IRJA
Kuvaus
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Boman ja Karlsson, Hämeenlinna, 1901.
1.
Hän oli saanut huoneensa järjestetyiksi ja istahti tyytyväisempänä
keinutuoliin. Kova homma oli Irjalla ollutkin, pannessaan kuntoon
huoneita. Entinen opettaja oli ollut miehenpuoli eikä ollut välittänyt
niin minkäänlaisesta siisteydestä. Tulla outoon paikkakuntaan, outoihin
oloihin ja ummehtuneisiin kansakouluhuoneisiin, se ei suinkaan tuntunut
hauskalta.
Mutta puuhatessa alkoi Irjasta vähitellen näyttää vähän enemmän
kodikkaalta ja hauskemmaltakin. Kun saisi vielä kukkia ikkunalle ja
somemmat verhot... Mutta olihan vielä aikaa hommailla ennenkuin koulu
alkaisi.
Hän keinutteli tuoliaan ja hyräili jotakin laulunnuottia. Kyllä näytti
aika hauskalta, eivätkä ihmisetkään, joita hän oli puhutellut,
tuntuneet vastenmielisiltä. Koulurakennus oli melkein uusi, komealla
paikalla, korkealla mäellä, josta näkyi kauas kylälle, leveälle joelle
ja suurille vaaroille joen toiselle puolelle. Toisesta ikkunasta näki
kirkon, tapulin suuret, valkoiset luukut ja kirkkomaan korkean
kuusikon. Ei ollut Irja seutua niin suurenmoiseksi osannut
kuvitellakaan. Oli luullut, että näin kaukana Pohjolassa jo vastaa
Lappi leivätön, että seutu on tasainen ja rämeinen, että vaivaiskoivut
ovat pulskimmat puut ja että asukkaat käyvät poronnahkatamineissa.
Häntä kummastutti nähdä hyvin viljeltyjä maita, niin kirkkaan sininen
taivas ja korkeita vaaroja, jotka muistuttivat mieleen lapsuuden
kultaiset päivät...
Hän unohtui katselemaan ulos leveälle joelle, -- joka, kuin kaarena
kulkien, vuolaana virtaili ja kierteli somia saaria, -- vastapäätä
oleville kukkuloille, jonne syyskuun aurinko niin kumman kelmeästi
paistoi... Olikin yhä niin lämmin ja hauska sää, tuntui kuin kesä vielä
kertaisi jälkensä, kuin vielä kerran tahtoisi mieleen painaa ollutta,
lyhyttä ilon aikaa. Paikoin jo koivun lehti oli kellastunut, mutta
pihlajat punoittivat lehdikköjen keskeltä kuin mansikat mättäistään.
Silmä ihaili seutua, mutta ajatus kiiti kaukana, tuli ja meni. Väliin
Irja raskaasti huokasi, väliin hymyili muistoilleen. Hän oli vielä niin
nuori. Pari vuotta oli ollut opettajana, sitten kun seminaarista pääsi.
Ja hän oli kaunis ja verevä. Sen hän tiesikin hyvin. Sillä hänelle oli
niin monet kerrat sitä vakuutettu...
Kaunis! Kaunis! Hän nousi keinutuolista, silmätäkseen kuvastimeen ja
vakuuttaakseen itselleen, ettei hän ollut rumentunut matkalla... Kyllä
hän oli kaunis...
Olihan hän saanut niin paljon todistuksia kauneudestaan. Aivanhan ne
hurjina hölmäsivät kantapäillä seminaarissakin. Melkein poikkeuksetta
ne olivat häneen rakastuneet, kaikki miesoppilaat. Sekin Oukka parka,
vaikka oli silmäpuoli... hyi!
Siellä, missä oli viime vuoden ollut opettajana, oli ollut monta hyvin
romanttista lemmenseikkailua. Mutta yksikään niistä ei ollut tehnyt
häneen syvempää vaikutusta. Ja piloillaan hän useinkin oli
viehätysvoimaansa käyttänyt, nähdäkseen, oliko se pysynyt
entisellään...
Ne olivat niin pienimäisiä, ne kosijat. Ei ainoatakaan, johon olisi
voinut todella luottaa. Oli sentään muuan vanhapoika, rikas ja hyvässä
asemassa. Hänenkin vanhan sydämensä Irja oli saanut lämpenemään, ja
hänestä hän saikin vastusta pitemmäksi aikaa. Mutta kun vanhapoika kävi
kertomaan tunteitaan, niin Irja nauroi hänelle vasten naamaa...
Häntä nauratti vieläkin, muistellessaan sitä kosintaa...
Kansakoulunopettajia oli ollut joka sormelle, ja kerran oli
tarkastajakin lämminnyt. Mutta ei tahtonut Irja mistään hinnasta
opettajan rouvaksi, elämään niukasti ja nälkää näkemään. Korkeammalle
hän pyrki. Hänelle oli vakuutettu, että hänen suloutensa kyllä hankkii
hänelle miehen, joka on kaikin puolin sovelias...
Papin rouvaksi hän tahtoi. Kerran oli jo näyttänyt siltä, mutta äkkiä
tuuli kääntyikin. Se oli tapahtunut siellä, missä oli ensi vuotta
opettajana. Joululuvan aikana hän tutustui pappilan nuoreen
"maisteriin", joka luki papiksi, se oli pitkä ja pulska herra. Hänkin
rakastui hurjasti ja kertoi kaikki tunteensa Irjalle. Siihen kosintaan
oli Irjakin myöntynyt, ja he olivat yhdessä kuvailleet onnen kultaisia
päiviä jossakin sievän sievässä pappilassa. Sormukset oli päätetty
ostaa. Kaikki oli valmiina...
Mutta joululuvan loputtua maisteri matkusti Helsinkiin lukujansa
jatkamaan. Eikä ainoatakaan kirjettä lähettänyt, vaikka oli niin
vannonut ja luvannut... suudellut ja puristellut ja halaillut...
heittiö...
Irjan katseeseen ilmausi jäinen ilme ja kasvot kovenivat hänen
muistellessaan sitä viimeistä hyvästiä. Kuinka se katala oli
likistäynyt likelle ja puhunut niin tulista, intohimoista lemmenkieltä.
Se olikin ainoa lemmenseikkailu, joka oli häneen jälkensä jättänyt. Hän
muisteli sitä aina katkerana ja oli miettinyt monenlaisia keinoja
kostaakseen. Mutta nythän se alkoi olla vanha asia, eikä hän sitä
mielellään tahtonut muistella. Toisinaan, yksin ollessa, se sentään
johtui mieleen ja harmitti... harmitti varsinkin nyt, kun oli kuullut
"maisterin" menneen kihloihin erään hyvin ylhäisen tytön kanssa...
Viereisestä huoneesta kuului kolinaa. Siellä Pitkä-Riika vielä siisti
ja puhdisteli. Se oli kielevä akka, joka oli Irjalle kertonut kaikki
kylän merkillisyydet ja pienen, kuvaavan palasen entisten opettajain
elämästä. Riika tuntui tietävän kaikki...
Minkälaisia lienevät tämän pitäjän nuoret? johtui Irjalle äkkiä
mieleen. Riika kyllä tietäisi. Mutta piti olla varovainen ja kautta
rantain tiedustella.
Ja kun Riika oli lopettanut siistimisen, kutsui Irja hänet puheilleen.
Hän tiedusteli vähän mitäkin, päästäkseen puheen alkuun. Ja vihdoin hän
kysyi:
"Kuinka onkaan? Onko täälläkin apulainen?"
"Onhan se. Rokonarpinen, punapäinen ja muutenkin ruma roikale. Vaan
saarnamies on hyvä", selitti Riika.
"Hm. Vai niin. Ja nainut mies?"
"Tietenkin. Kolme lastakin jo. Eikö opettaja ole vielä pappilassa
käynytkään?"
