Niinkuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä jäivät pojat pedon
äänen kuultuansa seisomaan paikoilleen. Mutta äsköinen kuolemanpelko
oli jo niin saanut heidät valloitetuksi, että kun nyt äänestä tunsivat
sen olennon, joka oli yrittänyt heidät kuoliaaksi juoksettaa, eivät he
ensimmältä saaneet sanaakaan suustansa, vaan vähitellen vieri heille
itsekullekin suuri kyyneleenkirpale kummankin silmän alaluomelle...
Ne olivat ilokyyneleet, ne!
"Se on kuikka, se on kuikka!" -- huudahtivat he vihdoin yhdestä suusta
ja hyökkäsivät, onkivavat aseina, pedon asemapaikalle.
"Lähdet sinä sieltä, sen...!"
Paikalle päästyänsä näkivät pojat, että kuikka, jonka pesä oli kuplun
äyräällä aivan lähellä sitä paikkaa, missä he taannoin olivat
ongittaneet, räähötti siinä muniaan hautomassa.
"Vai sinä se oletkin, joka tässä kujeillasi ihmisiä pelottelet!...
Otetaan se pakana kiinni ja nyljetään elävältä!" -- huusi Seppälän Jussi
hirmustuneena.
Mutta eipä sitä ollut niinkään helppo elävältä nylkeä. Asunnossaan
ahdistettuna ja kotirauhan rikkomisesta ärtyneenä ryhtyi kuikka
ankarasti itseänsä ja kotoansa puolustamaan. Se äänteli niin vihaisesti
ja suhahteli niin kiukkuisella tavalla sekä ojenteli avonaista
kurkkuansa milloin yhtä milloin toista poikaa kohden niin äkäisen ja
purevan näköisenä, että koko meidän pieni ryntäys-armeijamme näki
turvallisuutensa vaativan seisahduttaa ensi kiihkon synnyttämän
rajuuden ja pitää sotaneuvottelua.
"Otammekohan sen elävänä kiinni vai tapammeko ensin?" kysyi Seppälän
Jussi, joka oli vaurain neuvostossa ja siis itsestään määrätty
puheenjohtajaksi.
"Otetaan elävänä ja viedään kylään munimaan, niin saadaan joka päivä
munavoita", ehdotteli Leskelän Paavo vilkkaasti.
"Parempi minustakin olisi ottaa se nyt elävänä kiinni ja tappaa sitten
kotona kaikkein nähden; sillä muuten saattaisivat luulla, että me sen
löysimme kuolleena", huomautti Saksalan Matti miettivän näköisenä.
"No se on päätetty niinkuin sanottu!" lausui Seppälän Jussi
juhlallisesti lyöden onkivavalla sammalmättääsen ikäänkuin puhettansa
vahvistaaksensa.
Mutta siinä tuli vielä pikku "niks" väliin: kukaan ei tahtonut mennä
ensiksi eläimen käsiin, vaan kehottelivat toinen toistansa siihen
urostyöhön, yksi yhdellä toinen toisella tavalla.
"Mene sinä Jussi, kun olet suurin ja vahvin, älä yhtään pelkää. Eihän
sillä ole hampaita millä purra", kehoitti Saksalan Matti.
"Mutta entäs jos on... En minä ole milloinkaan katsonut kuikalle
suuhun", -- epäili Jussi.
"No katsotaanpas nyt miehissä!"
Ja pojat koettivat tarkastaa kuikan avonaista kurkkua. He käyttivät
siinä tilaisuudessa epäilemättä yhtä taitavasti kuin paraskin
hammaslääkäri sairaansa suuta tarkastellessaan, eikä heidän nykyinen
tehtävänsä suinkaan ollut helpompaa kuin tämänkään arvoisan herran:
sillä parin sylen päässä oleva kuikka ei supikaan pitänyt päätänsä
niinkään vakavasti kuin suurimmassakin tuskassa oleva hammastautinen,
vaan käänteli ja väänteli, huiskutteli ja keikutteli sitä pahemmin kuin
kärme muurahaispesässä.
Vihdoin luulivat Matti ja Paavo nähneensä, että kuikan kurkku oli
hampaista tyhjempi kuin Rämppä-Liisan kahdeksankymmenen vuotinen suu,
mutta Jussi pudisteli vaan päätänsä ja sanoi vilahdukselta
havainneensa, että eläimellä taisi olla yksi pitkä, terävä ja liikkuva
hammas keskellä kurkkua.
"Eihän se ole hammas, se on kieli", -- koetti Matti vakuuttaa,
"Eihän kieli milloinkaan voi olla niin terävän näköinen", -- väitti
Jussi.
