Ja sitte minua pidettiin vankeudessa, kunnes aika joutui, että minun
tuli kärsiä määrätty rangaistukseni.
Se tapahtui 29 p:nä Marraskuuta v. 18.. Ankara pakkainen oli yöllä
kylmänyt maan kovaan routaan ja vaikka lunta tosin ei sanottavasti
näkynyt, oli ilma täydellinen talvisää, Kansaa oli vankihuoneen
pihalle, jossa piiskuupaalu seisoi, kokoontunut niin paljon kuin siihen
suinkin mahtui, ja nimismies sekä piiskaajamustilainen seisoivat minun
saapuessani jo patsaan juurella valmiina panemaan toimeen rangaistusta,
joka kaikkien muiden sivistyskansain käsityksen mukaan on tuskin
eläimillekään sovelias, vaan jota meidän rakkaasta isänmaastamme ei
liene vielä kokonaan ihmistenkään suhteen lakkautettu.
Tämä oli kuitenkin kenties liian kova koettelemus kuusitoista
vuotiaalle viattomalle nuorukaiselle -- ja luultavasti sentähden --
pyörryin minä jo ennenkuin minut ehdittiin patsaasen nostaa.
En tiedä kuinka kauan siinä lienevät minua selvitelleet, vaan kun
silmäni avasin käski nimismies taas vetämään minut ylös patsaasen.
"Armoa, herra nimismies, armoa!" -- rukoilin minä.
"En minä ole mikään armon jakaja", -- murisi hän ja minut nostettiin
käsiraudoistani niin ylös patsaasen, ett'eivät jalkani maahan
ulottuneet.
"Tästä näette, hyvät ihmiset, esimerkin", -- puhui nimismies läsnä
olevalle kansalle, -- "miten varkaat rangaistaan. Olkoon se
itsekullekin varoitukseksi ryhtymästä tuohon häpeälliseen rikokseen."
Sitte kääntyi hän piiskaaja-mustilaiseen ja lausui ankarasti:
"Ota vitsat ja tiedä lyödä kovasti, sillä muussa tapauksessa saat niitä
itse maistaa!"
Paita vedettiin ylös hartioiltani...
"Armias Jumala auta minua!" -- kirkasin minä kun kuulin vitsain ilmassa
suhahtavan.
Silloin kuului takaani, vähän kauempaa, karkea ääni:
"Älä lyö!"
Enempää en kuullut sillä kertaa...
* * * * *
Selvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni.
Käsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät
paraikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan
Kuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä.
Läsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan
kirkkoherra.
Ensin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen
selveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni.
Kaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä
nyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen
kokoontuneet.
Yksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä,
vaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka
kerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin
armahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?...
Taikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun
viheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä,
niinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään
uhraamaan ainokaista poikaansa?...
Nämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa
perästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää
selvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:
"Hän näyttää jo virkoavan."
Nyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: "Älä lyö!" jotka
viimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka
nuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.
Sillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja
minä nousin istualleni lattialle. Seppälän Mari yritti halaamaan minua,
vaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan:
"Elias Eskelinen! Tästä hetkestä lähtien olette te vapaa ja saatte
mennä mihin haluatte. Minä lähetän heti asiasta tiedon ylioikeuteen,
jonka päätöksen saatte jälkeenpäin kuulla. Me tapaamme kohta toisemme."
Minä kuuntelin tuomarin sanoja kuin härkälinnun laulua ja katselin
avossasuin ympärilläni oleviin ihmisiin. Hetkisen tuossa katseltuani
nousin seisaalleni ja silloin ei voinut enää mikään Maria pidättää. Hän
hyppäsi kaulaani ja huudahti:
"Oi Elias! Sinä olet kuitenkin viatoin!"
Ja siinä hän sitte itkeä nyyhkytteli kotvasen aikaa kenenkään
häiritsemättä.
"Viatoin... viatoin!" -- kaikui korvissani ja se tuntui minusta niin
ihmeen suloiselta...
Vaan mitä oli tapahtunut? -- Oliko taivaan vanhurskas hallitsija
vihdoinkin käynyt tuomiolle meidän maan matoisten kanssa ja näyttänyt
toteen minun viattomuuteni, jota itse en ollut osannut tehdä? -- Oliko
järkähtämätöin oikeus ja taivaallinen viisaus viimmeinkin voittanut
tämän maailman pahain ihmisten kavalat juonet?...
Vaan minulla ei ollut aikaa pitkiin mietteisin.
"Lähde", -- kuiskasi Mari korvaani ensimmäisen puuskan ohi mentyä,
"lähde kanssani minun asuntooni, siellä kerron sinulle ihmeellisen
pelastuksesi."
Ja niin me lähdimme vapaasti Marin kanssa läpi ihmisjoukon, joka teki
meille tietä.
Oi vapaus, vapaus, minkä arvoinen sinä oikeastaan olet!, Eipähän sinun
todellista arvoasi tuntenekaan se, ken ei koskaan ole tarvinnut sinua
kaivata. Ainoastaan ne, jotka viattomasti kadottavat sinun ja joiden
sydän ei vielä kokonaan ole paatunut, voivat antaa oikean arvon
sinulle. Kenpä muu parhainkaan säveltäjä voisi antaa noille
lukemattomille omituisesti surullisille vankien lauluille sen
verrattoman kaipauksen kaiun, kuin juuri ne itse, jotka sielunsa
pohjasta sinua halajavat, vaan joiden täytyy toivottomina viettää
aikansa yksinäisyydessä lukkojen ja telkkimien takana, yksin armaan
auringon valonkin puutteessa! Melkeinpä täytyy epäillä, että "Hän antaa
aurinkonsa paistaa niin pahain kuin hyväinkin ylitse." -- Ja kuinka
moni tässä maailmassa lienee saanut ja saanee syyttömästi sinua
kaivata!... Oi vapaus, vapaus! Koska kuitenkin kaikkein viattomain
kahleet katkotaan ja kaikille vääryyttä kärsiville suodaan
oikeudenmukainen sovitus?!...