"En vielä. Onko pappilassa nuorta väkeä?"
"Ei vallan. Tämä nuorin poika Akseli, joka kuulutaan nyt pian papiksi
vihittävän, on sekin jo matkustanut pois. Ei ole pappilassa talonväkeä
muita kuin rovasti ja rovastinna. Akseli-herra oli morsiamineen täällä
kesällä. Menneellä viikolla he vasta matkustivatkin."
"Vai niin. Ei tässä pitäjässä taida nuorta väkeä olla lainkaan?" kysyi
Irja, koettaen naureskella.
"Onhan toki. Mutta ei ole herrasväkeä juuri. Vaan nuoria on, on
nuorisoseurakin."
"Niin todellakin. Kuulin tuolla taipaleella, että täällä on
nuorisoseurakin."
"Eikö opettaja kuulu nuorisoseuraan?"
"Olinhan minä toisinaan iltamissa, mutta en ole vakinaisena jäsenenä
ollut. Senkin pitäjän nuoriso, jossa viime vuoden olin opettajana, oli
vallan raakalaisia ja heittiöitä. Ei siellä juuri huvikseen käynyt."
Riika alkoi selittää nuorisoseurasta minkä tiesi. Toiset sitä
laittavat, toiset kiittävät. Silloin oli seura ollut parhaassa
kukoistuksessa, kun Kanervan isäntä oli esimiehenä. Oli ollut
näytelmiä, kuvaelmia ja paljon muuta hauskaa. Mutta Kanerva oli
suuttunut jostakin ja heittänyt seuran oman onnensa nojaan. Sittemmin
oli kuulunut, että seuran jäsenet olivat käytöksellään häväisseet
itsensä ja seuransa.
"Talonpoikako se Kanerva on?" kysyi Irja.
"Niin on. Tästähän näkee Kanervalle. Se on tuo vaaleanvihreä talo tuon
mäen kumpulalla", selitti Riika, viitaten sormellaan ulos.
Irjan silmää oli talo miellyttänyt jo tullessa. Se oli paljon siistimpi
kuin muut talonpoikaiset talot, ja pieni puutarha oli mitä
huolellisimmin hoidettu.
"Se on sievä ja siisti talo. Aivan kuin herraskartano. Puutarhakin on
miellyttävä", sanoi hän Riikalle.
"Herraslähtöä siinä onkin isäntä."
"Niinkö? Entäs emäntä?"
"Ei siinä vielä emäntää olekaan. Nuorimieshän Kanervan isäntä onkin,
nuori naimaton mies."
Irjan uteliaisuus heräsi yhä enemmän. Mikä mahtoi hän olla, joka oli
osannut talonsa niin miellyttäväksi laittaa ja hoitaa puutarhaansa niin
hyvin?
Riika tuntui tietävän paljon ja puhella lörpötteli yhtä ja toista
Kanervan isännästä, mutta ei siitä, josta Irja olisi tahtonut tietää.
"Onko Kanerva täänpitäjäläisiä?" hän kysyi kesken Riikan kertomisen.
"Ei ole. Hän on muuttanut tänne etelästä päin. Hän osti tuon talon
puhtaalla rahalla, ja sittemmin hän on laittanut sen kaikin puolin
kuntoon. Vasta mennä kesänä päärakennus laudoitettiin ja maalattiin.
Sanotaan hänen olevan rovastin poika. Viisas mies hän minusta on,
vaikka huhu kertoo hänen täytyneen jättää lukunsa kesken huonon oppinsa
vuoksi."
"Vai niin. Kummapa, ettei hän ole nainut, vaikka hänellä on talokin."
"Onhan siitä puhuttu paljonkin. Välisti on hänelle annettu yhtä,
välisti toista, vaan ei ole enempää kuulunut. Kerran sanottiin hänen
naivan piikansa, ja paljon hotisi ja huusi maailma. Mutta turhaa oli.
Piika palveli kaksi vuotta... eikä kuulunut sen enempää eikä pahempaa.
Muuten hän onkin niin salaperäinen mies, ettei hänen toimistaan vähällä
selvää ota. Hauska mies ja kelpo isäntä."
"Tekeekö hän itsekin työtä?"
"Tietenkin. Niinkuin renki. Ja hyvä työmies onkin."
Irjan teki mieli kysellä vielä yhtä ja toista, mutta hän hillitsi
uteliaisuutensa. Riika oli paljon kertonut entisten opettajain
yksityisiä asioita, eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän tekisi samoin
nytkin, jos varomattomasti menisi utelemaan. Näyttikin siltä kuin Riika
olisi tuntenut Irjan ajatukset, sillä hän ei lakannut kiittelemästä
Kanervaa, vaikka Irja koetti mennä muihin puheisiin. Riikan silmät
kiiluivat niin kummasti, suu hymysi, ja vastenmielisen liehakoiva oli
hänen puhetapansa. Monta kertaa hän lähestyi Irjaa, tahtoi silitellä
hiuksia ja liverteli:
"Kuinka opettaja on kaunis ja suloinen."
Alussa se huvitti Irjaa, mutta sitten tuntui vastenmieliseltä, ja hänen
oli pakko muistuttaa Riikaa siitä.
"Kumma, kun te näin kauas tulitte opettajaksi, kun ette mennyt
Etelä-Suomeen!" virkkoi Riika, kun Irja siirsi hänen ison kämmenensä
pois hiuksistaan.
"Tahdon nähdä tätä Pohjolaakin", vastasi Irja.
"Tämä on köyhä ja kylmä maa... ja vähän on täällä herroja."
Riika sanoi sen pistelevällä äänellä, ja silmissä salamoi kuin riemun
tuli, kun hän katsoi Irjaa.
Irjalla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta hän nielaisi sen ja
tunsi vaistomaisesti, että hän, vaikka oli koettanut olla
varovainenkin, kuitenkin oli jo liian paljon sotkeutunut puheisiin tuon
luikertelevan, kavalan vaimon kanssa.
"Joko Riika on kaikki siistinyt?" hän kysyi virallisella äänellä ja
katsoi Riikaa tuimasti.
Näytti siltä kuin Riika olisi vähän hämmästynyt ja hölmistynyt, kun
vitkaan vastasi:
"Kyllä, kaikki on siistitty."
Ja aikoi pistää kättä hyvästiksi. Mutta samalla he, kumpikin yhtaikaa,
huomasivat maantiellä hevosen menevän. Ajaja seisoi pitkällä lavalla,
ja hevonen käveli raisusti.
"Kas, tuossa nyt Kanervan isäntä ajaa", sanoi Riika äskeiseen tapaansa
ja osoitti sormellaan tielle.
Melkein väkisten seurasivat Irjan silmät ajajaa. Hän huomasi, että
hevonen oli kaunis, hiilimusta, että harja heilui roimasti sen
kävellessä, ja että lavalla seisova mies oli keskikokoinen ja että
hänellä oli pitkävartiset pieksut jalassa ja päässä musta lierihattu,
jonka alta näkyi punainen, vankka niska ja korvallisella vähän vaaleaa
tukkaa.
"Siinä on komea hevonen", sanoi Riika. Hänen teki mieli vielä jatkaa,
mutta Irja lausui:
"Niin, jos Riikalla on kaikki valmiina, niin..."
Riika ymmärsi, sanoi hyvästi ja läksi. Mutta kun Riika oli saanut oven
suljetuksi, riensi Irja ikkunan pieleen, josta näki selvästi tielle,
aina Kanervan pihalle asti, ja katseli menevän jälkeen. Ei Irja
ymmärtänyt itsekään, miksi niin teki; oli vain halu nähdä, minkälainen
mies Kanerva oli. Hän huomasi, että vartalo oli siro ja miehekäs, että
hartiat olivat pystyt ja koko asento ajajan seistessä kärryn lavalla
hyvin miellyttävä...
