Jouduinhan minä viimmein takaisin Sortavalaan. Siellä koetin,
soveliaammat vaatteet puuhattuani, pyrkiä puotipalvelukseen useampaan
kauppataloon, vaan jokaisessa sanottiin olevan täydet miehet ja --
luotiin minuun epäileviä, ylenkatseellisia silmäyksiä. Niistä en
tietänyt juuri mitä ajatella, ihmettelinhän vaan, kunnes erään talon
isäntä suoraan sanoi ei huolivansa rosvoa taloonsa. Nämä sanat löivät
minua kuin puulla päähän, ja minä sanoin nöyrästi isännälle, ett'en
vielä siihen saakka ollut neulaakaan varastanut. Vastaukseni johdosta
ilmoitti kauppias, että suutari se ja se, minun entinen isäntäni, oli
varoitellut kaupunkilaisia minun suhteeni, sanoen ajaneensa minut pois
opista varkauden tähden.
Nyt vasta aukesivat minun silmäni; nyt vasta käsitin koko laveudessaan
sen kavaluuden, jonka tuo entinen mestarini, tuo isäni "kunnon mies",
oli minua vahingoittaakseen keksinyt; nyt vasta tunsin kuinka syvälle
hänen naskalinsa oli minuun pistänyt...
Turhaan etsin minä jotakin tointa ansaitakseni edes ruokani. Kukaan ei
minulle uskonut vähintäkään tehtävää, ei vanhain kenkärajain
korjaustakaan, vaan kadulla kävellessäni katseli jokainen minua yli
olkansa ja osoitteli sormellansa kuiskaillen kumppanillensa: "Voi
tuotakin raukkaa! Se on rosvon alku."
Päätin siis vihdoin lähteä pois koko hyvästä Sortavalan kaupungista
etsimään muualta onneani. Vaan kun matkalla arvelin tarvitsevani käypää
rahaa, niin menin senvuoksi erääsen puotiin, aikoen nuo äitini
perintöriksit vaihtaa kulkevaksi rahaksi. Puodissa sattui silloin
olemaan kauppatalon isäntäkin ja, luullen hänen antavan paremman hinnan
hopealevyistäni, kysyin minä häneltä itseltään paljonko hän riksistä
maksaisi.
"Onko sinulla paljonkin niitä rahoja?" -- kysyi kauppamies hyvin
epäilevän näköisenä.
"Kuusitoista kappaletta", -- vastasin minä. Kolme riksiä olin jo
menettänyt vaatteihin ja ruokaan.
"Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat
kuluneita."
Minä panin aarremyttyni kauppiaan eteen tiskille.
"Hm; vain on sulia näin paljon rahaa... Ja vielä aivan kulumattomia...
Vaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?" -- kysyi kauppias
punniten rahoja sormillaan.
"Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli
äskettäin", -- selitin minä.
"Hm... hm..., vai äitisi lähetti... Menkääpäs pojat hakemaan suutari
Löttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut",
-- käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun
entistä mestariani.
Sillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni.
Minä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte
suutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini
kirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin
itsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli
kauppias.
Ja suutari tuli.
Pirullinen hymy huulillaan loi hän silmäyksen minuun sanoen:
"No hyväpä se, että viimeinkin kiini jouduit, rosvon alku!"
Sitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun,
vaikk'ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut,
avaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.
"No nythän hyvä tuli entisen hyvän lisäksi!" -- ajattelin minä, ja noin
kauhea valehteleminen kauhistutti minua niin, että aloin vavista...
"Mikä sinua vapisuttaa, poika?" -- tiuskasi kauppias. "Oletko
varastanut suutarilta rahat?"
"En, hyvä kauppias, en koskaan!" --
"Vieläkö te rosvolta kyselette onko hän varastanut tahi ei", -- sanoi
suutari. "Eiväthän ne virkamiehet pidä tapanaan ilmoittaa töitänsä."
Ja suutaria ryvitti niin hirmuisesti... Hän kulki ohitseni aivan
läheltä minua puodin ovelle sylkemään...
Takaisin tultuansa loistivat hänen silmänsä kahta kummemmasti kun hän
sanoi:
"Mutta koska tämä poika on varastanut rahani, niin kentiesi on hän
vienyt myöskin avainkimppuni, joka on ollut kadoksissa siitä saakka kun
poika joutui pois minun luotani. Minä pyydän, että poika paikalla
syynättäisiin."
"Olkaa hyvät ja syynätkää paikalla. Jos minulta suutarin avaimet
löytyvät, niin olen nämä rahatkin häneltä varastanut", -- lausuin minä
rohkeasti tietäessäni ett'ei minulla mitään avaimia ollut.
Kauppias tuli luokseni ja alkoi koetella taskujani. Ja minun
suurimmaksi hämmästyksekseni vetikin hän nuttuni päällystaskusta
likaisen nenäliinan, jonka sisästä löytyi jokseenkin suuri kimppu
pieniä avaimia.
"Ovatko nämä teidän avaimenne?" -- kysyi kauppias suutarilta.
