Vaikka entisen miehen ei sanota toivoneenkaan muuta, kuin että aina
olisi kesä ja aina pyhä -- olipa sitte pouta tai sade, se oli hänestä
yhdentekevä -- oli sinä merkillisenä päivänä, jona tässä kerrottavat
kauheat hirttoyritykset tapahtuivat, ei ainoastaan kesä ja pyhä, vaan
myöskin tyyni ja pouta. Ja nämä ehdot täytettyään on elokuun päivä
Karjalassa kaunis...
Oli siis mitä herttaisin Sunnuntai-aamu, kun Saksalan Matti
onkivapoineen, pikku konttineen ja täysine, vähämultaisine
sättäkoloineen saapui naapuritaloonsa Seppälään, jossa toiset
onkimiehet, Seppälän Jussi ja Leskelän Paavo, häntä jo olivat jonkun
aikaa odottaneet. Eikä siinä enää Matin tultua jouduttu pitkään
siekailemaan, vaan täytyi lähteä matkalle, jos mieli ennen päivän
laskua joutua takaisin kylään, mistä Kirkkolammille oli hyväkin suden
mittaama ruotsinvirsta. Eikä sitä arveltu kaloitta kotia tultavan --
kaukana siitä! Särkiä, ahvenia, salakoita jopa haukiakin aikoivat pojat
tuoda kotiinsa paljon, paljon...
"Onko teillä mitään evästä?" -- kysyi Leskelän pikku Paavo toisilta
vähän vauraammilta onkikumppaneiltaan, kun olivat hetkisen astuneet
salopolkua.
"Entäs sitte?" -- kysyi Saksalan Matti vastaan.
"On minulla kaksi voileipää vastakkain, konttini pohjalla", -- lausui
Seppälän Jussi.
"Minä vaan kysyin sen vuoksi, kun en lähtökiireessä muistanut syödä
aamiastakaan", -- jatkoi Paavo vähän alakuloisesti.
"Kylläpä sillä miehellä on koko muisti!" -- äänsi Saksalan Matti.
"Olipa ihme, kun muistit ottaa vatsasi mukaan".
"Elä sinä Matti aina irvistele!... Minä kun siinä lähdön touhussa en...
muistanut. Vaan eiköhän sinulta liikenisi joku palanen minulle, niin
minä..."
"Minulla ei ole muruakaan mukanani", -- keskeytti Matti nyhjästen
Seppälän Jussia kylkeen, -- "vaan minä muistin lähteissäni pistellä
maitovelliä sen verran, että uskallan tämän päivää nälkäistä
haastatella".
"Elä ole milläsikään, Paavo, minä annan toisen voipalaseni sinulle", --
lohdutti Seppälän Jussi.
"En... minä... sinulta ota,... kun sinulla... on... niin... niin
vähän... itsel... itselläsikin", nyyhkytti Paavo poloinen nyt jo
täydellisesti itkun valtaamana.
"No siinä on miestä palanen!... Ruveta nyt tyhjän tähden itkemään,
vaikka ei ole hätää vielä lähelläkään", -- puhui Matti ylvästellen.
"Vaan johan minä illalla Jussille sanoin..."
"Hyvähän sinun on rehennellä toiselle, kun olet kylläinen", -- lausui
Seppälän Jussi totisena.
"Minun... pi... pitää... kääntyä... ta... takaisin!" -- tyrskytteli
Paavo epätoivossaan ja alkoi, kohti kulkkua itkien, astella takaisin
kylään päin.
"Voi hullua, hah, hah, hah!" -- nauroi Saksalan Matti ja hyppäsi
käännyttämään Paavoa. "Saathan sinä minulta vaikka viisi voileipää,
vaikka minä ensin narrasin sinua. Kas niin!... Käänny nyt siivosti
takaisin ja heitä pois tuo tyhjä itku... niin! Joko sinulle paikalla
pitää?..."
"Eihän... minulla... vielä... ole hyvin nälkä, vaan minä luulin, ett'en
koko päivänä saa yhtään palaista", -- vastasi Paavo itkien ja nauraen
yhtä aikaa. Hetkisen kuluttua tyyntyi hän kokonaan.
Näin keskustellen olivat pojat joutuneet matkansa puolitiessä olevalle
Myllypurolle, jonka yli heidän oli kuljettava Kuikkalammille
mennessään. Ja vaikka he olivatkin, mielestään, jo ennen tämän puron
tyhjäksi ongittaneet, päättivät he kuitenkin siihen kerran, kaksi,
onkeansa viskata. Sattuisipa vaikka kiiskin torikka onkeen
töksähtämään... Kukin pojista meni eri "kalapaikalta" koettamaan.
Ei tuntunut syövän...
Seppälän Jussi ja Saksalan Matti käärivät jo ongensiimojansa kokoon,
aikoen lähteä matkaansa jatkamaan, kun Leskelän Paavo juosta haihattaa
hengästyneenä heidän luoksensa.
"Pojat... pojat!... Täällä... tuolla... Minä näin..."
Ja hän viittoi käsillään sinne päin, mistä oli tullut, läähättäen niin,
ett'ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.
"No no... Mitä nyt?... Mitä kummaa sinä näit?" -- kysyivät toiset
yhdestä suusta.
"Minä näin... tuolla... suuren... hyvin suuren hauen!" -- sai Paavo
vihdoin lausutuksi.
"Ole tyhjää hupajamatta! Eihän tässä purossa ole milloinkaan haukia
nähty", -- lausui Seppälän Jussi epäilevän näköisenä.
"Mutta nytpäs näkyy! Ja jos ette usko, niin lähtekää katsomaan. Minä
panen vaikka sormen silmäni päälle, että se on hauki", vakuutti
innostunut Paavo.
