Sillä aikaa kun minua koetettiin totuttaa vankilan ilmaa hengittämään,
vietettiin entisen mestarini suutari Löttösen talossa sangen tukalaa
elämää.
Suutaria oli ruvennut yskä vaivaamaan tavallista kovemmin...
Eräänä iltana minun piiskuu-yritykseni edellä huusi suutari ruo'an
laittajaansa, jona oli eräs vanhanpuolinen naisihminen, makuusuojaansa.
"Varistapas tsajua ja laita tila kuntoon", -- lausui hän.
"Mikäs mestaria nyt vaivaa?"
"Tuo vietävän yskähän se kun..."
Ja suutaria rupesi taas tikeyttämään.
Tsajua laitettiin ja sitä juotuansa laittausi mestari makaamaan, vaikka
oli vielä jotenkin aikainen.
"Haenko minä tohtorin?" -- kysyi ruoan laittaja.
"Ole hupisematta -- eihän se ole muuta kun tavallista yskää. Mene
makaamaan!"
Ja niin sitä ruvettiin makaamaan.
Mutta mestarin kammarista kuului tuon tuostakin kyökkiin outoa
liikettä. Milloin sieltä kuului ikäänkuin ihmisen kävelyä, milloin
tuolien tai muiden huonekalujen siirtelemisestä syntyvää narinaa,
milloin taas ikäänkuin kaksi ihmistä olisi keskenään haastellut.
Ensimmältä ei tuo palvelijatar siitä sen enempää välittänyt, vaan
vihdoin kuului sieltä sisältä sellainen kiljahdus, että nainen
säikähtyneenä hyppäsi vuoteeltaan. Hän hiipi sen oven luo, joka hänen
huoneensa suutarin makuukammarista eroitti, ja asetti silmänsä avaimen
reikään.
Sieltä sisältä näkyi outoa.
Mestari oli noussut vuoteeltaan, sytyttänyt kynttilän ja käveli nyt
ympäri kammarin lattiaa ikäänkuin jotain etsien. Hänen silmänsä olivat
nurin päässä ja koko muotonsa hurjan ja kauhistuneen näköinen. Muita ei
huoneessa näkynyt.
Yht'äkkiä katsahti suutari taaksensa ja ärjäsi:
"Älä liikuta minua!..."
Kauhistuksesta vavisten avasi palvelijatar kammarin oven.
"Herra siunatkoon! Kuka täällä mestaria hätyyttää?"
"Etkö näe, sen narttu, Eliashan se on!"
"Mitä hän teistä ajelee?" -- kysyi muija yhä kauhistuneempana, kun tuli
vakuutetuksi, ettei huoneessa ketään muita ollut kuin he kahden.
"Etkö kuule!... Hän helisyttää korviini noita riksin riivatuita ja
näyttelee minulle veristä selkäänsä. Katsos!... katsos nyt!... Tuossa
se lurjus 011 ja huutaa korviini: 'Pellit auki!'... Vaan kyllä minä
sinut vielä opetan!... Tuokaapas tänne polvinauhani!..."
Ja suutari lähti kuin hurja juoksemaan ympäri huonetta.
Mutta säikähtynyt palvelijatar töytäsi ulos naapurista apua hakemaan.
Hetken perästä joutui hän apumiehineen takaisin ja kun he tulivat
suutarin makuusuojaan, oli tämä polvillaan sänkynsä vieressä ja
asetteli polvinauhaa sängyn tolppaan... Ihmisten tultua kapsahti
suutari ylös ja ärjäsi:
"Mitä teillä on täällä tekemistä?"
"Minä hain vaan näitä ihmisiä avuksi, kun mestari sanoi Eliaksen
olevan täällä hätyyttämässä", -- lausui vaimo.
Mutta suutari oli jo tullut tuntoihinsa ja sanoi:
"Mokoma hupsu, mitä juoksentelee! Eihän se ollut muuta kuin pahaa unta.