Hän katseli, kunnes näki Kanervan kääntyvän pihaansa, hyppäävän alas
lavalta ja rupeavan riisumaan hevosta. Kasvoja hän ei voinut eroittaa,
mutta liikkeet näyttivät notkeilta ja reippailta.
Sitten hän istahti taas keinutuoliin ja alkoi hyräillä. Mutta ei saanut
ajatuksiaan pois äskeisestä...
Nuori, naimaton mies... noin sievä talo. Mitähän miehiä lienee? Oli
varmaan hyvin ruma, tyhmä ja sivistymätön. Papin poika? Varmaan
puolihupsu, joka ei muuhun pystynyt kuin maanviljelijäksi. Kanerva?
Kanerva?
Irja muisteli nähneensä tuon nimen, nähneensä tai kuulleensa. Mutta
missä?
Hän muisteli ja mietiskeli.
Ja äkkiä hän muisti nähneensä sen monet kerrat sanomalehdissä, väliin
pienien novellien alla, väliin johtavissakin kirjoituksissa. Mutta se
ei voinut olla _tämä_ Kanerva. Ei. Mahdotonta. Hän muisti kerran
leikanneensa jostakin sanomalehdestä pienen pätkän, joka häntä
miellytti ja jonka alla oli nimi: Yrjö Kanerva. Hän haki kätköstään sen
ja luki uudelleen. Se oli luonnonkuvaus, lyhyt, sattuva, ja siinä
ilmeni niin kumman vieno kaipauksen ja surun tunne, että... että se ei
_voinut_ olla raakalainen eikä talonpoikainen mies, joka sen oli
kyhännyt. Yrjö Kanerva kai oli joku nuori, vasta-alkava kirjailija.
Mikä lienee tämän Kanervan ristimänimi?
Irja ei ollut tullut kysyneeksi sitä Riikalta. Olkoon mikä hyvänsä.
Yrjö Kanerva hän ei ole. Kaikkea muuta.
Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tuo, jonka sievä talo sopi somasti
näkymään tähän hänen ikkunaansa, ei millään muotoa voinut olla Yrjö
Kanerva. Oli varmaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua. Mitä hänellä olisi
kirjoittamista?
Mutta sitten hän muisti, että juuri _tämä_ Kanerva oli ollut
nuorisoseuran esimiehenä. Totta kai hänellä sentään lienee jonkinlaisia
ajatuksia...
Ja tuo hänen sievä talonsa, sen ympäristö ja siisteys jo todistivat,
että isännän täytyi olla tavallisesta talonpojasta poikkeava.
Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Hän tahtoi saada varmuuden, oliko
tämä Yrjö Kanerva. Väliin hän suuttui omille ajatuksilleen ja koetti
päästä muihin mietteisiin. Mutta sitten hän huomasi, että hänellä
olikin kauppiaaseen asiaa. Sopi lähteä, niin samalla sai kulkea
Kanervan talonkin ohitse.
Hän puki ylleen siron kävelykappansa, somisti hiuksensa ja katseli
kuvastimeen monet kerrat.
-- Ehkäpä kuulen jostakin, onko hänen ristimänimensä Yrjö, -- ajatteli
hän hattua päähän pannessaan.
Hän laskeusi alas tielle ja silmäili ympärilleen vainioille, joilta
korjattiin viimeisiä eloja. Tie oli kuiva ja sileä, ja päivä paistoi
herttaisen lämpimästi lännestä. Lähestyessään Kanervaa hän näki
äskeisen mustan hevosen tulevan pihasta päin, kuormana sidotuita
lyhteitä. Ajaja sattui olemaan toisella puolella kuormaa, niin ettei
Irja nähnyt häntä...
Mutta juuri kun hän ehti tienhaaraan, kääntyi hevonen, ja Irja tunsi
ajajan äskeiseksi mieheksi, jota Riika oli sanonut Kanervan
isännäksi...
Silmänräpäyksen ajan he katsoivat toisiaan silmiin, mutta sitten
Kanerva käänsi katseensa ja käveli kuorman vieressä miesnä
muukalaisena, ja Irja astui kauppiaaseen päin.
-- Tuossa hän oli, -- ajatteli Irja. -- Eipä ollut häävin näköinen.
Samanlainen kuin muutkin talonpojat. Mutta siinä sittenkin oli jotakin,
mikä... mikä... ei ollut talonpoikaista...
Palatessaan Irja tapasi hänet taas. Nyt hän seisoi lavalla ja
vihelteli... ja ajoi menemään pihaan...
Koululle päästyään Irja päätti, ettei se ollut sittenkään Yrjö Kanerva,
vaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua... ja riisui hattunsa ja kappansa
kuin pettyneenä.
Mutta seuraavana päivänä, kun Riika tuli koululle jollekin asialle, hän
ei malttanut olla kysymättä:
"Onko Kanervan isännän ristimänimi Yrjö?"
"Onpa tietenkin. Yrjö on."
Irja jäi sanattomaksi ja katseli kauan aikaa Kanervalle päin...
2.
Syksy pysyi edelleen lämpöisenä ja kuivana.
Koulutuntien loputtua Irja usein läksi ympäristöä katselemaan, poiketen
retkillään milloin mihinkin taloon. Hän rakasti luontoa ja etenkin
avaroita näköaloja. Kylän takana oli korkea vaara, josta katse kantoi
loitolle yli kauniiden maisemien. Kerran Irja kiipesi muutamien
koululasten seuraamana sen ylimmälle huipulle. Häntä miellytti suuresti
seudun suurenmoisuus, silmien edessä avautuvat laajat alat, sillä
hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt jäljennöksen lapsuutensa
kodin ympäristöstä. Häntä miellytti muutenkin olonsa. Ihmiset olivat
ystävällisiä, vaikkakin alussa näyttivät kopeilta ja ylpeiltä.
Kylän raittiakin hän usein käveli, pistäytyen pappilassa ja väliin
muissakin taloissa. Silloin hän aina tuli kulkemaan Kanervan sivu. Hän
oli päättänyt, ettei hän käännä katsettaan Kanervaan päin. Mutta kun
hän pääsi kohdalle, tuli hän kuitenkin sinne silmänneeksi. Usein hän
näki isännän puuhaavan puutarhassa, havaitsi hänet edempänä pellolla,
eikä hän voinut kieltää, että hänen teki mieli tarkemmin nähdä tuota
miestä, joka hänestä tuntui niin omituiselta. Hän ei ollut vielä
tarkkaan nähnyt Kanervan kasvonpiirteitä, mutta se, mitä oli huomannut,
oli hänen mielestään ollut rumaa ja raakaa. Irja ei jaksanut käsittää,
kuinka tuollaisen tylyn pinnan alla voi sykkiä niin lämmin ja tunteikas
sydän kun mitä hän oli päättänyt Kanervan kirjoituksista. Usein Irjan
teki mieli kysyä jotakin, kun näki Kanervan puuhaavan puutarhassa.
Mutta hän oli huomannut, että hänen lähestyessään Kanerva käänsi päänsä
toisaalle.
Niin kävi nytkin, kun Irja oli matkalla pappilaan. Tie kulki aivan
puutarhan vieritse, ja Kanerva näkyi olevan puiden istutushommissa.
Irja kuuli hänen sanovan rengille:
"Noudappa sinä, Jaakko, sekin pikku kuusi tallin takaa, että panemme
senkin kasvamaan."
Ensi kerran hän kuuli Kanervan äänen. Ei sekään ollut sopusoinnussa
miehen ulkomuodon kanssa. Vaikka ääni ei kuulostanut käskevältä, oli
siinä sittenkin tahdonvoimaa ja varmuutta, joka ei sallinut
vitkastelua. Irjan teki mieli seisahtaa puutarhan luona ja puhua
jotakin. Mutta hän ei keksinyt mitä sanoa, ja samalla hän näki
Kanervankin kääntävän katseensa toisaalle.
