Niin. -- Tulihan se Torstai-aamukin, jolloin Mannisten oli määrä lähteä
voinensa Pietari-matkaansa aloittamaan. Aamusella varhain, jo ennen
päivän nousua, kokoontuivat molemmat toiset Manniset hevoisinensa
Vävy-Mannilaan, jonka talon tallissa yhdeksän täyttä voitynnyriä
odotteli rattaille päästäksensä ja josta sitte oli päätetty yhdessä
lähteä matkaa jatkamaan.
Alussa näyttivät kaikki asianhaarat lupaavilta. Hevoiset
löydettiin metsästä ilman erityistä etsimistä, eikä Pata-Mannisen
liinakkotammakaan, joka aina muulloin oli ollut pakenia, sinä aamuna
ollut pakoa edes yrittänytkään; aivan niinkuin muutkin hevoiset oli se
kiini antautunut ja tinkimättä antanut panna suitset päähänsä. Yöllä
oli myöskin kaupungista tullut Perna-Pekka, ja hän oli kertonut
voihinnan eilen nousseen parikymmentä kopeikkaa. Ja näitä kaikkia
paitsi näytti tulevan erinomaisen suotuisa ilmakin voin kuljettajille,
sillä taivas, joka auringon noustessa oli ollut aivan selkeä, peittyi
vähitellen harmailla, kovannäköisillä pilvillä, ja tuulikin oli yöllä
kääntynyt pohjanluoteelle. Ei siis ollut huolta siitä, että voit
sulaisivat auringon paahtaessa, ei ainakaan alkumatkasta. Kuten
sanottu: matkan alku näytti varsin onnistuvalta.
Mutta niinkuin kaikki muutkin suuret ja hyvät asiat, ei Mannisten
Pietari-matkakaan saanut alkaa ilman vastoinkäymisiä ja pahoja enteitä,
vaikka ne olivatkin vähemmän tärkeää laatua. Pata-Manninen, näet, oli
juuri lähtöpäivää vasten yöllä nähnyt unta, että Uti Sinkkonen oli
vaihtanut hänen sataruplaisensa puhtaaksi hopearahaksi, jotka
hopearahat sitte hän, Vävy- ja Saksa-Manninen olivat jakaneet
keskenänsä. Sitä paitsi nauraa räkättivät harakat koko aamun miesten
kuormia laatiessa milloin Vävylän saunan katolla, milloin pihamaan
aidanseipäistä, niin ett'ei tahtonut toisensa puhetta kuulla.
Saksa-Manninen tosin kerran huusi: "Syy sihen!" ja viskasi aimo halon
harakoihin päin, vaan nämät eivät siitä pitäneet sen enempää lukua kuin
että muuttivat riihen katolle, jossa rupesivat pitämään vielä pahempaa
elämää. Ja päälle päätteeksi sai sika käsiinsä Vävylän isännän
eväsvakan, josta se jo ennenkuin huomattiinkan sai purreeksi rikki
munavoi-askin ja popsi nyt sitä hänelle kovin harvinaista ruokaa
mielihyvissään suutansa maiskuttaen. -- Eipä siis puuttunut pahoja
enteitäkään pitkämatkalaisilta.
Saatiin siinä vihdoin kuormat laadituiksi ja nuoritetuiksi, niin
mentiin tupaan jäähyväisille. Siellä veti Saksa-Manninen povestaan aimo
taskumatin, jonka hän oli äsken täyttänyt kärrissään olevasta
viisikannuisesta eväsnassakasta, ja pyysi emännältä "kyynärää."
"Otetaampas, naapurit, tästä piiskaryypyt, niin eroavat kaikki
hiimostit meistä", -- lausui hän totisesti pikarin saatuansa.
"Näinköhän", -- vastasi Vävy-Manninen pelonalaisesti ja jo jokseenkin
alakuloisena.
"Eipä siltä, eipä siltä", -- selitti Saksa pikaria täyttäessään. --
"vaan syy siihen on juuri se, kun emme tänä aamuna ole ottaneet edes
aamusiunausta."
"Syy mihinkä?" -- kysyi Pata-Manninen keskusteluun puuttuen.
