Ensimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka
jo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna
yötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.
Oi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat -- ajattelin minä --, jotka
eivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla
minut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät
koskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain
kokea!...
Koko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani
kotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa
suutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin
kuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin
tuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän
rouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että
iltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.
Tätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista
vuorokauteen en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa
kuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani
kehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä
emännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni
ei vielä sallinut minun kerjäävän.
Ja tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot
ihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani
vaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman
laajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain
mielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo'ista notkuva pöytä,
jonka ympärillä vieraat, -- tietysti minäkin joukossa -- parhaillaan
maistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas
olin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka
leikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä
väliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan
maistella...
Näissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä --
kunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin
varrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet
vaikutuksensa...
Taas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin
keskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi
-- oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. -- Ja siinä istuin sitte
melkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen
pimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai
osoittaakseen minulle, minkä näköinen se "kuoleman varjon maa" oli,
johon kenties piankin olin joutuva...
Mutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin,
mistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten
lähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä
seuraavaa virren värssyä:
"Vaikk' täytyy maata monen
All' murheen pitkältä,
Ja kerjät' edes' oven,
Syöd' leipää kyynelten,
Kans' nälkää kärsiä,
Viel' pilkkaa häpiää,
Ja rukoil' nöyräst' sangen
Täss' maailmass' häijyssä."
Kummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen... Mutta hänen
lähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies
alotti seuraavaa värsyä:
"Niin vihdoin hänen nostaa
Its' Jumal' tomusta",
yritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan,
suustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.
"Kuka siellä, hei!" -- huusi kärryissä ajaja mies.
"Minä", -- vastasin minä levollisesti.
"Kuka minä? -- Sano paikalla nimesi taikka loput!" -- ärjäsi mies ja
hyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä
hänellä oli kirves kädessään...
"Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta", -- koetin minä
sopertaa.
Tämän lausuttuani tuntui minusta ikäänkuin mies olisi hammasta
puraissut...
"Vai niin, no... Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett'et saanut
kalloasi möyhyksi."
Tämä puhe rupesi naurattamaan minua -- tietysti tenhottomuudesta.
Silloin pudisteli mies minua kauluksesta ja sanoi:
"Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?... Ja mitä teet sinä
tienvieressä yöllä?"
"Syön heiniä."
"Minkätähden sinä heiniä syöt?"
"Ne ovat niin makeita."
"Etkös leipää söisi?" -- jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.
"Tietysti, vaan sitä ei minulla ole."
"Sinulla siis on nälkä?"
"Taitaahan tuo hiukan olla."
"No nouse sitte kärryihini, niin kohta saat syödä leipää", -- kehoitti
mies.
Minä koetin nousta, mutta eihän siinä ollut muuta kuin nousta vaan!
Jalkani olivat niin hermottomat...
"En jaksa!" -- huokasin.
"Sitte pitänee sinua auttaa", -- lausui mies ja nosti minut
kärryihinsä. Sitä tehdessään puheli hän ikäänkuin itsekseen:
"No sattuuhan sitä jos johonkin! Kukas olisi luullut tähän aikaan
vuodesta tapaavansa nälkään kuolemaisillaan olevan ihmisen tien
vierestä. 'Keyrinä keliäkin, Jouluna jollakin, miten pääty Pääsiäissä'
sanotaan, vaan tällä pojalla ei näy olevan mitään vaikk'ei vielä
Keyrikään käsissä ole."
Kärryihin päästyämme kuljimme äänettöminä pari kiven heittoa, kunnes
mies seisautti hevoisensa erään tienvarrella olevan talon pihalle ja
sanoi siihen jäävänsä yöksi. Hevoisen riisuttuansa, juotettuansa ja
sille appeen tehtyänsä, auttoi mies minut kärryistä alas, otti
eväskonttinsa ja me menimme pirttiin.
"Hyvää iltaa!" -- lausui hyväsydämminen kumppalini.
"Jumal' antakoon!" -- vastattiin talossa. "Mitäs kaupunkiin kuuluu?"