Mietteissään Irja jatkoi matkaansa pappilaan päin.
Oli lempeä syksyinen ilta, ja puiden lehdet olivat jo melkein kaikki
varisseet. Kellertävä oli nurmikko, ja alakuloisen alastomalta näytti
ympäristö. Alkoi jo hämärtääkin. Kummallinen kaiho tuntui Irjan
mielessä, hänen yksin kävellessään. Hän koetti sovittaa yhteen omia
tunnelmiaan yhä kylmenevän ja kuolevan syksyn kanssa. Sopivathan ne.
Kunpa osaisi kuvata alastoman, kaihomielisen syksyn, ja sovittaa sen
omiin orpoihin tunteisiinsa! Sitä Irja toivoi. Siitä saisi erinomaisen
tarinan, kun vertaisi kesän kauneutta lemmen tunteisiin ja syksyn
koleutta kuolevaan hyljättyyn rakkauteen...
Mutta pappilaan tullessa häneltä unohtui se kuva, jonka oli ajatellut
kyhätä, unohtuivat ne sanatkin, joita oli päättänyt kuvauksessaan
käyttää. Hän oli erittäin tervetullut pappilaan, ja hän viihtyikin
vanhan rovastin ja rovastinnan parissa erinomaisen hyvin.
Kun hän ja rovastinna puhelivat ruokasalissa, ilmestyi sinne pian
rovastikin piippuineen tarinoimaan. Irja kertoi käynnistään kylän
takana korkealla vaaralla eikä voinut kyllin ihmetellä näköalan
suuruutta.
"On täällä korkeampiakin vaaroja, joilta on vielä laajempi näköala.
Karhuvaara esimerkiksi", sanoi rovasti.
"Kevätkesästä on sieltä kaunein näköala. Kaikki, jotka täällä ovat
käyneet, ovat enimmin ihastuneet Karhuvaaraan ja Repovaaraan", sanoi
rovastinna.
"Vasuharju, jolla olet käynyt, ei ole, Irja kulta, kuin puolet niin
korkea kuin ne toiset", selitti rovasti.
"Ovatko ne kaukanakin, Karhuvaara ja Repovaara?" kysyi Irja.
"Olisit arvannut Vasuharjulta katsoa. Ne näkyvät taempana kumpainenkin.
Karhuvaara on vasemmalla, Repovaara oikealla puolella", selitti rovasti
ja innostui kuvailemaan niiden mahtavuutta.
Teetä juotaessa tuli puheeksi, mitä Irja muuten piti olostaan? Oliko
tullut tuntemaan Kanervaa?
Rovasti sitä kysyi. Irja oli joka kerta pappilassa käydessään toivonut,
että tulisi puhe Kanervasta. Hän saisi siten tietää paremmin kuin
Pitkältä-Riikalta, johon ei ollut paljoa luottamista. Eikä ollut Irja
rohjennut suoraan ottaa puheeksi Kanervaa, vaikka joka kerta oli mieli
tehnyt.
"Kyllä minä olen nähnyt hänet puutarhassa ja pellolla. Olen
kummastellut ja ihmetellyt hänen sievää taloaan ja varsinkin
puutarhaansa", vastasi Irja.
"Joo. Hän onkin etevä maanviljelijä ja ahkera ja siivo mies", alkoi
rovasti, ja Irja sai kyselemättä kuulla kaiken sen, mitä toivoikin.
Papin poika hän oli. Kerran täällä kulkiessaan oli ihastunut seutuun ja
tahtonut tänne asumaankin. Resuinen oli talo ollut ja maanviljelys
kerrassaan alakynnessä. Muutamassa vuodessa oli Kanerva kaikki
korjannut.
"Hän on kai rikas?" arveli Irja väliin.
"Eikö mitä. Mutta hän pystyy itse mihin työhön hyvänsä, ja ensi vuosina
sanottiin hänen yötä päivää tehneen työtä. Semmoista talonmiestä ei
näillä seuduin ole yhtään", kiitteli rovasti.
Irjalle johtui taas mieleen entinen kuva tyhmästä papinpojasta, joka ei
pystynyt muuhun kuin maanviljelijäksi. Hän oli sellaisia nähnyt ja
kuullut muiden sellaisista puhuvan. Ja samassa hän alkoi epäillä, ettei
tämä Kanerva kuitenkaan sopinut olemaan Yrjö Kanerva.
"Sepä on kumma, että papinpojasta on tullut vain maanviljelijä,
talonpoika", sanoi hän kuin säälien.
"Jaa, se ei ole mikään häpeä. Se on päinvastoin kunnia. Sen minä
sanon", sanoi rovasti päättävästi.
Mutta Irjan teki mieli saada varmuus Yrjö Kanervasta, ja hän virkkoi:
"Onhan niitä paljonkin herraspoikia, jotka eivät... joilla ei ole
lukupäätä..."
Irja sanoi sen äänellä, joka merkitsi, että hän otaksui Kanervaakin
sellaiseksi pökkelöpääksi, umpisuiseksi ja lahjattomaksi naakaksi.
Mutta silloin rovasti innostui selittämään Kanervan nuoruuden aikaa ja
mitä mies oli kärsinyt ja mitä yrittänyt. Irja kuuli siinä selvää
totuutta ja kummasteli. Kanerva oli jäänyt orvoksi. Koulunkäynti
oli keskeytynyt, ja hän oli omin päin puuhaillen hankkinut
vähäisen omaisuutensa ja tietonsa. Rovasti otaksui Kanervan
teräväjärkiseksi mieheksi, joka pystyi... "Ja senhän muuten näkee
hänen kirjoituksistaankin", lopetti rovasti.
Irja teeskenteli äänensä niin kummastelevaksi kuin suinkin kysyessään:
"Kirjoitteleeko hän myöskin?"
Ja rovastilta hän nyt sai kuulla, että Kanerva oli se Yrjö Kanerva,
joka kirjoitteli sanomalehtiin.
Kun Irja illemmalla lähti, antoi rovasti hänelle sanomalehden,
virkkaen:
"Tässäkin lehdessä esimerkiksi on syksystä pieni kuvaus, joka on hyvin
sievä."
Irja kääri sanomalehden kokoon, pisti taskuunsa ja lausui niin
välinpitämättömällä äänellä kuin voi:
"Vai niin. Voinhan sitä jolloinkin katsella, vaikka en juuri usein lue
sanomalehtinovelleja."
Mutta päästyään tielle hän tunsi kummallista halua katsella ja
arvostella sitä kuvausta. Olihan hän itse päättänyt kyhätä kuvauksen
syksystä. Miten oli Kanerva tuntenut? Oliko osannut kuvata niin...?
Hän joudutti askeleitaan. Ilma oli kylmennyt, taivas käynyt tähteen, ja
Irja näki kuun nousevan Vasuharjun kuusten takaa. Maisema oli kuin
hopeoitu, ja leveän joen pinta välkkyi kuin suuri, kirkas järvi.
Kiireisin askelin hän nousi koulukartanoon, joka näytti niin
juhlalliselta mäntyjen ympäröimänä, kun kuun valo herttaisesti valaisi
sileää pihamaata.
Hän istahti keinutuoliinsa, avasi lehden ja huomasi kohta sen
kellarikerrassa Yrjö Kanervan nimen, ja ensi palstalta hän luki: Syksyn
kaihomieltä...
Se ei ollut pitkä kuvaus, mutta soma ja sattuva. Irja luki sen toiseen
ja kolmanteen kertaan...