"Voipi kyllä. Etkös sinä kuullut, kuinka Manahka-Paavo viime
Sunnuntaina pyhäkoulua pitäissänsä sanoi, että rolla-ämmät pistävät
kielellänsä syviä haavoja. Ja sitte veisasi hän virttäkin, jossa
sanottiin erään miehen leikanneen veljeään kielellään. Voipi siis olla
paljon terävämpiäkin kieliä kuin tuon kuikan kieli, jota sinä hampaaksi
luulet."
Näin "rohventeerasi" Saksalan Matti, jonka puhekyky näytti toista
yllytellessä merkillisen kypsyneeltä.
Mutta Jussi vaan ei tahtonut lähteä. Hänen äsköinen urhollisuutensa
näytti merkillisessä määrässä vähentyneen -- vaan niinhän se
tavallisesti käypi tässä maailmassa...
"Mene sinä Paavo", -- alkoi hän vihdoin tätä yllytellä, -- "sinä kun
muutenkin olet rohkeampi luontoinen. Tartu vaan uljaasti molemmin käsin
sen kaulaan kiinni. Ja jos se yrittäisi sinua puremaan, niin kyllä minä
vedän sitä onkivavalla päähän, että heittää irti."
"Mutta entäs jos se kokonaan nielaisee minun, niinkuin Pappa-Mikon
käärme Vatalan kanan?" -- pelkäsi Paavo.
"Eikös mitä! Näethän kuinka pieni kurkku sillä on; et sinä siihen
mahdu", -- lohdutteli nyt Mattikin, joka havaittuaan mahdottomaksi
saada Jussia ryntäysyrityksen etunenään, rupesi sitä innokkaammasti
Paavoa kehottelemaan.
Leskelän Paavo, joka oli nuorin ja, niinkuin sanotaan, hulluin
joukossa, ei tietysti osannut olla niin varovainenkaan kuin toiset
sankarit. Heidän kehotuksensa innostuttivat häntä siihen määrään, että
viho viimeinenkin pelon oire poistui hänen vilkkaasta mielestänsä. Ja
tämän lisäksi tahtoi hän ehkä toisille näyttää, että hän oli yhtä
rohkea ja uskalias kuin he pelkurit ja raukkamaiset.
Jonkun aikaa aprikoi Paavo kuitenkin asiaa. Hän rypisti molemmat
silmänsä umpeen, työnsi alahuulensa niin pitkälle, kuin se ulottui,
pörhisti sieramensa leveämmälle ja seisoi sillä tavoin pari minuuttia
odottavien kalatoveriensa silmäin edessä.
"No kävi sitte kuin kävi; minä otan sen kiinni vaikka silmän syököön!"
huusi hän vihdoin, painalti hattuansa molemmin käsin, kohautti
housujansa ja ryntäsi kuikalle kurkkuun.
Ja niinkuin arvattava oli, ei eläin siinä tilassa kyennyt syömään eikä
muutoinkaan vahingoittamaan häntä, vaan hyvästä saaliista hyvillä
mielin päättivät pojat heti panna otuksen Saksalan Matin kalakonttiin
sekä lähteä kotiin. Molemmat munat pisti Paavo heti keltään lupaa
kysymättä taskuunsa, eivätkä toiset pojat yrittäneetkään estämään hänen
kieltämätöntä etuoikeuttansa niihin.
Mutta kuikka ei ruvennut mielellänsä poikain konttiin. Mokoma musta
repaleinen ja hänen entisiin oloihinsa verraten kaikissa tapauksissa
kovin ahdas asunto näytti varmaankin kuikasta yhtä sopimattomalta kuin
nykyajan asianomaisille kirkkoherroille vanhat ränstyneet puustellin
virkatalot. Kuikka siis luonnollisesti räpisteli siipiään ja koetti
kaikin mokomin päästä hyväkseen käyttämästä mokomaa pimeätä palatsia.
Ja kun konttikin oli siksi pieni, ettei lintu siihen siivet levällään
mahtunut, päättivät pojat sitä vähän kurittaa.
"Ehkäpä sitte paremmin tottelee ja menee siivolla konttiin", tuumaili
Paavo yksivakaisesti.
Ei siis muuta kuin päästettiin Paavon vyötäisiltä tuppiremeli ja
pantiin se surmasilmukasta kuikalle kaulaan. -- Pojat eivät varmaankaan
joutaneet ajattelemaan, että he, niin tehden, aloittivat toista
hirttoyritystänsä tuona kovan onnen päivänä, saatikka sitte sitä, miten
hullusti heidän ensimäiselle samanlaiselle kokeellensa oli käynyt.