"Viitsimmekö lähteä tuon hupakon jäljestä juoksemaan", esteli Saksalan
Matti vastahakoisena.
"No katsokaa: Vieköön piru silmän päästäni, jos siinä ei ollut hauki!"
-- vannoi Paavo kiihkoissaan, pitäen sormea toisen silmänsä päällä.
"Niin! Mutt' siinäpäs se on vielä silmä, ja siellä se on haukikin haon
vieressä maata votjottamassa!"
Viimeisiä sanoja puhuessaan osoitti hän oikean kätensä etusormella
vannomukseensa käytettyä silmäänsä, mutta vasemmalla peukalollaan
purolle päin.
"Saattaahan tuota käydä katsomassa, koskapa Paavo on niin varma
asiasta", -- arveli Seppälän Jussi, "eipähän tuo paljoa aikaa viene".
Ja uteliaina alkoivat toiset pojat hiljakseen hiipiä Paavon jäljestä
ihmettä katsomaan. Uteliaisuus oli nyt jo niin vallannut Saksalan
Matinkin, ett'ei hän muistanut äsköistä epäilystäänkään, vaan meni
toisten mukana. Astuessaan koetti Paavo varmuuden vuoksi vielä kerran
sormellaan, oliko silmä hänen päässänsä paikoillaan...
"No mihinkä se nyt hävisi?... Se oli ihan tuossa paikassa... tuon
lumpun juuressa... hiukan tällä puolella tuota haon oksaa", --
kuiskutteli Paavo hätäisesti ja osoitti vavallansa erästä vedestä ylös
pistävää puoleksi lahonnutta oksaa.
"Johan minä sen sanoin, ett'ei siinä mitään ole... Paavo joko ei ole
mitään nähnytkään tahi... tahi on Vetehinen hänen silmänsä kääntänyt",
ärisi Saksalan Matti tyytymätönnä.
"Mutt' eipäs kääntänyt silmiäni!" intti Paavo.
"Käänsi kuin käänsikin sinulta silmät, tahi sinuun on tarttunut joku
metsännenä eli... eli vesihiisi?" -- pilkkasi Matti.
"St, hiljaa pojat! Täällä on hauki... tuon haon vieressä..." -- supatti
Seppälän Jussi.
Silmiänsä hieroen kurkistelivat toiset pojat jyrkältä jokeen...
"Vaan enpähän minä mitään näe", -- lausui Matti totisena katsoen niin
tarkasti ja vihaisesti veden pintaan kuin koulumestari aapikseen.
"Hihihi! Taisi vesihiisi ottaa Matilta silmät päästä!"
"Katso nyt tarkasti... tuossa se on!..." -- kuiskasi Paavo iloissaan,
kun ei joutunut valehteliaksi.
Ja siinä se olikin, sen näki nyt Mattikin...
Varovasti poistuivat pojat joen äyräältä edemmäksi pitämään neuvoa,
miten saisivat hauen kotiinsa.
"Ajetaan se pois syvästä suvannosta ja säikäytetään oikein, niin se
hyppää itse maalle", -- ehdotteli Paavo.
"Mokoma viisas! Milloinka sinä olet nähnyt kalan maalle hyppäävän?" --
riuskasi Matti.
"Enhän minä sitä itse ole nähnytkään, vaan kun... kun Kala-Meriläinen
sanoi, että... että? Mustalla merellä kalat välistä hyppäävät
laivoihinkin ja että... että ne ovat valmiiksi keitetyitä", -- koetti
Paavo selittää hämillään.
"Mene sinä Kala-Meriläisesi kanssa Mustalle merelle keitetyitä
kaloja laivoilla pyytämään! -- Olivatkohan nuo kalat tuimia vai
maistuivatkohan ne riimisuolaisilta?... Etkö kysynyt Kala-Meriläiseltä,
olivatko ne vedessä keitetyitä vai voissa paistettuja?..."
"Kunhan vaan Kala-Meriläinen ei olisi polttanut suutaan kiehuvassa
liemessä!" -- - pilkkaili Saksalan Matti tavalliseen tapaansa.
"Kun olisi edes särjen liuru, jolla koetella ongittaa; eihän se
kuitenkaan sättää syö", -- tuumaili vakava Seppälän Jussi korvallistaan
kynsien ja toisten kinapuheista huolimatta.
"Koetetaan ottaa leuan alta ongella", -- ehdotteli nyt Saksalan
Mattikin vuorostaan erittäin viisaan näköisenä.
"Tehdään niin! Tehdään niin!" -- huusi Leskelän Paavo iloissaan.
"Mutta... kelläs teillä on leukaonki?" -- kysyi Seppälän Jussi.
Pojat katsoivat hetkisen suut auki toistensa silmiin. Nyt vasta
havaitsivat he, ettei heillä ollutkaan muassa muita kuin pieniä
"enkeliska" onkia, jotka eivät missään tapauksessa olisi kestäneet
moista petoa.
Silloin kirkastui yht'äkkiä Seppälän Jussin alakuloinen muoto. Hän
henkäsi syvään, sylkäsi rutostaan, löi näppiä ja lausui juhlallisesti:
"Vot -- niin!..."
"No, Jussi, no! Sanoppas nyt!" huudahtivat toiset kalamiehet yht'aikaa.
"Emmeköhän ripusta sitä hirsipuuhun -- näin vertauksilla puhuen", sanoi
Seppälän Jussi verkalleen.
"No niin! Hirtetään pahus, hirtetään!"... huudahti Paavo ja tähän
ehdotukseen suostui, vaikka vähän epäillen, Saksalan Mattikin.