Niin hänkin oli ajatellut ja tuntenut, kuin Kanerva oli kuvannut. Mutta
kuinka voi Kanerva niin tuntea ja niin kuvata? Täällä yksinäisyydessä
ja erämaassa asuva talonpoika? Se oli Irjan mielestä niin kumman
hienoa, niin hellästi sielua ja sydäntä hivelevää, niin alakuloisen
surumielistä ja valittavaa. Mitä hän mahtoikaan ajatella, mitä tuntea?
Kuinka voi olla mahdollista, että mies, joka on niin ruma ja raaka...?
Irjan tapasi kumma haaveilu, ja hän kuvaili mielessään, ettei se
ollutkaan Kanerva, joka sen oli kirjoittanut, vaan eräs toinen. Hän oli
hieno herra, pystykauluksessa. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, musta
tukka, ja vartalo pitkä ja solakka. Hän se olikin kirjoittanut. Hän
tapasi Irjan kuutamo-iltana, kertoi kaihojaan, ja sanoi, että hän oli
sen kirjoittanut silloin, kun ensi kerran näki Irjan silmät...
Ja Irja haaveksi vielä pitemmälle, kunnes heräsi havaitessaan hienon
herran olevan pappilan maisterin, joka oli luvannut rakastaa ja
kuitenkin mennyt, riviäkään hyvästiksi jättämättä...
Hän tunsi kummallista, painostavaa ikävää, joka tuntui niin ruman
raskaalta. Tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Melkein pelotti. Muut
koulurakennuksessa asuvat ihmiset jo nukkuivat. Mutta Irja ei tuntenut
vähintäkään väsymystä. Ajatukset kaartelivat ristiin rastiin. Syntyi
jos jonkinlaisia kuvia. Väliin toivoi, että pääsisi tuttavuuteen
Kanervan kanssa. Pian hän viehättäisi Kanervan, siitä hän oli varma.
Antaisi hänen rukoilla, kirjoitella rakkauenkirjeitä ja... olisi kumma
nähdä semmoisen kömpelön miehen...
Hän hymähti ajatuksilleen. Olisi se vaihtelevaa kuitenkin tässä
yksitoikkoisuudessa, hän ajatteli. Minkälainen pässi hän mahtoi olla,
kun ei kertaakaan ollut käynyt koululla, vaikka kaikki muut naapurit
olivat käyneet? Totta kai hän kuitenkin käy? Olisi hauska nähdä, onko
hänellä vähääkään ihmistapoja?
Irja mietiskeli sinne tänne. Vihdoin suuttui itselleen. Päätti olla
ajattelematta Kanervasta hyvää tai pahaa. Mitä hänellä oli sen miehen
kanssa tekemistä? Köyhä talonpoika!
Mutta kun hän sammutti lampun ja sattui silmäämään ulos, näki hän kuun
valossa alempana laaksossa Kanervan rakennuksen niin kumman sievänä ja
huomasi pääikkunasta valon loistavan...
Ja taas hän muisti, mitä vasta oli lukenut sanomalehdestä. Hän valvoi
ja mietiskeli ohi puolen yön.
3.
Irja ja Kanerva ovat tulleet tuttaviksi.
Talvi on tullut ja joulu lähenemistään lähenee.
Irja on koko lukukauden elänyt kummallista elämää, jota hän ei itsekään
käsitä. Väliin tapaa hänet outo surumielisyys, että itkettää, väliin
taas raivo ja viha temmeltävät sydämessä.
Irja on ollut niin varma voitostaan Kanervan suhteen, ettei lainkaan
ole osannut ajatella syytä, miksei Kanerva kohta häneen rakastunut. Hän
oli niin suloinen ja kaunis, lempeä ja herttainen. Eihän ollut kukaan
ennen voinut vastustaa hänen lumoaan.
Häntä olisi niin huvittanut päästä Kanervan lemmityksi. Sillä hän
aavisti, että sen miehen sydämessä mahtoi olla ääretön tunteiden
maailma, johon ei kukaan vielä ollut tutustunut. Päästä tuon tyynen
miehen riehuvaan sydämeen haltijaksi, saada sen liekit leimuamaan, sitä
Irja toivoi.
Oli Irja jo viehätysvoimaansa käyttänytkin. Mutta Kanerva näytti
pysyvän tyynenä, puheli kyllä ja väliin hymyilikin, mutta ei näyttänyt
sen enempää lämpenevän. Aina kun he olivat sattuneet yhteen seuraan,
mietti Irja jälestäpäin syitä, miksi Kanerva edelleen pysyi kylmänä.
Hän ei ollut ennen tavannut ainoatakaan miestä, joka ei jo ensi
näkemällä olisi lämmennyt. Hän koetti onkia, saadakseen selville
Kanervan luonteen. Hän luuli tuntevansa miehet. Ja hän sai selville,
että Kanerva rakasti enemmän iloista, elämänhaluista naista kuin
kaihomielistä haaveksijaa. Ja sen mukaan Irja koetti käyttäytyä.
Mutta sitä hän kummasteli, ettei hän onnistunut.
Usein iltaisin hän istui keinutuolissaan ja mietiskeli. Hän oli koonnut
kaikki tietonsa ja kokemuksensa päästäkseen selville. Hän ei ollut
koskaan tavannut Kanervan kaltaista, joka saattoi puhella ja innostua,
mutta aina osasi välttää puhumasta omia tunteitaan, -- jonka katse aina
luisti sivu silmien ja tähtäsi johonkin kauas. Ja oli kummallista,
ettei Irjan läsnäolo häntä vähääkään hermostuttanut... Irjaa kiusasi
tuo Kanervan tyyneys ja varsinkin se varmuus, jolla hän puheli
ylipäänsä ihmiselämästä. Ja kuta enemmän he seurustelivat toistensa
kanssa, sitä enemmän Irja innostui, vimmastui ja tunsi selvään, ettei
hän hetikään vielä ollut lähellä sitä voittoa, johon pyrki.
Mutta eräänä iltana hän alkoi aavistaa Kanervan oikeaa luonnetta.
Hänelle selvisi se yhtäkkiä ja aivan arvaamatta. Kerran, kun hän lauloi
jotakin surumielistä laulua, näki hän, että Kanervan vartalo vavahti ja
että silmiin ilmausi outo tuli. Silloin hän päätti käyttää uusia
keinoja.
Ja siihen sattuikin jouluaattona erinomainen tilaisuus.
Irja oli menossa pappilaan. Hän kuuli, että Kanervan pihalla
valjastettiin hevosta, kuuli kulkusen ja aisakellon helähtävän ja
eroitti Kanervan äänen. Hän hiljensi kävelyään, vetäisi hiuskiharan
ohimolle ja sovitti lakkia. Hänen oli niin monen monta kertaa tehnyt
mieli päästä ajelemaan Kanervan kanssa. Kerran hän oli siihen suuntaan
puhunutkin, mutta Kanerva ei ollut ymmärtänyt taikka ei ollut tahtonut
sitä ymmärtää. Jos hän nyt ajaa perään? Irja hyppäisi kannaksille ja
pyytäisi päästä pappilaan asti...
Hän kuuli hevosen lähtevän pihasta, mutta kun oli niin kirkas kuutamo,
ei hän viitsinyt silmätä, kääntyikö se pappilaan päin. Mutta pian hän
kuuli hevosen lähestyvän takanaan ja kulkusen soivan kovemmin...
Olikohan se Kanerva? Ja oliko yksin?
Kanerva se oli, ja yksin istui reessä. Irja hyppäsi iloisesti
kannaksille ja kysyi kyytiä...
Mutta Kanerva pysäytti hevosensa, nousi reestä ja käski Irjan istua
nahkasten alle. Itse hän yritti kuskipuolelle.
"Tulkaa toki itsekin tänne... kylmähän siinä tulee", sanoi Irja kuin
paheksuen.
Kanerva hiukan hymähti, mutta Irja oli huomaavinaan hänen katseessaan
samanlaisen oudon tulen kuin kerran illalla laulaessaan.