"Syy siihen, että harakat nauravat ja että sika yritti syömään naapurin
eväät, -- -- -- mutta saadaanpas täältä!" Ja Saksa-Manninen paiskasi
suuren pikarillisen tislieriä pyöreään poskeensa.
"Näinköhän meille ei käy huonosti tällä Pietari-reissulla" -- tuumasi
Vävy-Manninen Saksan uudelleen pikaria täyttäessä.
"Niin minäkin luulen, että tie nousee pystyyn, jos ei ennen niin
Pietarin portilla", jatkoi Pata-Manninen naapurinsa puheesen.
"Syy sihen?" -- kysyi Saksa-Manninen saatuansa pikarin täytetyksi.
"Vieläkö siihen sen parempia syitä tarvitsee kuin ne, jotka itse äsken
mainitsit", -- vastasi Pata-Manninen.
"Eipä siltä, eipä siltä", -- sanoi Saksa-Manninen tapansa mukaan
hätäisesti, -- "vaan ottakaahan ryypyt, että päästäisiin viimeinkin
lähtemään."
"Minua jo rupeaa epäilyttämään koko tämä voiasia", -- lausui
Vävy-Manninen pikaria huulilleen nostaessaan.
"Ja syy siihen, jos saan luvan kysyä?" -- kysyi Saksa-Manninen
tiukanlaisesti.
"Eivätkö liene narranneet sinua siellä kaupungissa käydessäsi."
"Eipä siltä, eipä siltä;" -- huudahti Saksa vähän vihastuneena. "Tuossa
on Pata-Manniselle ryyppy; nakkaa se naamaasi ja lähdetään paikalla
ajaa hiveltämään. Saadaan nähdä, missä se tie pystyyn nousee, kun minä
ajan edellä."
Ja heimosnaapurukset istuivat kukin kuormallensa sekä läksivät ajaa
huijottamaan Pietariin päin. Saksa-Manninen ajoi edellä ja lauloi:
"Pietarista, Pietarista mulle muija tuodaan
Ensi vuonna Juhannussa kuuliaisia juodaan."
"Jos kaiken hyvän lisäksi akka sattuisi ensiksi vastaan tulemaan", --
sanoi Vävy-Manninen noin pari virstaa saloa kuljettua, kun hevoiset
astuivat ylämäessä.
"Silloin minä en aja enää askeltakaan eteenpäin, vaan käännyn paikalla
takaisin", -- vastasi siihen Pata-Manninen.
"Sen minäkin teen."
"Ja sen minäkin teen!" -- huusi Saksa-Manninenkin toisille kuormansa
päältä nauraen. "Vaan saattepa nähdä, että akka ei uskalla ensiksi
vastaamme tullakaan, sillä syy sihen -- -- --"
"Tpruuuu" -- huusi Saksa-Mannisen perässä ajava Pata-Manninen niin että
salo kajahteli.
He olivat tulleet kylätietä ajaen eräälle noin parin virstan päässä
kylästä olevalle matalahkolle mäen nyppylälle, joka oli ainoa korkeampi
paikka sillä penikulman pituisella tasaisella hongikkokankaalla, joka
eroitti Kastelammin kylän vallan maantien varrella olevasta
kirkonkylästä. Tälle kunnaalle näkyi jokseenkin pitkältä kirkkotietä,
ja kun tuttavamme nyt sen korkeimmalle kohdalle pääsivät, näki
Pata-Manninen vanhan vaimo-ihmisen astua jupparoivan noin
viidenkymmenen sylen päässä heille vastaan.
Nyt meidän lienee helppo arvata "syy siihen", miksikä Saksa-Mannisen
lause jäi keskentekoiseksi ja minkä tähden hänen heimomiehensä
Pata-Manninen niin äkkisesti pidätti hevoistansa.
"Tpruu vieläkin!" -- ärjäisi Pata-Manninen seisattaen hevoisensa ja
hypäten alas rattailtaan.
"Mikä nyt tuli?" -- kysyi viimmeksi ajava Vävy-Manninen, joka oli
kaiken huomionsa kiinnittänyt Pata-Mannisen kummalliseen käytökseen,
eikä niin heti havainnut asian oikeata laitaa.
