Niinkuin hyvällä syyllä sopi odottaa, oli Pata-Manninenkin varsin
kärkäs rupeamaan osakkaaksi yhteiseen voikauppaan toisten kanssa --
eipä hän ilman olisi Pata-Manninen ollutkaan!
"Ostetaan vaan voit; täytyyhän tässä koettaa edes jotakin kauppaa
tehdä", -- oli hän lausunut Saksa-Manniselle kun tämä hänelle
voisalaisuuden ilmaisi. "Ja eihän tuo patakauppakaan tahdo enää tähän
maailman aikaan oikein luonnistua."
Tehty kuin puhuttu.
Heimokset läksivät voin ostoon kukin sovitulle suunnalleen. Ja
pyhäiltana vähää ennen maata menoansa olivat Vävy- ja Pata-Manniset
panneet puupuntarinsa vanhaan lihan suolaveteen yöksi likoamaan, "jotta
ei Pietarissa mittatappua tulisi." Mutta Saksa-Manninen, joka ennestään
oli kuuluisin voin mittausopissa, oli niin vakuutettu suuresta
voitostaan tässä voi-asiassa, että päätti nyt mitata ostettavansa voit
varsin tunnollisesti, ja viskasi siis kaikkein nähden puupuntarinsa
yöksi uunille kuivamaan.
"Vähemmänpähän sanovat liikaa ottavani", vastasi hän, kun hänelle
huomautettiin, että niin menetellen saattaisi tulla mittatappua. Mutta
kukapa sen tiesi, mistä syystä Saksa-Manninen tällä kertaa päätti näin,
suoraan sanoen, aivan rehellisesti kauppaa tehdä. Kenties aikoi hän
nykyisellä suoruudellaan keventää edes hiukan entisellä väärällä
mitalla hankitusta syntikuormastaan. Niin kenties --.
Ja voita saivat puulaakimiehet kovasti.
Seuraavana keskiviikko-iltana, joksi ostajat olivat myyjien käskeneet
tuoda voit Vävy-Mannilaan, tulla töyhysi voikorvoja toinen toisensa
perästä Vävylän isoon pirttiin. Siellä lyödä päntättiin ne miehissä
suuriin putsiloihin, jotka sitte visusti kiinnilyötyinä ja
vannehdittuina vieritettiin yöksi talon tyhjään talliin "missä muka ei
ainoastaan vilpoisa ilma, vaan erittäinkin tallin terveellinen haju,
estäisi kalliita voiloita sulamasta." Tämä oli sitäkin mukavampi, kun
hevoisia ei kesillä koskaan tallissa pidetty, ja kun voiputsien talon
kellariin laskeminen sekä niiden sieltä ylösnostaminen olisi vaatinut
ei ainoastaan verrattomasti enemmän työtä, vaan ollutpa vielä
vaarallinenkin; sillä olisivathan raskaat voitynnyrit voineet särkyä
vierittäessä kolahdellessaan kellarin koviin kivirappuihin. Ja kaikissa
tapauksissa oli voiputsien talliin panosta se silminnähtävä etu, ett'ei
tarvinnut peljätä kellarissa olevien täysien viilipyttyjen kaatuvan,
eipä edes läikähtelevänkään, putseja vieritellessä. -- Mitä tuo tallin
haju mahdollisesti tuli vaikuttamaan voiden vastaiseen makuun, se ei
juohtunut kellekään mieleen, ja jospa se olisi jollekulle juohtunutkin,
niin se kai arveli, että "kyllä se kuitenkin venäläiselle välttää,
sillä milloinkahan me saanemme edes mitään hänen tavaraansa, olipa se
sitte joko henkistä tahi aineellista laatua, jossa ei olisi sekä
Venäjän nahkan että myöskin tupakan hajua"...
* * * * *
Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla,
hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa
miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla
toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä
emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä
mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset
kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan
toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos
hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai
vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin
lausuivat: "No entäs sitte?" --
Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä
puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa
yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä
tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden
"pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.
Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista
pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta
hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin
eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista
otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä
vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä
löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme
suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko
voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja
hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei
mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen
jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman
keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla
kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan
maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia
ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle
oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa
pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua
viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen
maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi
vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut
ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään,
mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon
maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna
nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella
kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.
Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä
hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä
laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut
lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja
niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin
latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät
oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa
maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa
kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan.
Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin
juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi
maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun
täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi
hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa
niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan
aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" --
Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet
lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun
ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada
käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän
heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan
saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut
täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he
molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan
valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi
tehdä edes makkaroita!"
Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.