Hevonen käveli roimasti, häntä heilahteli aisasta aisaan ja tiu'ut
soivat. Kuu kulki tuttuja teitään verrattoman kirkkaana ja kokonaisena.
Ja leuto oli talvi-ilma.
"Kuinka tämä tuntuu hauskalta!" sanoi Irja haaveksien.
"Niin... nyt onkin niin mainion komea kuutamo ja leppoisa ilma
talvi-sääksi", sanoi Kanervakin, mutta Irja oli kuulevinaan hänen
äänessään hienoa vavistusta.
"Mutta minulta tämä ilo kohta loppuu, tuossahan jo on pappila..."
Irja tunsi Kanervan kääntyvän häneen päin ja melkein kuiskaamalla
sanovan:
"Tulkaa vielä palanen matkaa. Nyt on niin kaihonkaunis ilta... juuri
sellainen..."
Hevonen pisti pienen juoksun, ja samassa he olivat ohi pappilan
tienhaaran.
"Minä rakastan tällaista kirkasta kuutamo-iltaa... kun näin saapi
ajella ja tiu'ut soivat", sanoi Irja.
"Niinkuin minäkin. Minusta tuntuu kuin tuudittuisi hienoihin untuviin,
kuin ajatukset saisivat toisen suunnan ja niinkuin koko elämä tuntuisi
hauskalta unennäöltä", aloitti Kanerva.
Irja kuuli hänen puhuvan aivan vieressään, kuuli kuinka ääni väliin
värähteli ja soi aivan erilaiselta kuin ennen. Ja Kanerva innostui ja
lämpeni puhumaan. Hän haastoi kuin kirjasta luonnon kauneudesta,
talviöistä, kevätaamuista ja syyskuun illoista.
"Te olette suuri luonnon ihailija", sanoi Irja lämpimästi.
"Milläpä orpo huvitteleiksen, ellei omilla tuumillaan, -- millä
vähäväkinen, ellei kehnolla voimallaan."
He olivat sivuuttaneet kirkon ja nousivat korkealle mäelle, jolta näki
laajan kirkonkylän kuun valossa pitkin joen viettävää rantaa.
"Mihinkä te aiotte?" kysyi Irja.
"Käyn tuolla toisessa kylässä erästä ystävääni tapaamassa. Tulkaa
mukaan. Emme viivy kauan. Annetaan Mustan juosta."
Kanerva tempasi ohjista, ja Musta läksi pistämään kiverää juoksua
kirkonkylän läpi. Harja hulmusi korkealla luokan alla, kulkunen helisi,
ja tiuku pauhasi.
Irja tunsi kummaa iloa, jota ei ennen muistanut tunteneensa. Kanervan
vieressä tuntui niin hyvältä ja turvalliselta istua, varsinkin silloin
kun Musta vilisti niin, että korvissa vinkui ja silmiin vedet kiskoi.
Hän tunsi kuin sääliä Kanervaa kohtaan, tuota yksinäistä raukkaa...
Hän kääntyi Kanervaan päin... Irjasta tuntui kuin Kanervan ulkomuodossa
olisi tapahtunut muutos. Ei hän näyttänytkään Irjan mielestä enää niin
rumalta kuin ennen. Ehkä hänen kasvonpiirteisiinsä voisi tottua? Ehkä
häntä voisi rakastaa?
Ja kun Musta asettui kävelemään, kysyi Irja:
"Mitä te ajattelette minusta?"
Hän tähtäsi Kanervaa suoraan silmiin; hän tiesi, että hiuskihara oli
sievästi ohimolla ja että kasvot olivat herttaisen punan peittämät.
Kanerva säpsähti kysymystä, loi pitkän tutkivan katseen Irjaan... ja
näytti kuin hän olisi tarvinnut kaikki voimansa sanoessaan:
"Te olette ainoa nainen, jossa olen nähnyt elämänilon ja ihailemani
surumielisyyden soveltuvan yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi."
Irja ei oikein käsittänyt, mitä Kanerva tarkoitti, mutta muista
merkeistä hän päätti, että nyt hän oli voitolla, nyt hän oli saamassa
aukenemaan suljetun sydämen... Melkein henkeä vetämättä hän toivoi,
että Kanerva kietaisisi käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskaisi...
ja vakuuttaisi...
Mutta Kanerva ei näyttänyt niin tekevän, hän hoiteli oikealla kädellään
ohjia ja vasen oli reen perän takana, ja hän tuntui katselevan jonnekin
kauas. Hän oli työntänyt lakin otsaltaan, joten Irja saattoi nähdä
hänen kasvonsa vallan hyvin. Sivulta päin nähtyinä ne eivät olleetkaan
rumat, vaikkeivät juuri säännölliset. Mutta suu oli tavattoman leveä,
hiukset liian vaaleat ja poskiluut liian ulkonevat.
He ajelivat pitkän matkaa ääneti. Irja vertaili Kanervaa muihin,
entisiin kosijoihinsa. Ruma oli Kanervakin, mutta rumempiakin hän oli
nähnyt. Itselleen hän myönsi, että Kanervan kasvoissa oli jotakin
miellyttävää varsinkin silloin, kun hän puhui. Tyly hän ei ollut. Mutta
miksi hän pysyi noin ääneti ja noin kylmänä? Miksi hän ei voinut
puhella rakkaudesta niinkuin muistakin aiheista? Oliko hän niin ujo ja
kömpelö?
"Täällä tulee hyvin kaunis männikkö, jonka läpi tie kulkee... siellä on
minusta niin hauska ajella", sanoi vihdoin Kanerva pitkän vaitiolon
perästä.
"Vai niinkö? Semmoinen tie minustakin on hauska", sanoi Irja ja
kumartui sivulle, nähdäkseen eteenpäin.
Tie nousi mäelle ja laskeusi syvään laaksoon, jossa männikkö alkoi
kohota kahden puolen. Puut olivat valkoisen huurteen peittämät, ja
tähdet tuikkivat ja kuu kumotti kirkkaasti niiden läpi. Jalasten alla
narisi lumi, ja Musta hölkötteli tasaisesti...
Kanerva huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin jotakin muistoa
karkoittaakseen.
"Mitä te nyt ajattelette?" kysyi Irja hiljaa.
"Sanoisinko sen teille? Te ehkä hymyilette, että täysi mies viitsii
sellaisia ajatella."
"Voi, minä niin mielelläni kuulen teidän puhuvan! Se tuntuu niin
hyvältä ja opettavalta. Te puhutte aina niin, että luulen omia
tunteitani selviteltävän. Niin, sanokaa. Minä pyydän."
Irja pani ääneensä kaiken soinnun, katsoi Kanervaa hellästi silmiin ja
taivutti päätänsä Kanervan käsivartta vasten.
"Ajattelin vain, kuinka nuorena sepitin tarinan kahdesta rakastavasta,
jotka tämmöisenä kuutamoiltana matkustivat..."
"Niinkö? Se taisi olla kaunis tarina. Kuinka heidän kävi? Mistä he
matkustivat?"
"Mistä he tulivat, sitä en ajatellut. He ilmestyivät järven jäälle,
missä tikoitettu tie vei toiselle rannalle. Siitä ajelivat metsän läpi
ja nousivat kiertäen vaaran laitaa, jossa kasvoi pitkää petäjikköä.
Mutta kun he ehtivät vaaran toiselle puolelle, laskeusi tie sievän
lammen vieritse, korven poikki pieneen punaiseen mökkiin. Sen mökin
ikkunasta loistivat tulet... Se oli heidän oma pieni onnelansa..."
"Kuinka se lieneekään ollut kaunis tarina!"
"Olen sitten jälestäpäin monesti muistanut, kun yksin kuutamoöinä olen
kulkenut, että onkohan yhtään ihmistä, joka ei ajattelisi samaa, joka
ei haaveksien toivoisi, että kerran elämässä saisi niin matkata ja niin
rakastaa..."
