Pojat rupesivat oikein perinpohjaisesti haukea hirttämään.
Ensin mitattiin tarkasti kenen onkivapa oli pisin ja siksi havaittiin
Paavon vapa. Sitte tarkastettiin kenellä olisi liiaksi jouhisiimaa
vavassaan, ja sitä löytyi Jussilta vaikka yli tarpeenkin. Leikattiin
siis Jussin siimaa kyynärän verta ja sidottiin sen toinen pää lujasti
Paavon pitkän onkivavan nenään; toiseen päähän laadittiin surmasilmukka
eli ansa. Ja nyt ei muuta kuin Matti haukea hirttämään.
Mutta eipä se ole joka miehen tehtävä tuo hauen hirttäminen...
Varovasti kuin kengätön hevonen liukkaalla tiellä hiipi Matti hakoa
myöten niin lähelle haukea kuin mahdollista. Ja hengitystään pidättäen
seisoivat toiset pojat rannalla vartomassa, ikäänkuin tämän yrityksen
onnistumisesta tai onnistumattomuudesta riippuisi heidän ijankaikkinen
autuutensa. Päästyään niin likelle otusta, että luuli vavan nenän
ansoineen ylettyvän siihen saakka, laski Matti vapansa hiljakseen
veteen jokseenkin etäälle hauesta. Varsin hitaasti kuljetti hän sitte
ansaa haukeen päin ja kotvasen ajan kuluttua sai kuin saikin hän
silmukan sille päähän pujotetuiksi. Nyt yksi riuhtaus ja...
Ploiskis!
Matti pulikoi vyötäisiänsä myöten vedessä samassa suvannossa hauen
kanssa.
Kun ei olisi edes tuota onnettomuutta tässä maailmassa...
Luonnollisista ja helposti arvattavista syistä ei Matti parka
pyynti-innossaan ollut muistanutkaan pitää niin tarkkaa vaaria
tasapainostaan, kuin tässä tilaisuudessa käytettävänä olevalla
liukkaalla haolla toimiminen olisi vaatinut, ja hän putosi siis, juuri
haukea riuhtaistessaan, suin päin joen poukamaan, jossa tosin ei ollut
enempää kuin kyynärän verran vettä, vaan josta, rantaäyräiden korkeuden
ja jyrkkyyden tähden, oli täysi työ maalle päästessä. Onkivavan oli
Matti raiska pudotessaan päästänyt kädestään ja niinpä sai hauki vielä
sillä kertaa nuljautetuksi päänsä pois hirttosilmukasta.
"No sepä nyt vasta on aika kuntti!... Kun putoaa jokeen ihan sileältä
haolta!" -- torui Seppälän Jussi. "Minunpahan olisi pitänytkin ruveta
hirttämään".
"Kyllähän sitä on maalla viisaita kuin merellä vahinko tapahtuu...
Tuossa on vapa! mene ja ota nyt sinä se!" murisi Matti vihoissaan
kompuroiden rannalla ja riisuen kenkiään sekä vaatteitaan. Paavo auttoi
Mattia vaatteiden vääntämisessä ja kohta levitettiin ne yhdessä
sileälle nurmikolle päivän paisteessa kuivamaan. Jussi katseli sillä
aikaa näkyisikö hauesta enää edes jälkiäkään.
Ja näkyihän niitä...
Kotvasen kuluttua, kun Matin rypemisestä sekautunut vesi ennätti
selvitä, näkivät pojat, ei hauen jälkiä (mikä muutoinkin lienee
jokseenkin vaikeata), vaan itse kalan samassa suvannossa tuskin parin
sylen päässä entisestä paikastaan.
"Vieläkö yritetään?" -- kysyi Jussi toisilta.
"Niinkö hauen hirttoa?" .- vastasi Paavo.
"Niin".
"Yritetään!" -- huudahti Matti ja Paavo yhdestä suusta.
Ja sitä yritettiin...
Mutta raitis veden peto oli jo ensimmäisestä hirttoyrityksestä saanut
tarpeeksi kokemusta välttääkseen tuota hienoa ja mustaa kuoleman
paulaa, jota sen päähän kaikkia mahdollisia kavaluuden keinoja
käyttämällä koetettiin pujottaa. Se tosin salli useampia kertoja tuoda
ansan aivan lähelle, että pojat jo mielikuvituksessaan näkivät sen
peppuroivan kuivalla puron penkereellä, vaan silloin -- juuri viho
viimeisessä silmänräpäyksessä, kuin hirttäjän käsi jo oli hevätty
riuhtaisemaan sitä maalle -- silloin otti se aina joko hiljaista
"pakkia" taikka töytäsi "täydellä masinalla" silmukan läpi, niin että
uutterat pyövelin alut vihdoin väsyivät yhä uusia yrityksiä tekemään.
"Yrittäköön häntä enää se ja se!" -- ärjäsi vihdoin Seppälän Jussi ja
viskasi murhakoneen vapoineen tantereelle.
"Ja pitäisihän tästä jo lähteä Kuikkalammillekin", huomautti Saksalan
Matti pukien yllensä auringon paisteessa kuivatuita vaatteitaan.
"Niin, pitäisihän sitä, jos mieli", myönsi Jussi.
"No lähdetään sitte ja lähdetään paikalla!" -- kiirehti Paavo, joka
juuri oli saanut syöneeksi Matin antaman ison voileipänsä.
Ja puoliksi juosten puoliksi astuen alkoivat pojat kiirehtiä matkansa
päämaalia kohden...