"Terve taloon!" -- lausui Saksa-Manninen astuissaan eräänä kirkkaana
Heinäkuun sunnuntai-aamuna naapurinsa ja hyvän ystävänsä Vävy-Mannisen
tuvan kynnyksen yli juuri kun talon väki parhaallaan oli aamiaisella,
-- "terve taloon ja siunaa Jumala ruokaa!" --
"Sitä Jumala suokoon! Käypä istumaan, naapuri, ja pistä piippuun."
Näin sanoen päästi isäntä vyönsä alta puoliksi täyden pässinnahkaisen
massinsa, jossa riippui komea vaskinen "hunsvotti", ja ojensi sen
kesken syöntinsä vieraalle.
Talon väki jatkoi ruokailuaan ja vieras pani piippuun.
"Sinähän, Saksa, kävit eilen kaupungissa. Missä hinnassa siellä nyt voi
on?" -- kysyi isäntä, puheen aluksi.
"Hehei!" -- vastasi Saksa-Manninen haukotellen. "Ei nyt olisi voita
lähelläkään, kun vaan emännät paljon hätää kirnuaisivat. Pekkalassa
tehdään voikauppaa siten, että: kuli voita puuta jauhoja, vaihda kuin
veistä."
"Näinköhän?"
"Eipä siltä, eipä siltä, jos vähän erehdyin puheessani, vaan kaikkeahan
sitä kiireessä sattuu", -- oikasi Saksa-Manninen vähän hämillään. "Se
kumminkin on totta, että Pekkalan puodissa vaihdetaan voipuuta ja
jauhokuli päänään."
"Semmoinenhan asianlaita on hyvä", myönsi isäntä jatkaen suurusteluaan.
"Ja syy siihen, että voin hinta on niin korkealla, kuuluu olevan
se, kun Pietarissa maksetaan nykyään siitä tavarasta valikki
[viidenkolmatta ruplan raha] puudalta."
"Näinköhän?"
"Eipä siltä, eipä siltä."
"No semmoinenhan ei ole paha."
Isäntä pisti puukon tuppeen vyöllensä, pani kätensä ristiin, sihautti
vähän kielellään siunaukseksi ja nousi pöydästä.
"Syy siihen -- --", alkoi Saksa-Manninen puhetta jatkaaksensa.
"Lähdetään tänne mökkiin tarinoimaan", -- keskeytti Vävy-Manninen,
kutsuen siten vierastaan talon vierashuoneesen, jota hän
vaatimattomasti "mökiksi" nimitti.
"Tulisihan tätä tuvassakin toimeen", esteli vieras, vaan astui
kuitenkin isännän jälestä kammariin. --
* * * * *
"Minkä tähden sinä, naapuri, noin julkisesti kaikkien kuullen puhuit
voihinnan nousemisesta? Eikö olisi ollut parasta pitää se salassa,
ostaa koko kyläjään voit ja viedä ne Pietariin?" -- lausui rikas
Vävy-Manninen naapurusten kahden kesken kammariin tultua.
"Syy siihen -- --", rupesi Saksa-Manninen vastaamaan, vaan samassa
astui talon emäntä sisään pannen pöydälle vanhanaikaisen nahkoitetun
taskumatin, suuren hopiapikarin ja leipäkannikan. Hän poistui kohta.
"Syy siihen -- --" alkoi Saksa taas puhettaan.
"Kasteleppas, naapuri, huuliasi", -- keskeytti häntä yhä isäntä,
kaataen matista kotitekoista tislieriä pikarin kukkurilleen. Siihen
hyvään aikaan ei näet vielä vieraan taloon tultua emännän tarvinnut
ensi töikseen tarttua kahvipannun sankaan. Kahvin keitto oli erittäin
harvinaista.