Menkää hyvät ihmiset kotiinne."
Ja lopun yötä makasi suutari rauhallisesti.
Aamulla ei hän kumminkaan enää jaksanut nousta vuoteeltaan. Hän
käänteli ja kiemurteli siinä koko päivän kuin tulisilla hiilillä,
pyyhkien tuon tuostakin kylmää hikeä otsaltaan. Lääkäriä tai pappia ei
hän suvainnut kutsuttavan, vaikka hoitajattarensa vähä väliä niistä
huomautti. -- Ja niin sai vihdoin sekin päivä iltaan kuluneeksi.
Mutta seuraavana yönä puoliyön aikaan -- se oli juuri sen aamun
edellinen yö kuin minua aiottiin piiskata -- oli suutarille tullut
hirmuinen tuska. Hän kutsutti seurakunnan kirkkoherran ja pari
todistajaa luoksensa ja tunnusti heidän kuultensa, että hän oli tehnyt
väärän valan tuossa minun riksiasiassani. Sitte pyysi hän kirkkoherran
tekemään testamentin hänen omaisuudelleen -- muka siltä varalta, että
hän siihen tautiin kuolisi. Kirkkoherra teki testamentin ja siinä oli
suutari määrännyt kaiken muun omaisuutensa noin kolme tuhatta ruplaa --
seurakunnan vaivaisille, vaan tuhannen ruplaa oli hän määrännyt minulle
maksettavaksi heti hänen kuoltuansa.
Pyhän ehtoollisen annettuansa lähti kirkkoherra pois suutarin luota ja
tämä oli näyttänyt rauhassa rupeavan nukkumaan. Mutta kun hoitajamuija
aamulla varhain meni sairasta katsomaan, näki hän tämän hirttäytyneenä
polvinauhaansa, jonka oli sitonut sänkynsä tolppaan. Muija juoksi heti
hätäpäissään viemään tapauksesta tietoa kirkkoherralle, joka taas
kiiruhti asiata ilmoittamaan tuomarille, jolle hän testamentin ohessa
antoi myös erään paperilapun, mikä oli löydetty tuolilta suutarin
sängyn vierestä, ja jossa suutari omakätisesti oli tunnustanut
tehneensä väärän valan tuossa minun varkausjutussani ja itse panneensa
avainkimpun taskuuni Poutasen puodissa. Tuomari taas lähti vuorostaan
vankihuoneelle asiata minulle ilmoittamaan ja joutui juuri parahiksi
paikalle, kun piiskaaja-mustilainen oli jo nostanut kätensä minua
lyödäksensä. Hän oli huutanut nuo sanat: "Älä lyö!" jotka sitte
vaikuttivat sen, ett'ei minua piiskattu.
* * * * *
Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen kutsuttiin minut
tuomarin luokse, joka ilmoitti minulle, että koska suutarilla ei ketään
tiettäviä perillisiä ollut, jotka voisivat ruveta testamentista
riitelemään, saisin minä siinä määrätyt tuhannen ruplaa kohta omikseni.
Vaan kun olin vielä ala-ikäinen, niin oli tuomari ilmoittanut asian
isälleni, minun luonnolliselle holhojalleni, jonka tuli laillisesti
valvoa suutarin testamentti sekä hoitaa omaisuuteni kunnes lailliseen
ikään pääsisin. Tuomari kertoi myös minulle, että vaikka hän lain
mukaan ei ollutkaan oikeutettu estämään minun rangaistustani, kun
oikeuden tuomio jo oli lakivoimainen, sanoi hän sen kuitenkin
tämmöisessä kovin "harvinaisessa" tapauksessa uskaltaneensa tehdä, ja
oli varma siitä, että ylioikeus, vaikka särky-aika jo olikin ohitse,
purkaisi tuon väärän tuomion. Jonkun ajan perästä kutsui hän minua
kuulemaan ylioikeuden päätöstä asiassa.
Ja tähän päättyi minun rosvona oloni.