"Katso eteesi, ettäs näet", lausui Pata-Manninen hieman juhlallisesti.
"Tässä on nyt tällä kertaa Mannisten kaupunki", -- lisäsi hän sitte
katkerasti hymyillen.
Nyt vasta hoksasi Vävy-Manninenkin millä kannalla asiat olivat. Hänkin
näki omilla kristillisillä silmillään, että Kati Laukatar, Jormanalan
puolihupsu ruotisyöttiläs, astua nilkutti vesisuinensa kummun rinnettä
ylöspäin heille vastaan. Ja Vävy-Manninen ei tässä ankarassa
silmänräpäyksessä tainnut muuta kuin panna kätensä ristiin ja lausua:
"No, semmoinenhan nyt ei ollut hyvä!"
Saksa-Manninen, joka tavallansa oli koko retken johtaja, oli tällä
välin hänkin seisattanut hevoisensa ja katsoa tuijoitti nyt, sanaakaan
lausumatta, suu auki, tuohon pahan onnen enkeliin, joka Kati
Laukattaren muodossa hitaasti mutta varmasti par'aikaa nosti Mannisten
Pietaritietä pystyyn -- ja aivan alamäessä! Vihdoin, kun Kati
helmojansa kannatellen oli ehtinyt lengertää matkamiesten kuormain luo,
pääsi Saksan pakahtuneesta rinnasta käheät sanat:
"Syy siihen -- -- --"
Ja hän hyppäsi alas kuormansa päältä hänkin.
"Syy siihen!" -- kiljasi hän nyt selkeämmällä äänellä ja astui Katin
eteen, puistellen jykevää nyrkkiänsä kolmen tuuman päässä tämän
litteästä ja asianomaisella tavalla noetusta nenästä.
"Mittee sie huuvat?" -- kysyi vähäkuuloinen onnen enkeli omituisesti
hymyillen.
"Sekö s--tana sinut juuri pani tänne kuljeksimaan" -- ärjyi vihasta
vaahtoava Saksa-Manninen, -- "vaan kyllä minä näytän sinulle Ilomantsin
leimauksen", -- Ja hän yritti tarttumaan kamarakourillaan
ruotivaivaiseen.
"Terveisiäkö Holopaiselta? -- -- niinkö sanot? -- no Jumala pitäköön
terveinä tuojat ja laittajat!" -- pakisi puolihupakko kuuro. (Erästä
vanhaa poikaa, Holopaista, Kati, näet, piti sulhaisenaan).
"Kyllä minä annan sinulle terveiset, eipä siltä!" -- mutisi vihastunut
voisaksa ja tarttui kauniin morsiustajan olkapäihin.
"Näinköhän viitsit, miehinen mies, purkaa vihaasi viattomaan
mielipuoleen", -- sanoi Vävy-Manninen tullen väliin.
"Eipä siltä, eipä siltä", -- koetti Saksa-Manninen selittää häveten
tyhmää käytöstänsä -- "vaan mitäs varten juuri hän tuli ensiksi
vastaamme".
Hän hellitti kätensä Katista.
"Ei suinkaan se ole hänen syynsä", -- virkkoi Pata-Manninen
vuorostansa.
"Jiäkee hyväst' ja sanokee terveisiä Holopaiselle kun kelevannoo", --
puheli Kati Laukatar mennessänsä. Hän, poloinen, ei voinut edes
aavistaa, minkä vahingon hän vastaantulollaan Mannisille teki.
"Siinä se nyt on", -- lausui Pata-Manninen vihoissaan Saksa-Manniselle.
"Sinun kauppa-intosi on tehnyt meidät jotakuta sataa hopearuplaa
köyhemmiksi. Olipa toki hyvä, että minä ostin voita vajaalla kymmenellä
ruplalla puudan."
"Samaa minä myös sanon, ja sanonpa vielä senkin, että semmoinen
voi-into, kuin Saksalla oli, ei ole koskaan hyväksi" -- lisäsi
Vävy-Manninen naapurinsa puheesen. "Ja minä poloinen, kuin maksoin joka
puudasta puolen yhdettätoista hopiaa!" -- jatkoi hän vaikeroiden.