"Syy siihen, että kaikkien kuullen olen ilmoitellut voipuudan
Pietari-hinnaksi valikin, onkin oikeastaan se, että... että..." (tässä
vilkasi hän molemmin puolin kupeillensa) "sen oikea hinta Pietarissa
onkin kaksi sinikauhtanaa" [venäläiset 25 ruplan setelit olivat silloin
sinisiä] sai Saksa-Manninen vihdoin sanoneeksi. Viimmeiset sanat lausui
hän puoleksi supattamalla Vävy-Mannisen korvaan.
Tästä sanomasta hämmästyi isäntä niin, että hänen isot harmaat silmänsä
kävivät kahta suuremmiksi ja hän sai sanotuksi ainoastaan tuon tavaksi
tulleen kysymyksensä:
"Näinköhän?"
"Eipä siltä, eipä siltä!" -- vakuutti naapuriserkku hyvillänsä ja
kasteli huuliansa pikarissa sen verran, että sen sisus vajui ainoastaan
puolillensa.
"Kylläpä sinulla ovat vielä lujat hampaat, naapuri", -- lausui isäntä
tointuneena ja katsoen pikariin, -- "vaikka olet jo yli
viidenkymmenen."
"Syy siihen?" -- kysyi vieras leikaten leipää sapuskaksi.
"Kun kehtaat puraista poikki noin pienen palan", lausui isäntä
leikillisesti osoittaen pikaria.
"Eipä siltä, eipä siltä", -- vastasi Saksa-Manninen nyt jo yskän
ymmärtäen, -- "vaan väliin on ruoka makea."
"Napauta vaan pohjaan, naapuri. Tämän pitäisi olla tavallista ruokaa,
vaikka se on kotiliedellä keitettyä, puhellaan sitte enemmän
voi-asioista."
"Hyvä on ruoka, eipä siltä; kyllä tätä kelpaa ihmisen nauttia", --
myönsi Saksa-Manninen ja tyhjensi pikarin jättäen siihen kuitenkin
tilkan pohjaan, ett'ei muka juomariksi oppisi.
Ja siinä istuivat heimokset sitte puolille päivin, vähä väliä
maistellen kotitekoista "ruokaa" sekä keskustellen voi-asioista.
Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli
ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin
rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli
kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo
puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä
voita?" -- olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa
hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille,
tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" Päästyänsä sitte Heikkilän
pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko
Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti
kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana
joutaisi ajelemaan", -- oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle,
niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", -- oli ukko Heikki
virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat
kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia
ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja -- kaikki ilman
maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. Mutta hänpä ei
ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa
nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", -- oli hän sanonut
ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat
puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman
Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit,
jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan
ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa
päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan
kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen",
-- oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" -- oli ukko Jehki, Pekkalan
pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", -- oli hän lausunut
äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" -- Silloin oli Jehki
kuiskaissut jotakin Uti Sinkkosen, tuon rehellisen ja viisaan Sinkkolan
Utin, korvaan, joka oli puodissa seissut sikaria poltellen. Heti sen
