Seuraavana aamuna kunnioitettiin minua vanginvaatteilla ja --
jalkaraudoilla.
Kello yhdeksän aikana tuli vanginvartija noutamaan minua oikeuteen.
Huhu pienen "poikarosvon" vangitsemisesta oli heti asian tapahduttua
levinnyt ympäri tuon hyvän pikkukaupungin. Ja kun nyt minua raudoissa
katua myöten oikeuskartanolle saatettiin, oli suurin osa Sortavalan
sekä hienommasta että karkeammasta yleisöstä, varsinkin naisista,
keräynyt kaduille, omin silmin nähdäksensä ja surkutellaksensa minua,
tuota jo niin nuorella ijälläni muka syvästi langennutta poikaparkaa.
Ne noista armeliaista ihmisistä, jotka eivät voineet tai viitsineet
lähteä ulos, asettivat kuitenkin kasvonsa niin lähelle kapeille
kaduille päin antautuvia ikkunoitansa kuin suinkin mahdollista. Ja
olipa, tottatieköön, pari vanhaa rouvaa pyhäpukuihinsa puettuina ja
suuret silmälasit päässä, istua kököttämässä hökkeliensä katoilla --
totta lienevät peljänneet niin suuren säentungoksen tulevan, ett'eivät
luulleet muualta saavansa päivän sankaria oikein mieliksensä ihailla.
Ja arvaahan sen jo sanomattanikin jokainen, miltä minusta tuntui
tämmöinen arvon anto!...
Ehdittyämme lähelle oikeushuonetta juoksi vastaani Kuokkalan Mari,
joka, niinkuin tiedämme, oli tuon ennen kertomani "ensimmäisen
tervehtijäni" palveluksessa. Itkusta tukehtumaisillaan riensi hän
luokseni saadakseen muka vielä kerran nähdä minua, lapsuutensa ystävää
ja leikkitoveria.
"Voi voi kuitenkin, Eliasparka, mille viralle sinä nyt olet
heittäytynyt! Mi... minun sy... däm... meni on pa... pakahtua
ajatellessani, että si... sinä olet ros... rosvo!" -- nyyhkytteli Mari.
Silloin murtui kokonaan minunkin sydämmeni, vaikka siihen asti olin
koettanut näyttää levolliselta.
"Voi Marirukka, voi minua!" -- vaikeroin tuskissani. "Surkuttele minua,
vaan älä koskaan usko minua varkaaksi. Vaikka minut hirtettäisiin, niin
Jumala tietää, että olen viatoin!"
"Astu matkaasi! Vai vielä tässä vetistelet ja rupeat itseäsi
puolustamaan. Tee se oikeudessa, jos voit!" -- ärjyi saattajani ja
antoi minulle tuntuvan muistutuksen liiasta heikkohermoisuudestani.
Heti oikeuskartanoon tultuamme olikin minun asiani esillä.
Oikeuden esimies luki ensin -- luultavasti virallisuuden vuoksi --
erittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa,
jonka jälkeen alkoi asian tutkinto.
Yleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani,
tuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta
"pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi" kuten hänen
viimeiset sanansa kuuluivat.
"No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari
Löttöseltä, vai miten?" -- kysyi tuomari minulta.
"En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka
sitte noita rahoja ja avaimia", -- vastasin minä niin tyynesti kuin
ensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.
"No, mistä sinä ne sait?"
"Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti
suutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa
ollessamme."
"Äitivainajaltasi!" -- kertoi tuomari. "Jopa taisit poikaparka erehtyä,
sillä eihän vainaja voi mitään antaa."
"Ei, mutta hän lähetti rahat minulle."
"Voiko vainaja sitte jotakin lähettää?"
"Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti
valehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta
tuomittaisiin", -- ehätti suutari selittämään.
Tämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett'en osannut
puhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.
Tämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he
antoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni -- luulivat
suruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän
asettua, jatkoi tuomari kyselyään.
"Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat
äitivainajaltasi?"
"Voinhan sen helposti tehdä", -- vastasin minä, vedin taskustani tuon
äitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain
kaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä
kertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että
muissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin
kertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin.
Silloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni
loppuun kysyi hän:
"Oliko ketään siinä luonasi silloin kun nyytin avasit?"
"Ei niin sielua."
Syvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät
säteilivät pirullisesta ilosta.
"Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin
puoltansa pitää", -- sanoi hän. "Eihän kukaan rehellinen ihminen voi
uskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut
ennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee
tuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään
puolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen
valmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden
pyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat
heti annettaisiin minulle."
"Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia
viattomuudestasi?" -- kysyi sitte tuomari.
"Mitäpä minä muuta enää voinen", -- vastasin toivottomana.
"No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä
pöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä
varastetut?" -- kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.
Tämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi
kekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa
vavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea
yskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai
lausuneeksi:
"Mitäpäs valan sijaa tässä lienee?"
Silloin näytti tuomari suuttuvan. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:
"Sanokaa paikalla, suostutteko vannomaan vai ette?"
"Kyllä... kyllä..., korkea oikeus... mi.. mi... minä su... os... tun",
-- sopersi suutari rykien.
"Astukaa sitte valalle", -- lausui tuomari juhlallisella äänellä, --
"vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen
edessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä
valalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!"
Taas ryvitti suutaria hirveästi... Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä
kuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi
hammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen
puristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin
jälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin
irtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä... tuo
kummallinen yskä... häntä tuon tuostakin keskeytti:
"Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän
evankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä
pöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat
varastetut... niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun
puolesta!"
"Pellit auki", [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa
oikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin
todistavan] -- käski tuomari "ja asianomaiset astukaat ulos!"
Hoiperrellen ja hampaitansa näytellen huojui suutari ulos, vaan
päästyänsä eteishuoneesen, ei hän enää kyennytkään oikeuden päätöstä
kuulemaan -- hänet näet taas tapasi tuo omituinen yskänsä...
Oikeuden päätös oli seuraava:
"Kihlakunnan oikeus on asian lopullisesti tutkinut; ja koska entinen
suutarin oppilas Elias Eskelinen ei ole voinut toteen näyttää saaneensa
rahat ja avainkimpun jollain rehellisellä keinolla, sekä koska toteen
on näytetty ja Elias Eskelinen itse tunnustanut, että suutari Löttösen
avaimet löydettiin Eskelisen taskusta; sentähden ja varsinkin Eskelisen
omiin sekaviin puheisin sekä suutari Löttösen todistukseen katsoen,
näkee kihlakunnan oikeus selville tulleen, että Elias Eskelinen on
mainitut rahat ja tavarat suutari Löttöseltä varastanut, jonka tähden
rahat ja avaimet määrätään Löttöselle takaisin annettaviksi ja vastaaja
Eskelinen tuomitaan saamaan kuusi paria raippoja ensi kerran
varkaudesta sekä vetämään sakkoa kolme kertaa varastetun tavaran arvon
eli neljäkymmentä kahdeksan ruplaa, joka sakko on, varojen puutteessa,
sovitettava kahdentoista päivän vankeudella vedellä ja leivällä."
"Tahdotko särkeä poika asian?" -- kysyi tuomari päätöksen luettuansa.
Mitäpä minä vielä siihen aikaan nuista "särkemisistä" tiesin kuin
savi-astioiden rikkomisesta! Sentähden jäinkin ääneti ällöttämään
tietämättä sanoa sitä taikka tätä.
"Astukaa ulos!" -- kaikui tuomarin ääni -- ja minua lähdettiin
kuljettamaan takaisin vankeuteeni.
Etehiseen tultuani näin suutarin istuvan tuolilla sanomattoman ahnailla
silmillä katsellen käsissään noita kuuttatoista riksiä, jotka oikeuden
palvelija oli hänelle juuri tuonut.