskeuvansa maahan. Tunsi toivonsa loppuvan, lempensä
sammuvan ja ilonsa katoavan, näki taivaan sinen muuttuvan mustaksi;
kuului kuin koko avaruudessa soitettaisiin hänen kuolinkellojaan, ja
hänestä näytti kuin korvet olisivat aidatuita kalmistoja ja korkeat
vaarojen laet hautapatsaita...
Ja näki Irjan tähtäävän etelälle, niinkuin tahtoisi nähdä etelän usvain
taakse... nähdä jonkun, jota ikävöi. Ja onton kolkosti soi nyt hänen
korvissaan Irjan lempilaulu.
"Lempi kestää iäti... iäti!"
9.
Touon aika oli tullut.
Puolen peltoa on Kanerva kyntänyt ja istahtaa nyt pientareelle...
Hän istuu hartiat kumarassa, posket kämmeniä vasten. Hän on laihtunut
niin että silmät ovat syvällä kuopissa; niissä leimahtaa vähäväliä
omituinen, synkkä tuli, ja väliin kuolon kalpeus peittää kasvot. Hän
näyttää väsyneeltä ja rasitetulta, niin uupuneelta kuin ei olisi
levähtänyt kuukausiin.
Ilta on lämmin ja suloinen. Piennar työntää ävärtä, ja ruispelto on
tummanvihreä. Kuuluu käen kukuntaa Vasuharjun alta kuusikosta ja
vesilintujen kaakatusta joelta.
Kanerva istuu ajatuksissaan, ei kuule käkien kukuntaa, ei mieli iloitse
siitä, että kylvön aika näyttää niin lupaavalta. Hänen suuri keväinen
unelmansa on loppunut, sammunut on toivo kaikesta siitä, jota oli
ihannoinut ja jumaloinut. Se suuri, synkkä erämaa, jonka laitaan hän
lapsena jäi, oli nyt vasta puoliväliin taivallettu, eikä enää jaksanut
uskoa, että löytyisi kosteikkoa tulevillakaan taipaleilla.
Alakuloinen mieli synnyttää ikävän toisensa perästä, ja pettyneet
toiveet hakkaavat sydäntä kuin rautavasaralla.
Hän on taistellut, ja nyt hän luulee olevansa voitolla. Mutta ankara on
hänen taistelunsa ollut, kovempi kuin hän oli osannut koskaan aavistaa.
Sillä hän on kadottanut kaiken toivon elämänsä onnesta, uskon siihen,
että on olemassa todellista, puhdasta, kaikki kestävää rakkautta, ja
luottamuksen ihmisiin. Yksi ainoa toivo on vielä, hänen lapsuutensa
vankka usko, että ruumiillinen työ pelastaa kaikesta pahasta.
Oi, että hänen täytyi kadottaa ihana satumaailmansa ja tuntea ja nähdä,
että se unissa kuvailtu, kirkastettu morsian ei ollutkaan muuta kuin
saastainen, likainen varjokuva hänen ihannemaailmansa ystävästä.
Hän vaipuu yhä syvempiin mietteisiin siitä, mitä hän on elänyt
kuluneena talvena, mitä tuntenut kevätöinä ja kuinka raivonnut yksin
valvoessaan. Ja kummastellen hän näkee, että hän elää vielä, ettei ole
tehnyt hullun töitä, ja että hän vieläkin luottaa lapsuutensa uskoon.
Kummallisia, outoja kysymyksiä herää hänen mielessään ja kamaloita
aavistuksia omasta elämästään.
Hän muistaa niin selvään joka tapauksen Irjan seurassa, ja varsinkin
heidän viimeisen retkensä Karhuvaaralle. Se retki oli kuin suuren suuri
satumaailma, johon elävänä pääsi ja jota hän unissaan oli kuvitellut.
Oli juuri semmoinen kevätaamu, jona hän oli toivonut voivansa viettää
lempensä pyhää sunnuntaita...
Mutta hän ei jaksa ajatella loppuun sitä retkeä... se ikäänkuin päättyy
siihen, kun näki Irjan kivellä seisovan ja etelän ilmoille katselevan.
Eikä hän edemmäksi pyrikään, sillä se, mitä hän sitten jäljestä tunsi
ja tiesi, oli repivää ja raatelevaa tappelua, joka tahtoi kiskoa sielun
ruumiista ja viedä viimeisen luottamuksen...
Hän sattuu silmäämään tielle ja näkee Irjan kävelevän nuoren
metsäherran kanssa. Hän kuulee, kuinka Irja nauraa... näkee herran
kepillään viuhtovan...
Tumma puna nousee poskille, silmissä leimahtaa hirvittävä tuli,
kämmenet käyvät nyrkkiin ja hän höpisee...
"Kavala, kaunis helvetin lapsi... noin minä sinut raatelisin..."
Mutta äkkiä hän herpoaa, kalvava ikävä tunkee sydämeen, ja hän
purskahtaa itkuun... kuin lapsi...
Ja herää siitä, kun Musta hirnuu ja tahtoo illalliselle.