Kanerva lakkasi äkkiä puhumasta kuin pelästyen ja tempasi ohjista
kiivaasti.
"Kas, kohtahan olemme perillä", hän sitten sanoi välinpitämättömällä
äänellä. Mutta Irja iloitsi mielessään, sillä hän aavisti, että outo
satumaailma, jonka hän luuli piilevän Kanervan sydämessä, tästä puolin
vähitellen aukenenisi.
Molemmin puolin tietä kasvava männikkö loppui, ja tie nousi vähäiselle
mäelle, jolla kahden puolen tietä oli mökkejä. Erään mökin luona
Kanerva pysäytti hevosen, nousi reestä ja virkkoi:
"Tässä käväisen sisällä."
Hän kaivoi reen sevistä säkin, joka oli puolillaan kalua, nosti sen
selkäänsä ja kantoi mökkiin. Kirkas tervastuli loimotti takassa, ja
Irja näki ikkunan kautta kaikki sisälläolijat. Hän näki nuorennäköisen
naisen, jolla oli tavattoman kauniit ruskeat silmät ja pitkä, musta
palmikko. Siellä oli vanhempikin nainen, joka näytti olevan mökin
emäntä. Irja huomasi, että nuoren naisen kasvot ilostuivat, kun Kanerva
säkkineen meni sisälle. Hän kuuli heidän puhuvan, mutta sanoja hän ei
eroittanut. Mutta hän oli ymmärtävinään, että tuo nuori nainen katseli
Kanervaa kovin hellästi ja piti hyvästellessä liian kauan kättänsä
Kanervan kourassa. Mitähän tämä oli? Mikä oli tuo nuori nainen? Ja mitä
varten Kanerva juuri heille toi joulutavaraa?
Irjalle jyskähti mieleen vaikka mitä. Kanervalla oli sittenkin vanhoja
syntejä, vaikka häntä niin pyhänä pidettiin. Tuo nuori nainen?
Tultuaan takaisin ja alkaessaan palauttaa hevosta kotiin päin Kanerva
sanoi:
"Heillä olisi ollut valmista kahvia, mutta en tahtonut teitä viivyttää.
Odottavan aika käy pitkäksi."
Irjan huulilla pyöri jo pureva vastaus, mutta koettaen hillitä
luontoaan hän sanoi:
"Siinä mökissä oli komea ja sorea tytär."
"Niin todellakin. Hän on hyvin kaunis. Hän on muuten palvellut minulla
kaksi vuotta."
"Vai niin. Onko hän se nainen, jonka kanssa olette ajatellut
naimisiin?" kysyi Irja innokkaasti.
"Kuka teille niin on sanonut?"
Kanerva kysyi sen niin omituisella äänellä, että Irja säpsähti. Ja
samalla hänelle juolahti mieleen, että Kanervan ja tuon naisen kesken
oli sittenkin jotakin, josta Pitkä-Riika ei ollut tahtonut kertoa.
"Niin olen kuullut", vastasi hän vain välinpitämättömästi.
Kanerva naurahti.
"Minä arvaan, kuka teille on kertonut, ja voin hyvin kuvailla
mielessäni, mitä ajattelitte, kun näitte minun vievän joulukostia... Se
on kyllä tavallista, mutta minä olen vapaa."
Kanerva puhui semmoisella äänellä, ettei sopinut epäillä hänen
sanojaan. Irjaa melkein hävetti epäluulonsa, ja viehättävästi hän
virkkoi, kääntyen Kanervaan päin:
"Suokaa anteeksi, että jotakin epäilin. Nyt uskon mitä sanoitte."
Ja Kanerva kertoi, että kyläläiset olivat hänestä ja tuosta nuoresta
naisesta, jonka Irja oli nähnyt ikkunan läpi, sepittäneet juttuja,
joissa ei koskaan ollut mitään perää ollut. Irjan teki mieli kysyä,
miksei Kanerva tosiaankin ollut voinut mieltyä tuohon naiseen, joka
näytti niin kauniilta ja sorealta. Mutta hän ei saanut sitä kysytyksi.
Kanerva näytti aavistavan hänen ajatuksensa ja virkkoi:
"Hän on kyllä kaunis, mutta meidän sieluillamme ei ole mitään yhteyttä,
eikä hän tunne minua enkä minä häntä. Nyt on jouluaatto", sanoi hän
sitten ja tempasi ohjista. Musta juosta vilisteli, niin että tierat
lentelivät reen seviin ja vasten silmiä.
"Voi älkää, älkää ajako niin kovaa", pyyteli Irja.
"Annetaan mennä, koska on vehkeissä varaa. Hurja meno helpottaa sydämen
toimintaa."
Ja Kanerva kiinnitti ohjia ja massautteli suullaan.
Irja turvausi Kanervan selän taakse ja tarttui häntä käsivarresta
molemmin käsin kiinni.
Musta juoksi, niin että reki tuntui hyppelevän perässä. Talojen ohi
meni että vilahti, ja metsät vilkkuivat kahden puolen.
Vastaleessa Musta asettui kävelemään.
"Peloitti?" kysyi Kanerva, kun Irja hellitti kätensä hänen
käsivarrestaan.
"Ei minua teidän kanssanne peloita", vastasi Irja.
Hetken äänettömyyden perästä Kanerva virkkoi:
"Irja... Irja. Kuinka tuo nimi on minusta kaunis ja soma."
"Onko? Ja toiset sanovat sitä rumaksi. Tunnetteko ketään muuta
Irja-nimistä henkilöä?"
"En ketään. Mutta olen aina ajatellut, että se on sievä nimi."
He alkoivat lähetä pappilaa.
"Tästä teidän hevosestanne minä pidän oikein. Se on niin kauniin musta
ja niin roima liikkeissään. Syksyllä jo, kun ajoitte kärryillä,
huomasin, että teidän Mustanne on paljon sievempi muita hevosia.
Muistatteko, kun ajoitte lyhteitä?" puheli Irja sulavasti.
"Hyvin muistan. _Silloinhan_ minä teidät ensi kerran näin", sanoi
Kanerva ja huokasi.
Pappilan tienhaarassa Irja taputti Mustaa kaulalle, puheli sille kuin
ystävälle:
"Voi kuinka Musta on tullut huurteeseen. Nyt Kanervan pitää antaa sille
oikein hyvää apetta minun muistokseni."
Kanervaa hyvästellessään hän puristi kättä lujasti ja kiitti
hauskuudesta.
"Niin, eihän täällä muuta huvia meillä olekaan tarjona", sai Kanerva
sanotuksi.
Hän kohotti lakkiaan hyvästiksi, ja Irja näki hänen ajelevan täyttä
laukkaa kotiinsa päin.
4.
Yrjö Kanervan elämä oli ollut yhtämittaista työtä, varsinkin viimeksi
kuluneet vuodet. Orvoksi jääneenä hänen oli täytynyt yksin, omin
neuvoin tulla toimeen ja valita elämänuransa. Hän oli paljon yrittänyt,
menettänyt paljon ja pahoin pettynyt laskuissaan. Mutta lannistunut hän
ei ollut vielä. Kun oli suo siellä, vetelä täällä, jäi hänelle vielä
viimeiseksi yksi turva: ruumiillinen työ.
Hän oli lukemattomat kerrat pelastunut epätoivosta työllä ja täten
tullut vakuutetuksi siitä, ettei ollut olemassa mitään muuta lääkettä,
joka niin parantaisi alakuloisen mielen, niin virkistäisi ruumiin
voimia kuin työ. Siksi hän oli mieltynyt aherrukseen ja vaivaa
näkemällä päässyt pienen maatilan omistajaksi kauas Pohjois-Suomeen.