"Eipä siltä!" huudahti moitittu Saksa-Manninen jälleen innostuneena.
"Minä lähden uhallakin, vaikka yksinäni, Pietariin ja näytän, ett'ei
Uti Sinkkosen puhe petä ja ett'ei Niemis-Tahvo joutavia kirjoittele.
Vähät minä mokomasta vastaan tulijasta, eikä hän, sitäpaitsi, olekaan
mikään oikea akka. Ja syy siihen -- -- --."
Hän keskeytti puheensa, sillä kirkolta päin kuului kovaa kärryin
jyrinää ja heimokset näkivät erään herrasmiehen ajavan täyttä ravia
pikimustalla hevoisella ja linjaalikärryissä heitä kohti. Pian pääsikin
ajaja uuteen "Mannisten kaupunkiin" ja kaupungin kolme asukasta
tunsivat hänet heti Niemis-Tahvoksi, joka jo useina kesinä peräkkäin
oli käynyt heidänkin kylässänsä voin ostolla.
"No trastui miehille!" -- lausui tulija iloisesti pysähdyttäen
hevoisensa. "Mihinkäs Manniset nyt niin miehissä voita vetävät?" --
Niemis-Tahvon tarkka voisilmä oli näet pian huomannut, mitä tavaraa
miesten kuormissa oli.
Miehet katselivat hämillään toistensa silmiin, eivätkä yrittäneet saada
sanaakaan suustansa.
"Nythän kuumissa ollaan", -- jatkoi vastatullut vieras ihmetellen, --
"kun eivät miehet saa sanaa suustansa. Jäikö kielenne kotia?"
"Syy -- -- hm -- -- tuota -- siihen", -- yritti Saksa-Manninen
lausumaan, vaan hänen sanansa takertuivat kurkkulakiin.
"Voin hinta on Pietarissa kohonnut", -- puhui Niemis-Tahvo koettaen
edes tätä tietä saada isännät haastelemaan.
"Näinköhän?" -- vastasi Vävy-Manninen katsahtaen terävästi puhujaan.
"No johan minä sen sanoin!" -- riemuitsi Saksa-Manninen.
"Paljonko siellä voipuudasta maksetaan?" kiehittäytyi jo
Pata-Manninenkin kysymään.
"No harassoo! Nämä taitavat olla voikauppiaita", arveli Niemis-Tahvo
itseksensä. "Yksi maksaa enemmän, toinen vähemmän, vaan sanokaahan jo,
mihin menette voikuorminenne?" -- jatkoi hän ääneensä.
"Yritimmehän -- -- hm -- -- -- tuota -- -- -- Pietariin", -- -- vastasi
Vävy-Manninen.
"Ha ha ha! Te Pietariin, ha ha ha!" -- nauroi leikkisä Niemis-Tahvo,
"no nythän ihmeissä ollaan! ja voikaupalle, näen minä, vai mitä
varten?"
"Eipä siltä, eipä siltä", -- vastasi Saksa-Manninen, -- "ihmisethän
siellä ovat ennenkin käyneet."
"Ovat kyllä ja käyvät vastakin; mutta eiköhän teille ole parasta, että
myytte nyt tässä voinne minulle, niin ette menetä hyvää heinäaikaa
reissutessanne, eivätkä venäläiset vie voitanne polkuhinnasta", --
tuumaili asiantunteva Niemis-Tahvo.
"Myödään vaan, myödään vaan!" -- huudahtivat ikäänkuin yhdestä
suustansa Vävy- ja Pata-Manniset.
"Eipä siltä, eipä siltä! Saatetaan tässä itsekin mennä Pietariin", --
rehenteli uskalias Saksa-Manninen.
"Mutta mepäs vaan emme lähde enää sinun hupsun jäljestäsi juoksemaan!"
-- tiuskasi Pata-Manninen.
"Myödään vaan voimme pois, kun on ostaja paikoilla" -- tuumaili
Vävy-Manninen toisten kinaa sotkeaksensa.
"Ethän sinä osaa muuta kaupita kuin Suojärven patoja ja Aunuksen
jätkiä", pisteli Saksa-Manninen Pata-Manniselle.