jälkeen oli Uti Jehkin huomaamatta vihjaissut häntä jälestään pihalle,
ja siellä kertonut, että Jehki muka oli pyytänyt Utia maanittelemaan
häntä myymään voinsa Pekkalaan, vaan että Uti, joka aina tietää kaikki
asiat ennenkuin muut, vanhan ystävyytensä vuoksi, kielsi häntä myymästä
voitansa mihinkään, vaan käski hänen viemään ne itse Pietariin, jossa
voinhinta nykyään oli viisikymmentä ruplaa puudalta. "Mistä te sen niin
tarkoin tiedätte?" -- oli Saksa-Manninen kysynyt Utilta. Silloin oli
tämä vetänyt taskustaan paperin, jossa oli nähtävästi ollut
venäjänkielistä kirjoitusta, vaan jossa numero 50 oli aivan selvästi
kirjoitettu. Tämän paperin eli kirjeen oli Uti sanonut viime postissa
saaneensa ystävältään, Niemis-Tahvolta, joka oli parhaallaan Pietarissa
voikauppaa pitämässä. Siinä kirjeessä seisoi, niinkuin Uti Sinkkonen
oli hänen kuultensa selvällä Venäjän kielellä lukenut, että voista
maksetaan nyt Pietarissa viisikymmentä hopearuplaa ja enemmänkin
puudalta. Tästä yhtä hauskasta kuin hyödyllisestäkin ilmoituksesta oli
hän, Saksa-Manninen, tietysti niin ihastunut, että osti heti-Pekkalasta
rommiputelin, jonka sitte Pekkalan portin pielessä yhtenä Utin kanssa
nauttivat. Sitte oli hän hiipinyt Heikkilän pihaan ja pistänyt
sukkelaan hevoisen takaisin puikkoihinsa, vaikk'ei se vielä ollut
ehtinyt tarpeeksi syödäkään, sekä lähtenyt kiireimmittäin ajamaan
kotiin. Tosin olivat Heikkilän niinkuin Pekkalankin pojat huutaneet
häntä vielä kauppoja tekemään, vaan hän oli porottanut tammaa
Kurkijokelaisella kupeelle eikä enää kuunnellut edes heidän
puheitaankaan. --
Tämän kertomuksen aikana istui Vävy-Manninen niin hiljaa, kuin hän
olisi kuunnellut hevoisen kelloa sitä kiinni ottamaan mennessään
laajasta aituuksestaan. Ja loppupäätökseksi miesten keskustelusta tuli
se, että heidän tulee niin pian kuin mahdollista, ja viimmeistäänkin jo
huomisaamuna, lähteä voin ostoon, yhden yhtäännepäin toisen toisaanne,
ja ostaa sitä tavaraa niin paljon kuin suinkin lähiseuduilta yhteisillä
rahoilla saada voi. Kenellekään muille ei heidän pitäisi voin oikeata
Pietarihintaa sanoa, kuin molempain heimomiehelle Pata-Manniselle,
jonka naapurukset päättivät ottaa yhteen kauppaan osalliseksi,
varsinkin sen vuoksi, kun tiesivät hänellä olevan "takana" muutaman
sataruplaisen. Tiedon asiasta ja yhteisestä "affääristä" lupasi jo
samana iltana Saksa-Manninen antaa Pata-Manniselle, jonka tuli käydä
ostamassa voit lähiseutujen salotaloista ja mökkilöistä; he itse
sitävastoin pitäisivät huolen pääkylästä. Päälle päätteeksi luettiin
nyt molempain isäntäin rahavarat ja nähtiin, että heillä oli tähän
tärkeään voi-asiaan käytettävänä yhteensä vähän yli puolen
kuudettasadan ruplan ja muutamia kymmeniä kopeikoita.
Kun voi-asia vihdoinkin oli sovittu niin hyväksi kuin mahdollista ja
kun matissakaan ei enää päivää vasten katsoessa näyttänyt olevan
enempää kuin noin puolen pikarillista, päätti Saksa-Manninen viimmein
lähteä viemään asiasta tietoa Pata-Manniselle. Lähtiessä vielä
vakuutteli häntä Vävy-Manninen ostamaan voit niin huokealla kuin
mahdollista, vaikkapa saisi kymmenellä ruplalla puudan, sekä mittaamaan
hyvästi; ett'ei mittatappua Pietarissa tulisi.
"Viittätoista ruplaa vähemmällä en osta puutaakaan", -- lausui
Saksa-Manninen pontevasti lyöden hatullaan kämmeneensä.
"Näinköhän?" -- kysyi Vävy-Manninen ehdottomasti.
"Ja syy siihen on se, kun me itse saamme vähintäänkin viisikymmentä
ruplaa", -- jatkoi Saksa mielissään.
"Semmoinenhan ei olisi paha."
"Eipä siltä, eipä siltä!" -- vakuutteli Saksa-Manninen vielä porstuassa
mennessään.