"Eipähän juuri erikoista; siellä näkyvät elävän tavallista elämäänsä.
Vaan tullessani tuossa teidän kujosien suussa tapasin tämän pojan,
jolla ei näy olevan kovin hauska elämä."
Näin puhuen saatti hän minut lavitsalle istumaan.
Kaikki talonväki hypähti nyt minun luokseni katsomaan minkälainen
olento minä olin. Kotvasen katseltuansa ja yhtä ja toista paikkaa
minusta koeteltuansa menivät vihdoin tarkastelijat yksi kerrassaan pois
luotani jokainen vuorostaan lausuen:
"Poikaparkaa!"
He eivät nähtävästi voineet aavistaakaan, minkä tähden minä tällä
kertaa oikeastaan "parka" olin.
Sillä välin aukaisi vieras, joka näkyi olevan talossa tunnettu,
laukkunsa, latoi siitä penkille suuren kalakukon, voivakan,
leipäkannikan ja pari lähnän silakkaa sekä lausui:
"Tuleppas nyt Elias Eskelinen syömään!"
Minä hiivittäydyin lavitsaa myöten ruokain luo ja nielasin
silmänräpäyksessä ensimmäisen suuren kukkovinkaleen, jonka vieras oli
käteeni pistänyt. Ahnain silmin katsoin sitte kukkoon toivoen lisää,
vaan kun vieras ei näyttänyt siitä olevan tietävinäänkään, kohotin
silmäni katsoakseni hänen kasvoihinsa. Silloin kiljahdin
hämmästyksestä, sillä istuihan siinä edessäni -- isäni.
Nälän vaikutuksesta mielimuutuksissani en ollut tuntenut häntä äänestä,
enkä pirttiinkään tultuani tullut häntä heti kasvoihin katsoneeksi,
mihin minulla ei juuri ollut aikaakaan, kun talonväki kohta tunkeutui
ympärilleni. Tätä paitsi oli isäni, kentiesi tahallaan, välttänyt
näyttämästä muotoansa minulle. Ja olipa hän jo sitte viime näkemäni
kokolailla muuttunutkin, sillä "vuosi vanhan vanhentaa." Hänen päänsä
oli tullut melkein paljaaksi ja hänen kasvojensa rypyt yhä enemmän
syvenneet, jota vastoin hänen äänensä -- kumma kyllä -- oli paljon
selvinnyt ja hän oli taas tullut jokseenkin puheliaaksi. Aika oli
nähtävästi ruvennut hänen haavojansa parantamaan. Luontonsa tosin oli,
niinkuin vielä tulemme näkemään, pysynyt melkein yhtä äreänä kuin
ennenkin, vaan jotain muutosta oli hänessä siinäkin suhteessa
tapahtunut.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ojensin käteni häneen päin ja
huudahtin:
"Isäni!... Tehän se olettekin!"
Viha sai silloin taas vallan hänen sydämmessään. Kasvot tulipunaisina
ojensi hän minulle toisen viipaleen kukkoa ja lausui:
"En ole enää sinun isäsi. Syö tuo ja pane maata, kerjäläinen, enempää
et saa tänä iltana."
Ja minä tottelin, vaikka nälkäni noista muruista sai ainoastaan
yllykettä. Mutta kenties olikin hyvä ett'en silloin saanut sen enempää
ruokaa...
Vaan miltä maistuivat minusta nuo kukkopalaiset?
Sen tietää ainoastaan se, joka kuusitoista vuotiaana ja myöhään
syksyllä on puoleentoista vuorokauteen paljain jaloin kulkenut lähes
kuusi peninkulmaa einettäkään maistamatta. Niinkuin ruusu-öljy
haiskahtaa hyvältä ruhtinattaren nenään ja niinkuin hunaja sulaa
kylläisenkin ihmisen suussa heti sinne jouduttuansa, yhtä hyvälle, jopa
paremmallekin, hajahti minulle tuo veres kukko ja yhtä sukkelaan suli
sen kova kuori minun nälkäisessä suussani. Enkä minä koskaan sitä
ennen, en sen jälkeenkään, ole maistanut mitään niin hyvänmakuista,
kuin tuota isäni yksinkertaista kalakukkoa tuossa syrjäisessä talossa
maantien varrella. Tahtoisinpa sanoa, ett'ei Eevan mehevä omena ennen
muinoin paratiisissa voinut Aatamista maistua makeammalle kuin silloin
minusta isäni kalakukon kuori.