"Suus' kiini, mokoma puupuntarin lijottaja!" -- ärjäisi Pata-Manninen
vastaukseksi.
Ja siinä olisivat miehet kenties enemmänkin kinastelleet -- kukapa
takaa, ett'ei käsikahakkakin olisi kohta ollut valmis, ell'ei
ystävällinen Niemis-Tahvo olisi tullut väliin ja saanut riitelijöitä
sovitetuksi. Hän vakuutti heille vakuuttamalla, että Pietarissa saapi
nerokas myyjä nyt korkeintaan kaksitoista ruplaa voipuudalla, mutta
tuohon hintaan myödessä pitää jo olla suurempi summa voita,
vähintäänkin viisisataa puutaa. Ja kun hän oli usein ennenkin
Mannisilta voita ostanut, ei hän tälläkään kertaa viitsinyt heille
tyhjää tarjoakkaan, vaan maksaa yksitoista ja puoli ruplaa puudalta.
Rahat saavat käteen paikalla, kun voit ovat mitatut.
"Ettekös te Uti Sinkkoselle kirjoittaneetkaan voin hinnasta?" --
kuiskasi Saksa-Manninen toisista salaa Niemis-Tahvon korvaan. Hän oli
jo kokonaan lauhtunut äsköisestä kiukustansa.
"Mille Uti Sinkkoselle?"
"Sille Sinkkolan Uti-herralle, joka aina sikari hampaissa kaupungin
katuja kävelee".
"Ahaa! Tuolle kaupungin herrain narrilleko? -- En, en koskaan ole
tarvinnut hänen kanssaan kirjevaihdossa olla".
"No herrain narrikos se sitte onkin?" -- kysyi Saksa-Manninen niin
viattomana kuin vastasyntynyt lapsi.
"Ettekös te sitä ole vielä tätä ennen tienneet?"
"Eipä siltä, eipä siltä", -- virkkoi Saksa-Manninen häpeissänsä ja
poistui hevoisensa luo. Hän ei enää pitänyt tarpeellisena jatkaa
keskustelua Sinkkolan Uti-herrasta Niemis-Tahvon kanssa, sen olisivat
toiset Manniset ehkä kuulleet -- -- -- Hänen suustansa kuului kuitenkin
outo kirahdus ja se kenties ei tietänyt hyvää Uti Sinkkoselle. --
Toiset Manniset olivat sill'aikaa kuiskailleet keskenänsä ja
ilmoittivat nyt Niemis-Tahvolle, että he suostuvat voikauppaan, vaan
ainoastaan sillä ehdolla, että voi mitataan Vävy-Mannilan vaakassa
Kastelammilla ja että Niemis-Tahvon tulee ne omalla kustannuksellaan
vedättää pois.
"No sama se!" -- lausui Niemis-Tahvo ja kättä lyötiin kaupan
vahvistukseksi.
"Kippis sen päälle!" -- äänsi Saksa-Manninen kuormansa luota, ja toiset
näkivät kuinka hän ryysti lipistä ilolientä. Matkanassakka oli hänen
kainalossansa.
"Täältä saatte harjakkaat".
"No jokos sinäkin myyt voisi Niemis-Tahvolle?" kysyi Pata-Manninen
vielä vähän niinkuin ivaten.
"No ne on niinkuin myöty, vaikk'ei vielä kättä lyöty", -- vastasi Saksa
laskien nassakasta lipin uudelleen täyteen. "Kipsaappas Tahvo! Kyllä
tämän pitäisi olla ihmisten ruokaa", -- jatkoi hän ojentaen lipin voin
ostajalle.
"'Isviniitte', sanotaan Pietarissa kuin ryypätään" -- sanoi voisaksa ja
laski lipin sisuksen sinne mihin se oli meneväkin.
Ja siinä sitte harjakkaita oteltiin. Miehet sitoivat hevoisensa kiini
petäjiin tien varrelle ja istuivat itse kuivalle käpykankaalle piiriin
Saksa-Mannisen eväsnassakan ympärille. Vähitellen kokoontui äsken
perustettuun "Mannisten kaupunkiin" väkeä enemmänkin, sillä kaikki
tiellä kulkijat tahtoivat tietysti saada selkoa siitä, mikä matkalaisia
kunnaalla pidätteli: Ja havaittuansa, että se oli Saksa-Mannisen
eväsnassakka, ei kellään ollut niin kiirettä, ett'ei olisi joutanut
miesten kanssa vähää tarinoimaan ja muutamaa lipillistä tyhjentämään,
varsinkin kun Saksa-Manninen evästään ehtimiseen tarjoili.
