Edellisessä hirttoyrityksessä eli hauen pelissä oli pojilta mennyt
niin paljon aikaa, että kun he vihdoin hikisinä ja hengästyneinä
Kuikkalammille joutuivat, oli paras syönti-aika ohitse. Äreinä ja
äänettöminä sekä huonosta onnestaan alakuloisina astuskelivat he lammin
rannikkoa pitkin, heittäen tuon tuostakin onkiansa veteen ja yhä
muuttaen vereksempiä matoja entisten vedessä kuoleutuneiden sijaan.
Mutta vähänpä olisi nyt auttanut, vaikka vehnästä olisi syöttinä
pitänyt! Kalat olivat kylläisiä, ne olivat syöneet vatsansa täyteen ja
silmäilivät nyt ylenkatseellisella hymyllä vedessä kiemuroivia pulleita
lieroja, joita heille jälkiruoaksi tarjottiin. Uskalsivatpa rohkeimmat
veitikat vielä tehdä pilkkaakin onkimiehistämme: Ne tulivat leikiten ja
toisiansa nyhjäillen ongen luo, aukoivat suutansa aivan lieron silmäin
edessä, ikäänkuin aikoen ottaa sitä suuhunsa, mutta -- yks kaks
pyörähtivät ne pois ja läimäyttivätpä vielä purstollansakin mato-onkea
niin että se ongittajasta tuntui nykäisyltä ja tämä tempasi onkensa
ylös vedestä -- tietysti tyhjänä!
Ei siis vedellyt nyt poikain onkiminen Kuikkalammillakaan. Ja
muutoinkin tuli heille tällä retkellä enemmän vahinkoa kuin saalista...
Jonkun aikaa lammin rannikkoa kierreltyään joutuivat onkimiehemme
erääsen kaitaiseen lahden sopukkaan, jonka leväiset rannat olivat
vuosisatojen kuluessa kasvaen muodostaneet vedenrajaan ylt'ympäri
ulottuvan hyllyvän peitteen, kuplun, joka parahiksi oli niin vahvaa,
että se poikia joinkuin kannatteli, vaan jolle aikamiehen ei olisi
ollut yrittämistäkään.
Tuossa kuplulla ääneti ongitellessaan kuulivat pojat aina vähä väliä
oudonlaista ääntä. Se oli alussa hyvin hiljaista ja kuului milloin
kaukaiselta hätähuudolta, milloin kissan nauvunnalta, milloin koiran
ulvonnalta ja vieläpä joskus siltäkin, kuin olisi ihminen maatessaan
tuon tuostakin kuornata korautellut. Ja kuuluipa kerran, ikäänkuin
sivumennen, kuplun korkeasta ruohostossa heikko mörähdys, niinkuin se
olisi tullut vuoden vanhan karhunpojan tahi toiskesäisen härkävasikan
epäselvästä kurkkutorvesta.
Mikä kummahan se kuitenkin siellä kummitteli?...
Oli mikä oli, vaan pojat eivät siitä ensimmältä lukua pitäneet --
taikka eivät ainakaan näyttäneet lukua pitävän; sillä vaikka pelko
alkoi jo jok'ainoalta nostaa hiukset pystyyn, heittelivät he vaan
äänettöminä onkiansa lampeen, odotellen joka hetki toisiansa alottamaan
puhetta oudosta äänestä. Vihdoin, kun Seppälän Jussi, joka
eillimmäisenä kulki, alkoi taas muuttaa ongituspaikkaa kuplun reunalla
ja sitä varten kulki muutamia askeleita eteenpäin, päästi hän yht'äkkiä
kauhean kiljahduksen.
"Voi voi!... Mikä tuo on?" -- huudahti hän ja hoiperteli pari askelta
takaperin.
"Jos lienee karhu!"-- tuumasi Leskelän Paavo hyvin totisena ja silmät
pelosta renkaillaan.
"Tahi rietashenki!" -- supatti Saksalan Matti vapisevalla äänellä
vetäytyen lähemmäksi toisia poikia.
"Ei se ole karhu eikä rietashenkikään, vaan peto se on, mikä sitte
lieneekään?" -- kähisi Jussi parka. Hän oli niin säikähtynyt, että
hänen äänensä ainoastaan sihisi.
"No minkä tähden se sitte ei meitä jo syö?" kysyi Paavo hädissään
tarttuen kiinni Jussin käsivarteen, ja hänen suupielensä alkoivat
osottaa semmoisia liikahduksia, joiden jälkeen itku ei tavallisesti
kaukana ollut.
Ja siinä seisoivat uroomme sitte kolmisin yhdessä ryhmässä pitkän
aikaa, uskaltamatta tuskin henkeänsä vetää, sekä katsoa tuijottivat
milloin kuplun laidalla kasvaneiden pitkien ruohojen väliin, missä
pedon olinpaikan olisi pitänyt olla, milloin toinen toistensa silmiin,
odottaen joka silmänräpäys pedon päälleryntäystä ja viimeistä
hetkeänsä.
Noin hyvänkin neljännestunnin, mikä aika pojista tietysti tuntui
iankaikkisuuden pituiselta, seisoivat he sillä tavoin kuulematta
pienintäkään risahdusta. Viimein rohkaisi kuitenkin Seppälän Jussi sen
verran itseänsä, että sai sanotuksi hiljakseen:
"Aletaanpas hyvin, hyvin hiljakseen hiipiä pois maarantaan päin!"
Toista kehotusta eivät pojat odottaneet; tässäkin oli jo toinen puoli
liikaa!...
Niin hiljakseen kuin mahdollista alkoivat ne nostella jalkojansa
liikkuen varovasti kuplun pinnalla ja ohjaten matkansa lähimpänä
olevalle kuivalle kankaalle. Mutta pehmeä kuplu upotteli heitäkin
kokolailla ja askeleitten kahina sekä veden hiljainen loiske
säikyttivät petoa -- sen verran, että se alkoi taas pitää omituista
ääntelemistään. Pojat, joiden pelkoa pedon äänteleminen kiihdytti ja
joiden askeleita se luonnollisesti joudutteli, alkoivat vihdoin juosta
voimainsa perästä -- ei ainoastaan petoa pakoon, vaan koettaen,
helposti arvattavista syistä, päästä toistensa edellekin. Silloin
tapahtui kaiken hyvän lisäksi se onnettomuus, että Leskelän Paavo, joka
jälkimmäisenä juosten koetti kumppaneissaan pysytellä, kaatua rumpsahti
onkivapoineen, liero-astioineen ja tyhjine kalakonttineen suin päin
kuplun pehmeään sammaleesen sekä parkasi täyttä kurkkua minkä jaksoi.
"Kakkakakakakaa!" kiljasi "peto" ruohostosta kuplun reunalta...