Hän oli näinä kuluneina vuosina raatanut miehen lailla, väliin yli
voimiensakin. Mutta hän osasi nauttia työnsä hedelmistä ja iloitsi
jokainoasta pienestäkin menestymisestä. Hän käytti kaiken aikansa
työhön, ja sen vuoksi hän ehti vuodessa toimittaa sen, mitä muut
kihnuttivat vuosikymmenen.
Ollen terve ja vankka ja vielä miehuutensa parhaimmassa iässä piti hän
työtä vain huvina ja hän tekikin sitä iloisin mielin, lauleskellen. Kun
tuli satoisa vuosi, sitä hauskempi oli työskennellä; kun halla
hätyytteli ja kun muutoin alakuloisuus ahdisteli, löysi työstä
unhotusta ja sai rauhan.
Mutta sitten tunki kaiho toisinaan mieleen pyrkimään. Talvi-iltoina
varsinkin. Tuli ajatelleeksi yhtä ja toista, nousi mieleen kysymyksiä,
joille haki turhaan vastauksia, ja kumma oli, että silloin aina tunsi
itsensä vähäpätöiseksi, yksinäiseksi ja onnettomaksi. Kenen hyväksi hän
työskenteli? Yksinkö hän kulkisi parhaan elämänsä, saamatta tuntea
tuulahdustakaan elämän suuresta, todellisesta onnesta? Mutta hän oli jo
tottunut rauhoittamaan herääviä viettejään. Hän osasi asettua kylmälle
kannalle ja mietti tehtäväänsä niin persoonallisesti kuin mahdollista.
Hänen kohtalonsa oli näin määrätty, näin sallittu, eikä siihen mitään
voinut, arveli hän. Kukin tyytyköön kohtaloonsa älköönkä napisko. Ei
hän napissutkaan. Mutta sille ei hän mahtanut mitään, että sattui
hetkiä, jolloin raju riemu täytti sydämen, kun mieli kuvaili suloista,
vaaleakutrista olentoa, joka sipsuttaisi pihalla, joka valmistaisi
illallisen ja jolle saisi arvelematta kertoa kaikkien kovien vuosien
koettelemukset. Sitäkin kuvaa hän koetti himmentää ja iski työhön
kaksinkertaisella innolla. Mutta se ei lähtenyt mielestä sittenkään,
vaan ilmausi uudestaan kahta komeampana.
Hän valvoi myöhään iltaisin ja nousi varhain vuoteelta. Kun muu taloon
kuuluva väki jo nukkui, istui hän pöytänsä luona lueskellen. Toisinaan
hän kirjoittelikin, omia ajatuksiaan selvitellen. Mutta aamulla hän oli
valveilla ennen kuin kukaan muu.
Pitkinä yksinäisinä iltoina, kun hän joutui mielin määrin
mietiskelemään omaa elämäänsä, kasvoi ja vaurastui hänen sisällinen
maailmansa sitä suuremmaksi, kuta pienemmäksi ympäristö supistui.
Syvällä sydämen pohjalla oli paljon outoa ja omituista, joista kutousi
suuri ja siintävä satumaailma. Se oli syvä kuin meri ja ulottui taivaan
rannasta toiseen. Hän ei kenellekään ilmoittanut omaa sisäistä
aarrettaan, säilytti sitä puhtaana ja valkoisena ja lepohetkinään
vaelsi sen kultaisia pyhäköitä katsomaan. Ei kukaan aavistanut hänen
aarrettaan, vaikka hän väliin olikin hajamielinen ja vähäpuheinen,
vaikka hänet usein nähtiinkin syvissä mietteissä.
Ja melkein tietämättä itsekään miten, hän oli muovaellut ihanteen,
jonka kuva asui mielessä aina. Hän näki hänet yksinäisillä
metsämatkoillaan, näki kylväessään peltoaan ja istuessaan pöytänsä
luona. Se oli niin puhdas ja ihana kuva, niin ihanteellisen ja
surullisen suloinen. Se tuli yöllä unissa mieleen kirkastettuna,
valkoisena enkelinä, joka levitti hennot siipensä suojelevasti hänen
ylitsensä ja vartioi ja valvoi hänen vieressään. Se kuva oli hänen
satumaailmansa loistokohta, josta hän lähti ja johon hän palasi.
Kovien kiusausten hetkinä se sukelsi sydämen kammiosta ja hämmensi
kaikki muut, vei miehen mennessään ja kuiski korvaan puhtaan lemmen
voimakkaita sanoja.
Usein hän havaitsi haaveksivansa ja melkein häpesi lapsellisuuttaan,
mutta kuva ei kadonnut, eikä hänen satumaailmansa pienentynyt. Ja tuota
kuvaa mielessä säilyttäen oli häneen juurtunut usko, että oli olemassa
todellisuudessa semmoinen ihanne. Mutta hän ei ollut sitä koskaan
kohtaava eivätkä heidän tiensä tulisi koskaan yhteen sattumaan...
Mutta ensi kerran Irjan nähdessään hän säpsähti. Vilkkaassa mielessään
hän ehti kuvailla vaikka minkämoista. Ja kun hän ensi kerran vilkaisi
Irjan silmiin ja kuuli hänen äänensä, riemastui hänen sydämensä. Mutta
hän oli tottunut taistelemaan ja saamaan rauhan työstänsä. Hän koetti
rauhoittua ja tyynnyttää herääviä tunteitaan. Hän ahdisti kaikki
tunteensa niin syvälle, ettei niistä näkynyt jälkeäkään, ja käytti
kaikki voimansa pysyäkseen tasapainossa. Mutta kuta useammasti hän
Irjaa puhutteli, sitä paremmin hän oli näkevinään Irjassa yhdistettyinä
kaikki ne hyveet ja kaiken sen sulon, jonka oli satumaailmansakin
ihanteessa nähnyt.
Hurja riemu otti hänet valtaansa, ja hän tunsi outojen, ennen
tuntemattomien voimien mellastavan sydämessään. Mutta hän ei ollut
turhaan käynyt elämän kovaa koulua eikä turhaan kasvattanut sieluaan
kaikkea vastaanottamaan. Hän päätti pysyä levollisena, päätti tutkia
perinpohjin eikä viimeisessäkään hädässä antautua.
Mutta nyt palatessaan ajelemasta, muistellessaan mitä he olivat
keskustelleet ja tuntiessaan Irjaa hyvästellessään, että Irja painoi
hänen kättään hiukan lujemmasti, hän oli kadottaa kaiken voimansa.
Riisuttuaan hevosensa aisoista ja vietyään talliin hän suuteli Mustan
kaulaa siihen kohti, johon oli nähnyt Irjan kädellään taputtavan...
Hän kävi sisälle, sytytti kynttilät pieneen joulukuuseensa ja istahti
ikäänkuin raskaasta työstä väsyneenä sen viereen. Ajatukset tuntuivat
olevan sekaisin, ja hän vapisi kuin suurimmassa tuskassa. Vuosikausia
hillityt vietit olivat päässeet valloilleen ja mellastivat sekavina
sydämessä.
Voisiko se olla mahdollista? Olisiko hänenkin elämänsä seestyvä?
Olisiko mahdollista, että tuo unissa ikävöity ja kauan kaivattu kuva
muuttuisi todelliseksi, eläväksi olennoksi, joka tulisi yksinäistä
elämää sulostuttamaan? Hän näki Irjan kuvan elävänä edessään, muisti
pienimmätkin piirteet hänen kasvoistaan ja syvällisten silmien hellän
ilmeen. Hän kuuli Irjan äänen, oli huomaavinaan siinä helkkeen,
niinkuin Irja olisi tahtonut häntä lohduttaa... Hän luuli nähneensä
Irjan silmissä sen loistavan kummallisen satumaailman, jota hän oli
kuvitellut... se oli suuri ja puhdas maailma, täynnä rajatonta
rakkautta, sääliä ja lohdutusta...