Jo varhain seuraavana aamuna herätti minut nälkä, ja nyt en enää voinut
pidättää itseäni, vaan pyysin salaa porstuassa talon emännältä leipää;
isäni makasi vielä silloin, enkä minä hänen eväihinsä omin lupineni
uskaltanut kajota. Armelias emäntä antoikin minulle kokonaisen
"umpikuoren" ynnä vielä puolikymmentä silakkamuikkua, jotka pisteltyäni
tunsin nälän eronneen vatsastani.
Isäni nousi makaamasta vasta päivän hämärissä. Heti pukeuduttuansa ja
juotuansa talosta kahvia, avasi hän laukkunsa ja kutsui minua syömään.
Hyvältä maistui minusta vieläkin kukonkuori, vaikka olin jo aika
aamiaisen sitä ennen saanut, mutta tätä en katsonut tarpeelliseksi
isälleni ilmoittaa. Koko ruoka-aikanamme ei hän puhunut sanaakaan, vaan
aterian loputtua ja eväänsä korjattuaan sanoi hän:
"Tulepas tänne Elias Eskelinen!"
Minä seisahdin hänen eteensä ja hän jatkoi:
"Nyt kun olet saanut unta nahkaasi ja vatsasi täyteen, tahdon tehdä
selvän tilin kanssasi. Äitisi kuoli saman päivän iltana, kun kirjoitin
sinulle sen ensimmäisen ja viimmeisen kirjeeni. Nyt kaupungissa
käydessäni pistäysin tuon entisen isäntäsi luona antaakseni sinulle
erään riepuläjän, jonka äitisi pyysi minun sinulle toimittamaan, sillä
en tahtonut jättää täyttämättä vainajan viimmeistä tahtoa. Isäntäsi,
tuo kunnon suutari, kertoi minulle sinun ruvenneen yhä rohkeammasti ja
rohkeammasti näpistelemään talon tavaroita, milloin mitäkin, ja sanoi
sentähden olleensa pakoitettu ajamaan sinut pois luotansa. Sanoi hän
kuitenkin -- kiitos sille jalosydämmiselle miehelle -- antaneensa
sinulle ihka uudet vaatteet ja kengät sekä kaksi ruplaa rahaakin, vaan
sanoi jo seuraavana päivänä kuulleensa sinun juoneen sekä rahasi että
vaatteesi eräässä pahamaineisessa salakapakassa sekä kuljeksivan nyt
pitkin kaupungin katuja puoli alastomana ja irti ainoastaan 'nuorien
puutteessa.' -- Näiden syiden tähden tahdon minä nyt vielä viimmeisen
kerran, koskapa käsiini satuit, antaa sinulle pienen muistutuksen
ennenkuin jätän sinulle tuon äitisi rättimytyn."
Viimmeisiä sanoja puhuessaan tempasi hän vierestään lavitsalta hyvänkin
kyntövitsan vertaisen varvun, otti minua niskasta kiini sekä alkoi
voidella selkääni.
"Kuulkaahan toki, rakas isäni..." -- yritin minä selittämään.
"Suus' kiini, rosvon alku!" -- huusi hän ja löylytti minua niin kauan
kuin jaksoi. Viimmein lienee hänestä työ tuntunut rasittavalta, sillä
vitsan vasta puoliksi huvettua heitti hän sen kädestään ja nakkasi
minut oven suuhun. Sitte haki hän kärryistänsä isohkon nyytin ja,
heittäen sen eteeni, lausui ivallisesti nauraen:
"Tuossa on äitisi perintö -- äsken sait sen isältäsi!"
Ja näin pidettyänsä tilin minun kanssani, sanoi hän talonväelle
jäähyväiset sekä meni.
Minuun ei hän luonut enää silmäystäkään...