Parikymmentä vuotta takaperin -- kenties hiukan enemmänkin -- asui
Kastelammin kylässä, eräässä Pohjois-Karjalan herttaisimmassa
sopukassa, kolme kovaa talon isäntää. He olivat heimoa keskenänsä ja
kaikilla heillä oli yksi ja sama sukunimikin, Manninen, vaikka -- sen
puolen kansan yleisen tavan mukaan -- kunkin heidän sukunimensä eteen
oli pantu lisäke eli "korkonimi", jotka korkonimet eivät ainoastaan sen
vuoksi olleet tarpeelliset, että naapurit, heistä puhuessaan, taisivat
heidät toisistansa eroittaa, vaan erittäin huvittavatkin siihen
katsoen, mistä nuo "karahteerit" olivat alkunsa saaneet.
Vanhinta ja varakkainta näistä Mannisista kutsuttiin joka paikassa,
mihin vaan hänen nimensä kuuluisuus ulottui, Vävy-Manniseksi, ja siihen
oli aivan luonnollisena syynä sekä se yksinkertainen ja varsin
luvallinen seikka, että hän oli mennyt kotivävyksi erääsen seudun
varakkaimpaan taloon naiden sen ainoan tyttären, että myöskin tuo tämän
puolen ihmisten yleinen ehk'ei kenties niinkään luvallinen halu
pilkkaamaan toista sellaisilla lauseparsilla kuin: "Harakka ei ole
lintu, kotivävy ei ole mies" y.m.
Toinen isännistä ikäjärjestyksessä oli Saksa-Manninen, joka
aatelintapaisen nimensä etupuolen oli hankkinut jo kauvemman aikaa
harjoittamallansa kaupitsemisella. Erittäin innokkaasti oli tämän
kunnianimen omistaja edesmenneinä aikoina "saksuvoinut" voita, ja oli
tuo voikauppa siihen aikaan ollutkin tavallista edullisempaa ei
ainoastaan salomailla asuvain voin myyjäin hinnan tietämättömyyden ja
asian ymmärtämättömyyden tähden, vaan paljoa enemmän voin ostomitassa
käytettyjen puupuntarien aina vettä tirskuvain ponsien vaikutuksesta,
jonka tähden uskaliaimmilla pilkkakirveillä oli väliin, sopivassa
tilaisuudessa, tapana Saksa-Manniselta kysyä: "Paljonkohan puupuntari
nyt nokkaansa ottaisi?" --
Nuorin ja viimeinen heimoksista, Pata-Manninen, kuljetti vielä tämän
kertomuksen aikoina useammat talvikuormalliset malmikattiloita
Suojärveltä kotiseudullensa ja kaupitsi niitä sitte siitä käsin aina
Kuopiota ja Savonlinnaa myöten. Patain välissä sanottiin hänellä
kuitenkin melkein aina olleen kulirepaleihin kääritty puolikko
reessään, jossa hän, kysyttäessä, tavallisesti sanoi "Aunuksen jötkiä"
kuljettavansa, vaan jonka sisustaa ostajat tavallisimmasti käyttivät
erään paljoa liukkaamman ja itsekullekin likeisemmän kappaleen
saranoiden voiteeksi, kuin kärrin akselien, ja verrattomasti sulavamman
nahkan pehmittämiseen kuin meillä on tapana nähdä nahkurien
työhuoneissa. Eikä ihmettelemistä sentähden kovinkaan ollut, jos oman
kylän pojatkin, useinkin pyhän seutuina, saivat Pata-Manniselta
"Aunuksen jötkiä" kenkäinsä voiteeksi; ja jos he sitte joskus, voiteen
käytettyänsä, pahemmin lipesivät ja kaatua köntsähtelivät liukkaalla
kylän tiellä livakoilla lapikkaillaan, niin kenpä sitä olisi millään
tavalla voinut kääntää Pata-Mannisen syyksi? -- Pois se! Täytyyhän
voiteen vaikuttaa. Ja livetä kumpsahtelevathan nuo ihmiset joskus
paljaalla tervallakin voidelluilla lapikkailla. Tottakai jötki on
toista kuin terva ja vieläpä Aunuksen jötki...