Niin, se ei arvattavasti juohtunut heidän mieleensäkään...
"Minun pitää saada ensiksi lyödä", pyysi Paavo, -- "minähän sen kuikan
kiinnikin otin."
Ja Paavo alkoi onkivavallansa voidella kuikan selkää min ennätti. Matti
piteli remelin toisesta päästä kiinni ja kuikka parkui täyttä
kurkkuansa...
"No lyö nyt sinä", sanoi Paavo hengästyneenä, -- "annahan minä pitelen!"
Hän otti remelistä kiinni ja Matti rupesi kuikalle siveyttä opettamaan.
Mutta miten lienee sattunutkaan, ei Paavo muistanut kääräistä remeliä
kätensä ympäri, ja kun kuikka siinä tuskissaan rimpuili, pääsikin
häneltä remeli irti ja kuikka vierähti sillä kertaa kuplan laidalta
lampeen...
"Katsoppas pakanata, kun pääsi irti!..." -- virkkoi Paavo
yksinkertaisesti.
Ja kuikka leijaili keveästi omassa elementissään, koettaen kaikin
mokomin vapautua Paavon remelistä.
"No sitä nyt vasta on oikea juurin kurikka!... Kun päästää tahallaan
remelin irti kädestään!... No vielähän sanon ja sanon sanomasta
päästyänikin! Entäs semmoinen saalis!... Olisi se vastannut vaikka
kymmenenkin hauen torikkaa... Minunpahan olisikin pitänyt ruveta
kuikkaa konttiin panemaan".
Näin torui ja riiteli, pani ja patsitteli Seppälän Jussi, joka koko
ajan oli ääneti ja naurussa suin toisten poikain peliä katsellut. Nyt
havahtui hän kuitenkin toimettomuudestansa, hän näki, että heidän
tummanen saaliinsa meni pois aivan sulien käsien välistä.
"Laita lapsi asialle, käy itse perästä", -- murahti Saksalan Matti
miehekkäästi.
Tällä välin oli Paavo poloinen avossa suin ja silmiään räpäyttämättä
katsoa tuijottanut lammin pinnalla uiskentelevaa ja vähitellen
poistuvaa otusta. Hän ei kuullut sanaakaan toisten poikain valituksista
ja torumisista, hänellä oli sillä kertaa tärkeämpää ajateltavaa...
Vihdoin menivät hänen huulensa yhteen ja muodostuivat puoli-ympyräksi,
hänen silmänsä ummistuivat melkein umpeen ja hänen sasupäänsä kohosivat
alimmaisten silmäripsien tasalle. Tämän näköisenä osoitti hän kuikkaan
päin ja itkusta pakahtumaisillaan lausui nämät kaksi sanaa:
"Minun... reme... remelini!"
Enempää ei Paavo sillä kertaa olisi saanut lausutuksi, vaikka olisi
jokaisesta sanasta markka maksettu.
Toiset pojat eivät ensi hämmästyksessään ja harmissaan tulleet
ajatelleksikaan, että kuikka todellakin kaulassaan vei Paavon remelin,
johon se oli sidottu kiinni pitämistä varten. Mutta nyt kun he näkivät
Paavon omituisen muodon ja hänen katkeran itkunsa käsittivät he
vahingon koko sen laajuudessa.
"Hm! Sinä taisit jättää sille remelisi lyöntipalkasta", -- puheli
Seppälän Jussi pilkallisesti.
"Entäs tup... tuppi ja puukk... puukko!" -- voivotteli koeteltu Paavo
poloinen.
"Ne taisivat mennä kaupantekijäisiksi!" -- säesti Saksalan Matti.
"Niinpä Paavo on saanutkin palkan laidaltaan", -- virkkoi Seppälän
Jussi ja alkoi astuskella kankaalle päin.
Toiset seurasivat...
Vaan Paavon tuppiremelistä vapautuneena uiskenteli kuikka välkkyvällä
lammin pinnalla ja pudisteli sekä silitteli säntilleen sulkansa, jotka
äsköisessä epätasaisessa ottelussa olivat epäjärjestykseen joutuneet...
* * * * *
Siihen loppui poikain omituinen ongitusretki. Kotiin
päästyänsä eivät he puhuneet sanaakaan hauen sen vähemmin kuikan
hirttämis-yrityksestänsä, lausuivathan vaan, kun heiltä kaloja
kysyttiin:
"No eiväthän nuo syöneet tällä kertaa."