Miesten siinä keshustellessa ja "rätnäillessä" tultiin lopulla
havaitsemaan, että koko se tappu, joka Mannisille tästä voikaupasta
Saksa-Mannisen kalliin oston tähden tuli, ei tehnyt enempää kuin vähän
vajaan valikin. Ja kun molemmat toisetki Manniset -- luultavasti
Saksa-Mannisen eväsnassakan vaikutuksesta suostuivat rupeamaan
osallisiksi, niin teki se yleensä, omia vaivoja lukematta, vähän yli
kahdeksan ruplaa mieheen.
"Tuo nyt ei ole tappu eikä mikään", lohdutteli heitä Niemis-Tahvo,
"tuon verran tapata kuin tapata, tahi sitte olla tykkänään
tappaamatta".
"Mutta sanokaapas, hyvät ystävät, mikä teidät seisatti tälle mäelle,
kun ette eteenpäin ajaneet?" -- kysyi Niemis-Tahvo puheen lopuksi.
"Meille tuli -- hm -- me rupesimme -- -- --", yritteli Vävy-Manninen
vastaamaan.
"Elähän sinä, annahan minä haastan sen asian", -- ehätti Saksa-Manninen
väliin. "Syy siihen oli se, että me rupesimme -- -- tuota -- --
miettimään, mikä olisi pantava tämän mäen nimeksi."
"No, joko saitte sille nimen?"
"Jo kyllä, eipä siltä".
"Mikä se on?"
"Mannisten kaupunki".
"Mannisten kaupunki! -- No sehän sille sopiikin vallan hyvin".
"Sopii kyllä, ja otetaanpa ryyppy ristiäisiksi", -- puheli
Saksa-Manninen hyvillään, kuin oli osannut kääntää puheen tälle
suunnalle.
"Otetaan vaan, semmoinen tuumahan ei ole paha", -- tuumasi
Vävy-Manninenkin.
"Niin, otetaan vaan ryyppy", säesti Pata-Manninenkin sekaan.
Ja Saksa-Manninen täytti taas lipin.
"Eläköön Mannisten kaupunki!" -- huudahti Niemis-Tahvo ryypätessään.
"Eläköön!"
"Eläköön!"
* * * * *
Jos, lukijani, sinulla joskus olisi halua ja mahdollisuutta -- ja onhan
niitä molempia ainakin muutamilla -- matkustaa suorinta tietä Joensuun
kaupungista Ilomantsin "pokostalle", tulisit matkallasi kulkemaan
Kastelammin kylän kautta. Ja se puhelias kyytipoika, joka sinua tästä
ystävällisestä kylästä eteenpäin kyyditsisi, lausuisi, pari virstaa
kylästä eteenpäin ajettuanne, eräällä pienellä petäjikkökunnaalla:
"Oletteko, herra, ennen tätä tietä kulkenut?"
"En", pitäisi sinun vastata.
"Mikäs kumma teille on hattuun tarttunut?" jatkaisi poika, ja hän
katsoisi vallan totisena päähineesesi.
Sinä tietysti paljastaisit paikalla pääsi, ottaaksesi hatustasi mitä
pikemmin pois tuon "kumman".
"Mutta eihän siinä mitään ole", -- lausuisit äreästi, havaittuasi
hattusi vallan puhtaaksi.
"Ei se ollutkaan sen vaarallisempaa, vaan tällä mäellä nostavat kaikki
ensi kertaa kulkijat hattuansa".
"Mitä varten?"
"Ollaan Mannisten kaupungissa..."
Kaksi hirttoyritystä.
Kirjoitti Koito.
"Siis murhia taas!" -- ääntää yksi lukijoistani.
"Se on kauheata!" -- lausuu toinen.
"Hm! Ja vanhaa", -- jatkaa kolmas, asiantuntija.