Vai niin!
Tuo minun entinen mestarini, tuo "kunnon mies", oli siis keittänyt
kokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan
kaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja
kauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa
maantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja -- terävällä
naskalilla...
Kohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan -- eihän hän
miten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.
"Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" läksin pois tietä
astuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle
tultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani
tosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä
silmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.
Kauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja
hajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin
höysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin
olevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini
sattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin
samanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois
mytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein
loppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa
näytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se
repesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni
yhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja.
Ihastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä
katselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään
aarrettani. Kun näet olin näin yht'äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan
luonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä
maailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin
köyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin
rahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä
heitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.
Tuossa astuessani juohtui yht'äkkiä mieleeni katsoa mitä oli
kirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis
sen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan
äitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett'en
kaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain
pudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat
sanat:
"Armas, ainoa poikani!
Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän
maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta
kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja
ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan
vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole,
poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä
maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa
elämässä -- jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan
Jumala, sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina
totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi
Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän..."
(Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada).
"Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita
sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:
'Ei saada tääll' ain' käyskennell'
Pääll' kukkaisten ja ruusuin!'
Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!... Jää hyvästi armas
lapseni!... Me tapaamme vielä kerran toisemme... Sinua kohtaan
hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä
Äitisi.
J.K. Tämän sisässä on sinulle minun morsiuslahjani, jonka sain
äidiltäni ennen muinoin morsiameksi tultuani. Nyt olen toisen
kerran morsian, vaan nyt saankin toisellaisia lahjoja...