Suutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui
pohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli
yhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa
pimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut
katulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä
paitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää
pistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle
rouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai
korjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja
sellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan
suuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon
askeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut
minun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni
kiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan
huudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään
tiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa
käsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.
Sisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte
alkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä
hätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin
välistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi
kiljahdus.
Minä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein,
niinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin.
Silloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni
alkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien
hädästä.
"Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa
virressäkin veisataan 'Turkki tääll' ja juuti siell',' -- arvelin minä
ja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi
hiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven
rakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla.
Tahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja
omassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois
ovenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin
kannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja
kammarissa olijat alkoivat kirkua:
"Voi voi voi!... Voi voi voi!... Rosvo tappaa... rosvo syöpi!... Tulkaa
hyvät ihmiset apuun...! Voi voi!..."
Tämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin
saanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri
huonetta huutaen:
"Missä se on... missä se on?!"
Samalla aikaa kirkuivat myös muut huoneessa olijat minkä jaksoivat, ja
tässä yleisessä häiriössä en minä ehtinyt muuta näkemään, kuin että
huoneessa oli kaksi naista, joista toinen seisoi huoneen perällä
sijaitsevalla sohvalla, vaan toinen oli kiivennyt sohvan vieressä
olevan piirongin päälle. Sen verran kuin tuossa pikaisessa
silmänräpäyksessä kerkisin nähdä, oli piirongin päälle noussut nainen
vanha lihava rouva, joka oli jo ehtinyt pukeutua yötamineihin, vaan tuo
toinen sohvalla seisova oli nuori verevä tyttö, nähtävästi talon piika,
joka tuon tuostakin vilkasi rouvaan päin aikoen suurimman hädän
uhatessa hypätä hänkin samalle korkealle turvankalliolle, jolla
emäntänsä jo seisoi.
Pari kertaa huoneen ympäri juostuani mitään "rosvoa" kohtaamatta,
seisahduin vihdoin hengästyneenä kyökin oven suulle ja kysyin, naisten
yhtämittaa parkuessa, missä se rosvo oli, joka armollisia rouvia
hätyytti.
"Vielä hän kysyy!... Voi voi meitä poloisia!... Tuossahan se on...
siinähän se on!?" -- änkytti vanha rouva osoittaen kädellään minuun
päin.
"Mitä sanotte, armollinen herrasväki?" kysyin minä kokonaan hämilläni.
"Jottako minä olisin rosvo? -- Oh, älkää minua laisinkaan peljätkö, en
minä ole rosvon tointa vielä tähän saakka harjoittanut."
"Eivät suinkaan rehelliset ihmiset tuollaisissa vaatteissa kuljeksi
varsinkaan tähän vuoden ja vuorokauden aikaan", -- ehätti tuo sohvalla
yhä seisova tyttö selittämään.
Vai niin. Minäkö se siis olinkin rosvo.
No eipä ihmettä kummempaa, eikä totta perään näin pirullisen-hauskaa
tapausta joka päivä sattune!
"Minuun nähden saatte, hyvä herrasväki, laskeutua alas, en minä teille
mitään pahaa tee. Vaatteeni tosin ovat tämmöiset, vaan jos tahdotte
kuunnella, niin selitän teille syyn niiden nykyiseen omituisuuteen", --
rauhoitin minä.
"Selittäkää... ja selittäkää paikalla", komensi vanha rouva. "Minä en
ennen sijaltani liikahda."
Ja minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin
kotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut
raukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän
lausui:
"No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua
piika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä."
Me autoimme rouvan alas, vaikk'ei se tehtävä ollut niinkään helppoa,
sillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa
laskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin
epäilevillä silmäyksillä.
Laattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi
lopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski
hän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan
sitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin
tuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi
nyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin
oppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika,
kysäisi hän:
"Onko isänne milloinkaan asunut P--n tehtaalla?"
"Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin", --
vastasin minä.
"Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!" --
huudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen
vanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:
"Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin
enemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!" -- ilkkui vanhus
hyvillään.
"Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin", -- vastasi
piika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. -- "Mikäs sen nimi on?"
"Elias Eskelinen", -- vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari
rouvalta sitä kysyikin.
"Mitä?... Elias Eskelinen!" -- huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan
korvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.
Ja kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo
piika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta
vesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin
entinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan
meidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana
palvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.
Aamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha
rouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat
ja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta
matka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja
vaikka Mari sanoi rouvalla olevan "satoja" piirongissansa. Hän kuului
olevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.
Lähdin siis astelemaan kolkkoa kotoani kohden.