Vankeudesta päästyäni viivyin ainoastaan muutaman viikon Sortavalassa.
En joutanut enää odottamaan niin kauan kuin ylioikeuden päätös tuossa
minun omituisessa rosvojutussani joutuisi. Se tuli jälkeenpäin. Minun
täytyi rientää kotiini. Minun täytyi tavata isääni. Minulle tuli
kiire...
Ja onkos tuo niin ihmeellistä?
Jo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin
minä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme
nähneet, ei isäni ollut suostunut minua "herraksi" tekemään. Kun
minulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin
vielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei
tuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.
Mutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten
taivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää
antamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman
toiveeni toteuttamiseen? -- Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun
kuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta
rinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.
Vihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin
käteni häneen päin...
"Isäni!..."
"Minun poikani!..."
* * * * *
Seuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin
ylä-alkeiskoulun kolmannelle luokalle.
(Loppu.)
Mannisten kaupunki.