"Vieläkö sitä kysytte!" -- huudahti entinen mestarini ottaen
avainkimpun käteensä. "Aivan minun omat avaimenihan nämä ovat ja tämä",
(suutari näytti kauppiaalle erästä avainta kimpussa) "on juuri tuon
raha-arkkuni avain."
"Kunnotoin nuorukainen!" -- jupisi kauppias.
Tämä meni jo liian pitkälle. Minä olin vähällä vaipua laattialle enkä
kyennyt sanallakaan puolustamaan itseäni. Kavala suutari oli siis
äsken, sylkemään mennessään, pistänyt salaa taskuuni avainkimppunsa,
saattaakseen siten minut selvemmin syylliseksi. Hän oli käyttänyt
samallaista keinoa, kuin ennen muinoin Egyptin maaherra Jooseppi
veljeänsä Benjaminia kohtaan, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut
läheskään niin viatointa leikintekoa kuin viisaan patriarkan.
"Vaan sanokaapas, suutari, kuinka monta riksiä teiltä on hävinnyt?" --
kysyi kauppias hetkisen kuluttua.
Tämä kysymys näytti kummastuttavan suutaria. Hänen silmänsä pyörivät
niin oudosti kun hän, väkinäisesti nauraa hohottaen, sanoi:
"No mitä te, herra kauppias, sitä kyselette! Tiedättehän tarkkaan,
ett'ei tämä poika mistä muualta olisi voinut niin paljon rahaa saada
kuin tuossa mytyssä on."
Näin puhuen tempasi hän tiskillä olevat rahat, jotka kauppias ennen
suutarin tuloa oli paperiin käärinyt, kouraansa ja repäsi paperin auki
niin että paljaat riksit helisivät tiskille.
"Minun rahojani... minun omia riksiäni!" -- mutisi hän. "Ja olihan
näitä minulla lähes kolmekymmentä kappaletta, vaan johan se pojan
lurjus on näistä ehtinyt puolet juoda, koskapa ei näy enää olevan
täyttä kahtakymmentäkään."
Tämä suutarin nerokas teko saatti kauppiaankin hämille, eikä hän
nähtävästi voinut aavistaakaan suutarin valehtelevan. Sentähden käski
hän puotilaisensa heti kaupungin järjestysmiestä hakemaan jättääksensä
rahat, avainkimpun ja minut mainitun virkamiehen huostaan.
Mutta tätä ei näyttänyt suutari odottaneen.
"Mitä te tässä järjestysmiehellä teette? -- Minä otan vaan rahani sekä
avaimeni pojalta pois ja annetaan sitte hänelle kelpo selkäsauna sekä
lasketaan menemään -- mitäpä häneltä muutoin saisikaan. Enkä minä tahdo
häntä saattaa edesvastaukseen, kunhan vaan omani saan. Annetaan hänen
vaan mennä, tottapahan maailma hänet vielä neuvoo rehellisesti
elämään", -- leperteli suutari teeskennellen jalomielisyyttä.
"Ei laisinkaan! Minun täytyy välttämättömästi antaa asia ruunun
huostaan ja se selvittäköön sen miten parhaaksi katsoo; olenhan ainakin
minä sitte syytöin. Ja sitä paitsi on poika jo siinä ijässä, että voipi
saada ansaitun rangaistuksen työstänsä", -- päätti kauppias ja otti
pois rahat sekä avainkimpun suutarilta käärien ne jälleen myttyyn
antaaksensa kaupungin järjestysmiehelle.
Hämmästyneenä, melkein tunnotoinna olin minä koko ajan katsellut ja
kuunnellut heidän puhettansa.
Järjestysmiehen tultua pidettiin asiassa poliisitutkinto. Avaimet
annettiin heti suutarille, vaan rahat otettiin takavarikkoon, ja
meidät molemmat, -- suutari ja minut, kutsuttiin huomisaamuna kello
kymmenen saapumaan kaupungissa muiden rikosasiain vuoksi pidettäviin
välikäräjiin; suutari valvomaan oikeuttansa rahoihin ja minä vastaamaan
varkauden rikoksesta. Mutta ett'en minä jollain tavoin välttäisi
oikeuteen tuloani tahi pujahtaisi tieheni koko kaupungista, määrättiin
minut jo nyt heti vietäväksi kaupungin vankilaan eli "ruuttahuoneelle."
Ja siihen loppui se rahan vaihto yritykseni.
Pyytämällä pyysin, rukoilemalla rukoilin "korkeasti kunnioitettavaa"
herra järjestysmiestä sekä "herra tastienaria" armahtamaan minua ja
laskemaan minut vapaaksi, varsinkin kun aivan varmaan olin syytöin --
vaan siinä ei auttaneet kauniit sanat.
"Ruunun käsi on kova!" -- murisi kaupungin palvelija, vaan tarttui
omalla kädellään minun niskaani viedäkseen minua vankeuteen, ja minä
tunsin vallan hyvin, ett'ei hänenkään kätensä pehmeä ollut...